 A street view in Platfontein near Kimberley in South Africa's Northern Cape Province In the summer of 2017 I got an opportunity to visit South Africa and two San communities at Platfontein, Kimberley and at Rosedale, Upington. I spent a whole month in exchange as a member of PARTY project. PARTY comes from words Participatory development with the youth and it is a EU funded, international and inter-sectoral research and innovation programme that aims to “endorse human development and assist in reducing youth unemployment by increasing the involvement and inclusion of young people in service development in South Africa and Namibia by using participatory and explorative service design tools”. The project is focusing on San youth and young adults that are “living in poor or otherwise marginal conditions and who either are or face the risk of becoming marginalized”. San People and the Settlement of Platfontein The San, historically referred to as ‘Bushman’, are the aboriginal people of South Africa. Their hunter-gatherer culture goes back over 20 000 years. The San are the oldest genetic stock of contemporary humanity. Today, the two largest San groups in South Africa (!Xû and Khwe) are immigrants from Angola via Namibia. I will focus here on San living in Platfontein, which was the main location for our field work. Platfontein is the collective name for the !Xun and Khwe San communities residing in a settlement on the barren farm, approximately 10 kilometers north-west of Kimberley, Northern Cape. The community of about 7 000 inhabitants lives in small and modest brick houses, which the South African government built for them for their contribution to the Namibian War of Independence in the 70´s. In Platfontein the basic services that are available are a school, two shops, a municipal building and a health clinic. The South African Broadcasting Corporation (SABC) has a radio station located in Platfontein. Own radio station has a great importance to the Sans and they are free to visit the station and participate in the making of radio programs also in their own languages. Unemployment in the community is extremely high and poverty is acute, visible and debilitating. Primary sources of income are child support and disability grants on which the individuals or families cannot survive. The increases in food prices have caused hunger, malnourishment and diseases. Alcoholism is a common problem, as is domestic violence, teenage pregnancies and HIV. Suicide as a cause of death is out of proportion to its population within this small settlement. San culture and identity are disappearing as well as are their own languages. This is due to the fact that Afrikaans and English are the main languages used at schools and public services. Workshops and Data Collecting Above mentioned realities formed a compelling framework to our visit and field work as a form of workshops with the San youth. Even though the statistics and frameworks might seem depressing, the youth we met had prospects for the future. They had plans and dreams and some of them were soon to start studies in various educational institutions outside Platfontein. The youth welcomed us warmly to their community and participated actively in the workshops. During our stay, we organised workshops in which the youth did poster design, designed art from trash, shared their culture and traditional habits, did storytelling, community walking and prepared a play, which was performed publicly at Platfontein´s school yard. The aim of these workshops was to recognize the strengths of the young people and the challenges they are facing, to find channels for developing models for creating local dialogue. More far reaching aim was to identify possibilities for youth employment. This is not an easy objective to reach in a community where unemployment rises over 90 percent, where jobs are few and public transportation to the nearest city, Kimberley, or anywhere else is practically non-existing.  A San Family home and a pop up store for handmade crafts (Platfontein) The big question is, as it´s always with the projects that are temporary, periodical or which do not originate from the community, whether they can help San youth and more widely their community and culture. What does PARTY project have to offer to these young people it manages to reach with the help of local gate keepers like The South African San Institute (SASI) and local contact persons? One answer and what we were doing was to emphasize the importance of one's own culture and identity. That San youth can be proud of their history and traditions. Besides this abstract aim, we introduced to the youth some practical and hopefully useful tools or ideas to be used in the future. These tangible tools were making posters in which you can present shortly and in an informative way your ideas etc. Using trash as a material for art increases environmental awareness and shows that in making art you can reclaim materials that are easily available and free. Using drama as a tool for representing various kinds of societal or political themes opens a different kind of forum for a local dialogue. Community mapping in turn is a nice method to pay attention, learn more or enhance belonging to places and spaces in one´s own community. Besides running workshops with the youth, we collected different kind of research data. This data consists for example of artifacts made in the workshops (posters, art, maps) and recordings at the workshops, during the community walking and the theatre rehearsals and performance. From the point of view of social sciences and social work this first exchange in South Africa was fruitful and thought-provoking. Platfontein is a unique place and the current situation of the San people in South Africa rises societal, equality-related and other ethical questions, not to mention welfare or health issues. This community gives a social scientist a “lapful” of themes and questions to research. My exploration will continue in next September when I`ll return to Kimberley.  Traditional San dance as a part of the theatre performance (Platfontein school)
Tarja Juvonen PhD (Soc.Sc), University lecturer (tl) University of Lapland Faculty of Social Sciences, University of Lapland References Khomani Desert San – Northern Cape, South Africa Osoitteessa: https://khomani.co.za/ Oatway, James (2013) Lost Crows: Fighting for survival after fighting for the apartheid war machine. In: http://www.osisa.org/fr/openspace/south-africa/lost-crows-fighting-survival-after-fighting-apartheid-war-machine https://www.ulapland.fi/EN/Webpages/PARTY van Wyk, As (2014) The militarisation of the Platfontein San (!Xun and Khwe): The initial years 1966–1974. The Journal for Transdisciplinary Research in Southern Africa, 10(3), 133-151  Juuri valmistuneen tutkimuksen mukaan kuntajohtajien suhtautuminen sosiaalisen median käyttöön on pääosin myönteistä, mutta työkäyttöä jarruttavat epäilys omien verkkoviestintä – ja vuorovaikutustaitojen riittävyydestä sekä sosiaalisen median foorumeilla tapahtuvan vuorovaikutuksen hallitsemattomuus.
Tässä kirjoituksessa muutamia havaintoja tutkimuksen yhdestä näkökulmasta, yksilöllisistä kompetenssitekijöistä, käsin. Näitä ovat esimerkiksi kuntajohtajan tieto- ja viestintäteknologinen osaaminen, sosiaalisen median hallintataidot sekä suhtautuminen sosiaaliseen mediaan osana kuntajohtajan työtä. Viestintä- ja vuorovaikutustaitojen hallinta keskeistä Kuntajohtajan työn kannalta keskeisiä ovat ne tavat, joilla verkkoa hyödynnetään vuorovaikutuksen ja yhteisöllisen toiminnan areenana. Oleellista on siis erilaisten sosiaalisen median palveluiden vuorovaikutustapojen ja viestintätyylien hallinta. Kuntajohtajien perustietotekniset taidot ovat hyvällä tasolla, mutta verkkoviestintäosaaminen koetaan vaihtelevaksi ja puutteelliseksi. Osaamista haastaa erityisesti some-viestinnälle tyypillinen nopeatempoisuus ja informaation monitulkintaisuus. Päällimmäisenä huolena kuntajohtajilla sosiaalisen median työkäytössä onkin verkkovuorovaikutuksen mahdollinen hallitsemattomuus ja kuormittavuus. Oman verkkoviestintätyylinsä kuntajohtajat uskovat löytävänsä suhteellisen helposti. Koulutus riittämätöntä Kuntakentällä on tulosten mukaan, ehkä hieman yllättäenkin, ollut varsin vähän koulutusta sosiaalisen median työkäyttöön. Tai jos koulutusta on ollut, se ei ole läheskään aina johtanut sosiaalisen median tavoitteelliseen ja monipuoliseen käyttöön. Tällä hetkellä valtaosa sosiaalista mediaa työssään hyödyntävistä kuntajohtajista käyttää lähinnä yhtä sosiaalisen median palvelua ja käyttö on useimmiten yksisuuntaista viestintää. Sosiaalinen media tulevaisuuden kuntajohtamisessa Kuntajohtajat tiedostavat sosiaalisen median merkityksen kuntajohtamiselle, ja valtaosa kuntajohtajista uskoo sen merkityksen kasvavan tulevaisuudessa. Erityisesti sosiaalisella medialla nähdään olevan annettavaa kuntalaisten osallistamisessa valmisteilla oleviin asioihin. Sosiaalisen median roolin asemoiminen osaksi johtamistoimintaa ja –viestintää edellyttää kuntajohtajilta päämäärätietoisia askeleita omalla digiosaamispolulla. Ensimmäinen askel on muodostaa itselle realistinen kuva sosiaalisesta mediasta osana kuntajohtajan johtamistoimintaa ja –viestintää. Tutkimusraportti julkaistaan 20.2.2017 alkavalla viikolla tutkimushanketta rahoittaneen Kunnallisalan kehittämissäätiön julkaisusarjassa. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys rakentuu kolmelle pääulottuvuudelle oheisessa kuviossa esitetyllä tavalla: Tutkimus toteutettiin Lapin yliopiston hallintotieteen ja oikeusinformatiikan yhteistyönä. Tutkimusryhmään kuuluivat Antti Syväjärvi, Jaana Leinonen, Rauno Korhonen ja Anu Pruikkonen. Anu Pruikkonen Hallintotieteen tutkija Lapin yliopisto Yhteiskuntatieteiden tiedekunta  Yliopistonlehtori Pälvi Rantala vietti kaksi kuukautta tutkijavaihdossa Teneriffalla. Haaveissa oli aurinkoa, lämpöä ja iltakävelyjä meren rannalla. Leppoisia siestahetkiä uima-altaalla hyvän kirjan kanssa. Retkiä Espanjan korkeimmalle vuorelle, hiekkarannoille ja lehteviin metsiin – sitähän Teneriffalta voisi odottaa? Näitä kaikkia kahden kuukauden tutkijavaihto on toki tarjonnut. Alun perin ajatukseni oli perehtyä nimenomaan siestakulttuuriin: päiväunien nukkumisen kulttuuria koskeva tutkimukseni saisi hyvän lisän espanjalaista siestaa koskevasta tapaustutkimuksesta. Jo ensimmäisissä tapaamisissa paikallisten kanssa stereotypiat kuitenkin murskattiin: ”No time for siesta!” oli vastaus oikeastaan jokaiselta, jonka tapasin. Ennen siestaa kyllä vietettiin, mutta tapa on historiaa – tai nostalgiaa. Kaupoissa siesta kyllä näkyy, ja useimmat putiikit on suljettu noin puoli kahdesta puoli viiteen. Sen jälkeen päivä jatkuu myöhään iltaan. Yliopistoväki taas ei ehdi siestaa viettää. Kiire on tuttua Teneriffallakin. Yliopistojen rahoitus on pienentynyt, ja rahoituksen saaminen perustutkimusprojekteihin on vaikeaa. Uusliberalistinen kulttuuri näkyy välittömän hyödyn tavoittelussa: tutkimuksen pitäisi olla sovellettavissa ja siitä pitäisi olla kaupallista tai käytännöllistä hyötyä, jotta sitä kannattaisi rahoittaa. Opiskelijoita on paljon, ja hallinto vie tuhottomasti aikaa. Professorin työpäivä ei riitä, ja sitä jatketaan viikonloppuina ja iltaisin. Omalle tutkimukselle on aikaa jouluna ja lomilla. Kuulostaako tutulta? Niin minustakin. Onneksi La Lagunan yliopiston journalismin, filosofian ja sosiologian professoreilla on kuitenkin ollut edes pieniä hetkiä aikaa tavata suomalaista tutkijaa lounaan ja kahvittelun merkeissä. Keskustelut suomalaisesta ja kanarialaisesta yliopistosta ja kunkin tutkimusintresseistä ovat johtaneet kansainvälistymiseen sen parhaassa merkityksessä: luontevaan, sisällöistä lähtevään keskusteluun ja yhdessä oloon. Aitoon kiinnostukseen toisen tekemisiin ja siihen, mikä yhdistää ja mikä erottaa. Euroopan pohjoista ja etelää yhdistäviä aiheita tutkimusteemojen lisäksi ovat ainakin paikallisen kulttuurin ja turismin suhde, töiden väheneminen ja etäisyys hallintokeskuksesta. Paikallisen yhteyshenkilön vieraanvaraisuus ja avuliaisuus ovat saaneet välillä miltei kyyneleet silmiin. Esimerkiksi retkelle Teide-vuorelle saimme oppaiksi paitsi professorin ja hänen vaimonsa, myös heidän ystäväpariskuntansa, jotka biologeina osasivat kertoa tulivuoren ympäristön kasveista, geologiasta ja historiasta. Paikalliseen kulttuuriin kuuluu myös jakaminen: kotiin päästyä tuntuu todennäköisesti oudolta syödä ravintolassa yksi iso annos, kun on tottunut jakamaan monta pientä. Kahden kuukauden tutkijavaihto on sisältänyt paitsi tutustumista La Lagunan vanhaan yliopistoon ja kollegoihin, joiden kanssa olen saanut pohtia esimerkiksi maahanmuuttoon ja pakolaisuuteen liittyviä kysymyksiä, myös runsaasti omaa kirjoittamista. Asumme puolison kanssa pienessä Puertito de Güimarin kylässä, jossa ei ole liikaa aktiviteetteja. Kirjoitan joka päivä terassilla tai olohuoneen sohvalla, ja kahden kuukauden tuotoksena on kaksi tutkimusartikkelia, parin artikkelin pohjatyö, muutama rahoitushakemus, tietokirjan sisältösuunnitelma ja tietysti perustyöhön kuuluvia opetussuunnittelun tuloksia. Lisäksi koneella on valmiina yksi nuortenromaanin käsikirjoitus ja kommenteille lähtenyt lastenromaani sekä lukuisia lyhyitä tekstejä. Varsin intensiivinen kirjoitusretriitti on siis takana. Kaukana kotoa päivät jäsentyivät arjeksi varsin pian: aamulla lenkki tai pulahdus pihan uima-altaaseen, sitten töitä, välillä kävely kylälle meren rantaan, lounas, töitä, sään salliessa loikoilua altaalla tai rannassa kirjan kanssa, ja illalla kävelyä ja telkkarin katsomista. Arki tuntuu kuitenkin huomattavasti miellyttävämmältä, kun ei tarvitse hampaat irvessä puskea räntäsadetta päin tai tuskailla loputtomalta tuntuvaa pimeää vuodenaikaa. Olen tarvinnut vain parit päiväunet koko kahden kuukauden aikana. Kun päivät saa aikatauluttaa omalla tavallaan ja lämpöä ja aurinkoa on sopivasti, energiaakin riittää. Ennen Suomeen lähtöä aion vielä käydä kertomassa Teneriffalla asuville suomalaiselle toisesta tutkimusaiheestani, kylähulluudesta. Sitten onkin aika pakata kassit ja itkaista lähtöitkut. Teneriffalle aion kyllä palata, jo siksikin, että Teiden huippu on edelleen valloittamatta.  Yliopistonlehtori
Pälvi Rantala Lapin yliopisto Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Yhteiskuntatieteiden tiedekunnan väki osallistuu aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun. Viime aikoina tutkijamme ovat muun muassa yrittäneet nukuttaa toimittajan ja analysoineet muuttamiseen liittyviä vaiheita. Lue lisää mielenkiintoisista tutkimuksista alla olevista linkeistä. NOKOSET TYÖN LOMASSA Kuuntele tutkija Pälvi Rantalan haastattalu linkistä: http://areena.yle.fi/1-3811881
Lue Veera Kinnusen tutkimukseen liittyvä artikkeli Helsingin Sanomien sivuilta: http://www.hs.fi/sunnuntai/a1476415892026
Niin siehän oot se unitutkija! Niin mitä sie oikein sit tutkit? Unen ja nukkumisen kulttuurin tutkijana saan usein mahdollisuuden kertoa kanssakeskustelijalleni tutkimusaiheeni tarjoamista mahdollisuuksista yhteiskunnan kriittiselle tarkastelulle. Väitöskirjassani tarkastelen unta ja nukkumista nyky-yhteiskunnassa, jota kutsutaan myös alati valvovaksi, 24/7-yhteiskunnaksi, oravanpyöräksikin. Vuodesta 2013 lähtien olen ollut osa pientä ja innovatiivista joukkoa unitutkijoita Lapin yliopistossa Anu Valtosen luotsaamana. Vuosien saatossa olen tehnyt kenttätyötä Suomessa ja Euroopassa kartoittaen unen ympärille syntyneitä markkinoita, erityisesti erilaisia teknologisia uni-innovaatioita sekä unimatkailun muotoja. Olen pitänyt luentoesityksiä unen kokemuksen muotoilemisesta matkailussa, sekä kirjoittanut yhteisartikkelin viettämästäni yöstä kierrätyskuplassa keskellä Ranskassa sijaitsevaa luonnonpuistoa, yhtenä unimatkailun muotona. Olen myös tutkinut nukkuvan ruumiin haavoittuvuutta ja sen kohtaamiseen liittyviä eettisiä ulottuvuuksia. Uusimpana tutkimusalueena olen tarkastellut ihmisen ja eläimen välisen kohtaamisen eettisiä ulottuvuuksia ja valtakysymyksiä, kun tehotuotannossa käytettävien eläinten uni valjastetaan ihmisen tahtoon ahtaissa tuotanto-olosuhteissa. Näihin aiheisiin haaveilen syventyväni pian valmistuvan väitöskirjani jälkeen. Kohti tutkijuutta Lapsena muistan ajatelleeni, että minusta tulee pianonsoitonopettaja tai eläintenhoitaja. Musiikki ja eläimet ovat tällä hetkellä suuri osa elämääni, mutta työ on vienytkin minut hieman toisenlaiseen maailmaan. Kuten väitöskirjani työotsikossakin esiintyy adjektiivi ”uncanny” – outo, selittämätön, hämmästyttävä, hämmentävä – on suhteeni tutkimukseen myös pitkälti näiden sanojen kuva. Tutkijan vuosinani on ollut kausia, jolloin koko homma on jäänyt – ihan kokonaan. Artikkelit ovat menneet silppurin läpi paperinkeräykseen – tiedä vaikkapa uusiokäytössä ovat löytyneet meidän henkilökunnan wc:stä vessapaperina. Ja hyvä niin. Parempaa hyötyä niistä silloin on ollut. Mutta pikku tauon jälkeen nämä artikkelit ovat minulle taas oikein kivoja työkavereita. Välillä uuden oivaltamisen hurmos vie minut hype-tilaan, josta palautuessa menee yö tai pari. Olen pohtinut, kuinka tutkijana oleminen on tie, jossa on koko ajan pikku kiviä, pehmeämpää hiekkaa ja sileää asfalttia. Ja se tie on tie, joka haarautuu, ja haarautuu, ja haarautuu. Ja jos tulee umpikuja, vieläkin löytyy pikku polku jolle kääntyä. Minulla on aika mielenkiintoinen työ, ja siksi siitä tykkään – kaikkien vaiheilujen kera. Monitieteisyyden kehto Hyvässä ohjauksessa olen saanut alusta saakka mahdollisuuden tehdä monitieteistä tutkimusta, jolla ei ole tussein piirrettyjä rajoja. Maailman ilmiöt nyt vain sattuvat liittymään moneen asiaan yhtä aikaa. Tällä hetkellä seison vahvasti omilla jaloillani ja menen myös tutkimuksellisesti kohti asioita, jotka minua ihmisenä, ei ”vain” tutkijana, aidosti kiehtovat. Tutkijanpolkuni alkuvaiheilla en ymmärtänyt, mikä minun paikkani on tutkimusmaailmassa: mikä on lopulta se tieteenala, missä haluan jotain sanoa? Kun aloin lukea enemmän kulttuurintutkimuksesta, tein oman matkani organisaatiotieteistä ja johtamisen kirjallisuudesta kohti sosiologista kirjallisuutta. Olen onnekas, että nukkumisen sosiokulttuurinen tutkimus on haastanut tutkijan polkuni alkuvaiheilla orastaneen käsitykseni tieteenalojen poteroitumisesta. Tähänkö ne verovarat mennee? Nukkumisen sosiokulttuurinen tutkimus ja filosofinen pohdinta nukkumisen ja valveen yhteenkietoutumisesta hektisessä maailmassamme kuulostaa Lapin Kansaa ja sote-keskusteluja selatessa aika korkealentoiselta. Mutta lopulta kyse on ihan arkipäivän ilmiöistä. Muun muassa vuonna 2012 bongaamani unimunat ovat löytäneet tänä päivänä tiensä jo Etelä-Suomessa sijaitsevalle huoltoasemalle. Haluan uskoa, että vahvasti käytännönläheinen tutkimus ja filosofisempi tutkimusajattelu kulkevat käsi kädessä. Ilman filosofista pohdiskelua yliopiston syvimmät arvot, sellaisina kuin minä ne koen, eivät hengittäisi. Lisäksi, syvin tutkimuksen taso muodostuu mielestäni siitä, kun omat henkilökohtaiset intressit ja arvot johdattavat tutkijaa eteenpäin tiellään. Oma suuri motiivini tutkijana on tarkastella kriittiset lasit päässä länsimaalaista elämäntapaa, jossa kaikella on kiire ja kaiken pitää kasvaa. Nykyisessä vaiheessa tutkijan uraani vahvoihin arvomaailmoihini osaa kuitenkin suhtautua vähän eri tavalla kuin alkuvaiheessa. Silloin vahvat arvokannanottoni tuntuivat tekevän jokaisesta tekstistä helposti henkilökohtaisen protestin ja tarpeen tuoda ilmi maailman epäkohdat, joille pitäisi tehdä jotain. Nyt tiedostan, että jokaisella teolla ja sanalla on jotain merkitystä tässä maailmassa – ja jotta voimme kritisoida jotain, meidän täytyy avautua maailmalle ja syleillä sitä kaikkine epäkohtineen. Tarkastelun, ihmettelyn ja seikkailun maailma on rajaton. Tarja Salmela-Leppänen tutkija Kirjoittaja työstää väitöskirjaansa Lapin yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa työotsikolla ”The uncanny sleeping body in contemporary 24/7 society”  Kun yhteiskunta rahoittaa tiedettä, tulisi sen saada vastineeksi ymmärrettävää tietoa tutkimustuloksista ja niiden merkityksistä yhteiskunnassa. Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunta pyrkii vastaamaan kansalaisten toiveeseen saada lisää tutkimustietoa. Perustimme tiedeblogin, jotta tutkimustulokset tulevat laajemmin yhteiskunnan hyödynnettäväksi. Tiedeviestinnässä on kovasti kehittämisen tarvetta. Muutaman vuoden takaiseen tiedebarometriin¹ vastanneista kansalaisista lähes puolet oli sitä mieltä että ”tiede elää liian eristyneenä muusta yhteiskunnasta, norsunluutorneissaan vailla riittävää kosketusta ihmisen arkeen.” Kansalaisten merkittävimpiä tutkimustietolähteitä ovat televisio, radio, lehdet ja sosiaalinen media¹. Näillä foorumeilla tiedeyhteisö on harvoin. Perinteisesti tiedeyhteisöt julkaisevat tutkimustuloksia tiedefoorumeilla, kuten akateemisissa lehdissä. Tiedettä tehdään, jotta ymmärrämme paremmin maailmaa ja kehitämme sitä paremmaksi. Tiedeyhteisön itsensä lisäksi tutkimustuloksista hyötyvät mm. eri alojen ammattilaiset, kunnat, yritykset ja yhdistykset. Luottamus tieteeseen on kova Kansalaiset luottavat yliopistoihin paljon¹, vaikka erityisesti sosiaalisen median keskusteluissa luottamus on koetuksella. Tieteen luotettavuuden kriittinen arviointi on tärkeää ja tieteentekijöitä tarvitaan ylläpitämään luottamusta tiedettä kohtaan. Akateeminen yhteisö osallistuu julkiseen keskusteluun mm. tutkimuksiin perustuvilla kannanotoilla. Nämä ovat tärkeitä esilläoloja, sillä hiljaisuus ja julkisesta keskustelusta vetäytyminen tuottavat epäluottamusta yliopistoyhteisöä ja tiedettä kohtaan. Yliopistoyhteisöjen tulisi nykyistä enemmän tukea ja kannustaa toimijoitaan tutkimustiedon tuottamiseen kansalle sopiviin muotoihin ja foorumeihin. Mielipiteiden ja yksittäisten kokemusten vastapainoksi Elämme aikakautta, jolloin mielipiteitä ja kokemustietoja esitetään ainoina totuuksina. En väheksy mielipiteitä ja kokemuksia, jotka ovat tutkimuskohteitammekin. Tieteen etuna kuitenkin on se, että se tuottaa yksittäisiä kokemuksia laajempia ja monitahoisempia näkemyksiä asioista. Tieteellä piirretään laajempaa kuvaa tai syvällisempää ymmärrystä yhteiskunnasta. Tiedebarometrin vastaajista yli 60 prosenttia totesi humanistisista tieteistä ja yhteiskuntatieteistä olevan paljon hyötyä yhteiskunnan kehittämisessä¹. Olemme samaa mieltä siitä, että meillä on paljon annettavaa yhteiskunnalle. Kansalaiset toivovat nykyistä enemmän tietoa tutkimustuloksista¹. Tähän toiveeseen me pyrimme vastaamaan, rakentamalla yhden viestinnän sillan yliopistoyhteisön ja muun yhteiskunnan välille. ●Tieteen popularisointi on tutkimustulosten esittelyä tavalliselle yleisölle ymmärrettävällä kielellä. ●Kansantajuisissa julkaisuissa ei takerruta yksityiskohtiin ja lillukanvarsiin, vaan esitetään tulosten pääkohdat. ●Tiedettä viedään helposti löydettäville foorumeille. Laura Tiitinen yliopisto-opettaja Lapin yliopisto Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Lähde: Tiedebarometri 2013: http://www.tieteentiedotus.fi/files/Tiedebarometri_2013_net.pdf  |
YHTEISILLÄ TULILLA -BLOGI
Archives
August 2017
Categories |
| Yhteisillä tulilla | Yhteisillä tulilla |
RSS Feed
Powered by
