|
Rauhantutkimuksen pioneeri Johan Galtungin rakenteellisen ja kulttuurisen väkivallan teorian paljastaa, että usein väkivallattomalta näyttävä toiminta onkin väkivaltaa. Gradussani analysoin teorian avulla Malin tilannetta.
Mali valtiona Mali on keskisessä Länsi-Afrikassa sijaitseva Ranskan entinen siirtomaavaltio. Moni tunnistaa maan kuulleessaan, että Afrikan tähti -pelissä oleva Timbuktun kaupunki on nykyäänkin yksi pohjoisen Malin kaupunkikeskittymistä. Siinä missä Timbuktun pysähdyspaikalta saattoi Afrikan tähdessä hyvällä tuurilla löytää arvokkaan smaragdin, on Timbuktu nykyään yksi maailman tappavimpia kaupunkeja maahan saapuvalle sotilaalle. Maa on pitkään kipuillut suoran väkivallan kourissa. Yhtä kaikki Malissa tapahtuu myös suuri määrä rakenteellista ja kulttuurista väkivaltaa, jotka pahentavat suoran väkivallan ohella tavallisen kansan arkea. Väkivallattomalta näyttävä toiminta väkivaltana Yksi kiinnostavimmista rakenteellisen väkivallan ilmenemisen muodoista Malissa on aineistoanalyysin perusteella väkivallattomalta näyttävä toiminta. Äkkiseltään moni tällainen tapahtuma olisi helppo sijoittaa esimerkiksi Gene Sharpin (1970) esittämien väkivallattoman toiminnan kategorioiden alle: (1) protesti; (2) yhteistyöstä kieltäytyminen & (3) interventio. Protestit koostuvat kansalaismarsseista ja mielenosoituksista, yhteistyöllä kieltäytymisellä tarkoitetaan boikotteja sekä lakkoja ja interventiolla viitataan väkivallattomaan miehitykseen. Lakkoilu väkivaltana Maaliskuussa 2017 Malin terveydenhuollon työntekijäsektori julisti kuukauden kestävän lakon alkaneeksi julkisella sektorilla ja vaati palkkojen korotuksia sekä ilmaista terveydenhuoltoa työntekijöille. Akuutti hoito pidettiin kuitenkin käynnissä. Äkkiseltään toiminta saattaisi vaikuttaa väkivallattomalta toiminnalta, mutta Galtungille se on väkivallan muoto. Tämä selittyy sillä, että maan jo valmiiksi vajavaisista terveydenhuollon palveluista osa karsiutuu pois. Lisäksi terveydenhuollon lamauttaneella lakolla oli myös eriarvoistava vaikutus, sillä se koski ainoastaan julkista terveydenhuoltoa eikä kaikilla kansalaisilla ole varaa maksaa kiireettömästä hoidosta yksityisellä sektorilla. Maan yksityiset terveydenhuoltopalvelut ovat keskittyneet lisäksi maan pääkaupunki Bamakoon, joten maan keski- ja pohjoisosat sekä syrjäseudut jäivät yhä enemmän terveydenhuollon palveluiden ulkopuolelle. Mielenosoitukset väkivaltana Pääkaupunki Bamakossa puhkesi heinäkuussa 2017 mielenosoituksia, joissa vastustettiin presidentti Keitan suunnittelemaa perustuslakiuudistusta, joka olisi segmentoinut valtaa Keitalle ja hänen lähipiirilleen. Mielenosoituksissa esiintyi eittämättä suoraa väkivaltaa sekä mielenosoittajien että turvallisuusviranomaisten toimesta, mutta mielenkiintoisin havainto liittyy siihen, miten näennäisesti väkivallattoman aspektit voidaan tulkita väkivallaksi. Hallituksen voidaan myös sanoa menettäneensä potentiaalinsa, koska osa kansalaisista on kieltäytynyt yhteistyöstä sen kanssa, jolloin väkivalta on ollut Galtungin näkövinkkelistä läsnä tilanteessa. Näin on, koska Galtung näkee väkivallan aktuaalisen ja potentiaalisen välillä olevana erona ja eron syynä eli mitä ”olisi saattanut” ja mitä ”on” välillä. Väkivalta kasvattaa aktuaalisen ja potentiaalisen välistä eroa tai estää tämän eron kaventumista. Eli väkivalta on läsnä, kun ihmisiin vaikutetaan niin, että heidän todelliset ruumiilliset ja henkiset toimintonsa jäävät potentiaalisen toimintakyvyn alapuolelle. Tähän kirjoitukseen nostettujen esimerkkien perusteella rakenteellinen väkivalta saattaa äkkiseltään vaikuttaa varsin harmittomalta, mutta loppujen lopuksi rakenne voi tappaa yhtä lailla kuin asekin. Joni Kinnunen Lapin yliopisto Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu kansainvälisten suhteiden pro gradu -tutkielmaan Mali rakenteellisena ja kulttuurisena väkivaltaympäristönä – Analyysi Galtungin rakenteellisesta ja kulttuurisesta väkivallasta Malin kontekstissa Matalan kynnyksen palveluista ja peruspalveluiden kautta toteutettavasta asiakkuudesta löytyy se yhteistyö, joka rakentaa siltaa viranomaisen ja asiakasperheen väliselle motivoituneelle ja vastavuoroiselle yhteistyölle. Samojen rakenteiden sisällä matala kynnys voi toisaalta myös tarkoittaa sitä, että palvelut eivät kohdennu tarkoituksenmukaisiksi, oikea-aikaisiksi ja sisällöltään oikeanlaisiksi, jotta niiden kautta pystyttäisiin toteuttamaan lapsen etua, hyvinvointia ja osallisuutta. Olen tutkinut pro-gradu työssäni sitä, mikä on sosiaalityöntekijöiden tulkinta ja näkemys siitä, miten nykymuotoinen peruspalveluita painottava palvelujärjestelmä toteuttaa lapsen etua. Tulkintaani ovat ohjanneet hyvinvoinnin ja osallisuuden käsitteelliset lähtökohdat. Sosiaalihuoltolain muutoksen lähtökohdat lapsen edun toteuttamisen näkökulmasta Pro-gradu työni tuloksista hahmottui, että sosiaalityöntekijöillä on vahva ja yhteneväinen näkemys siitä, että sosiaalihuoltolain (1301/2014) muutos ja perhepalvelujen painopisteen siirtäminen peruspalveluihin oli lainsäätäjältä erinomainen ratkaisu. Sosiaalityöntekijöiden puheiden kautta piirtyi positiivinen mielikuva siitä, että esimerkiksi perhepalvelun ja kotipalvelun siirtäminen sosiaalihuoltolain mukaisiksi palveluiksi ovat toivottuja uudistuksia, joiden kautta perheiden ei tarvitse enää uuden lainsäädännön myötä ohjautua lastensuojeluun saadakseen palveluita. Tämä vapauttaa lastensuojelusta resursseja, saa myös muut toimijat aktiivisemmin miettimään palveluvalikkoa sekä muuttaa tätä kautta kauttaaltaan myös sosiaalityöntekijöiden työnkuvaa. Työnkuvan muutos on tapahtunut siten, että lainsäädännön uudistuksen kautta jokaisen toimijan palvelujärjestelmän sisällä tulee aikaisempaa aktiivisemmin huomioida perheen kokonaistilanne ja tarvittaessa tilata tai tuottaa matalalla kynnyksellä perheen tai lapsen tarvitsemia palveluita. Sosiaalihuoltolain (1301/2014) muutoksella on siis lähtökohdiltaan varsin hopeiseksi värittynyt kehys, joka on lainsäätäjän puolelta tarkkaan asetettu. Kuitenkin todellisuus on tätä hieman Kaurismäkeläisempi ja inhorealistisempi, eikä tunnu täysin sovittuvan tämän kehyksen sisälle. Sosiaalihuoltolain muutoksen resurssointi Sosiaalihuoltolain (1301/2014) muutoksen resurssointi, riittävä koulutus, henkilöstön osaaminen ja perheiden saaman palveluohjauksen laatu eivät ole sosiaalityöntekijöiden näkemyksen mukaan aina olleet riittäviä lapsen hyvinvoinnin ja osallisuuden toteutumisen näkökulmasta. Edelleen lastensuojelussa tuntuu roikkuvan paljon sellaisia asiakkuuksia, jotka olisivat lainsäädännön näkökulmasta toteuttavissa sosiaalihuoltolain mukaisen asiakkuuden kautta, mutta niitä ei resurssivajeen vuoksi saada siirrettyä lastensuojelun avopalveluista peruspalveluihin. Yhtä lailla vaikuttaa siltä, että kaikki toimijat palvelujärjestelmän sisällä eivät ole vielä täysin heränneet muutokseen ja esimerkiksi sosiaalihuolto- ja lastensuojelulain mukaiseen palvelutarpeen arvioon saattaa olla vaikea saada työparia peruspalveluista. Palvelutarpeen arvioinnin osalta oli myös huomionarvoista, että sosiaalityöntekijöiden kertoman mukaan se on muuttunut sisällöllisesti aikaisempaa suppeammaksi ja siihen käytettävät ajalliset resurssit ovat aikaisempaa pienemmät. Kotikäynti arvioinnin yhteydessä ei ole enää entisenlaisesti mikään automaatio, ennemmin poikkeus. Samalla palvelujärjestelmän sisällä palvelujen saatavuus ja laatu vaihtelevat suuresti. Työntekijät saattavat olla oman työnsä ydintehtävän osalta niin kuormittuneita, että he eivät välttämättä tästä syystä pysty huomioimaan lapsen osallisuutta palvelujärjestelmän prosesseissa samalla tavalla kuin se olisi tarkoituksenmukaista. Tästä syystä takerrutaan edelleen vanhaan tapaan ajatella siten, että lastensuojelu vastaa perheen ja lapsen tarvitseman tuen tarpeeseen, vaikka palvelu voitaisiin yhtä lailla toteuttaa sosiaalihuoltolain mukaisena, siten kuin lainsäätäjä on muutoksen osalta ajatellut. Palveluohjauksen toteutuminen ja palvelutarpeen arviointi Osaltaan resurssien riittämättömyys on johtanut tilanteeseen, jossa palveluohjaus ei välttämättä toteudu nykymuotoisen palvelujärjestelmän sisällä kauttaaltaan siten, kuin se olisi lapsen edun ja hyvinvoinnin kannalta tarkoituksenmukaista. Tätä kautta saattaa syntyä tilanteita, joissa perheen tarvitsemaa tukea arvioidaan ja painotetaan vääränlaisesta tulkinnallisesta kehyksestä, riittämättömästi. Haastattelemieni sosiaalityöntekijöiden puheista välittyi käsitys siitä, että lastensuojelun ja sosiaalihuoltolain mukaisen palvelutarpeen arvioinnin tekeminen on vaativa tehtävä, jonka tekijällä tulisi olla riittävää substanssiosaamista siitä, mikä on lapsen edun mukaista, erilaisissa, täysin yksilöllisissä ja tilannesidonnaisissa olosuhteissa. Taustalle toivottaisiin myös lisää tukea ja resursseja. Samalla suurempi painotus, matalaan kynnykseen, vapaaehtoisuuteen ja yhteistyöhön koettiin siinä mielessä haastaviksi asiakokonaisuuksiksi palveluohjauksen näkökulmasta, että kaikilla vanhemmilla ei ole riittäviä valmiuksia määrittää oman perheen tarvitseman tuen tarvetta. Perheen itsemääräämisoikeus saattaa siis tässä mielessä toteutua siten, että perheet määräävät itseään aivan hassusti ja lapsen edun vastaisesti.  Positiivisesta, yhteistyötä ja siltoja rakentavasta näkökulmasta sosiaalityöntekijöiden puheita tulkittaessa sosiaalihuoltolain (1301/2014) muutos on tuottanut myös tärkeitä ja uudenlaisia mahdollisuuksia. Asiakkuuksia on entistä helpompi jakaa lastensuojelun ja peruspalvelujen välisesti, koska peruspalveluiden palveluvalikoima on aikaisempaa laajempi. Tätä kautta lastensuojelun asiakkuus saa selkeämmät raamit, joka luo pohjaa aikaisempaa systeemisemmälle tavalle toteuttaa lastensuojelun sosiaalityötä. Tietyt tilanteet voidaan selkeästi rajata tätä kautta lastensuojelun ulkopuolelle ja perhe saa tarvitsemansa avun peruspalveluista. Tämmöisiä tilanteita ovat esimerkiksi perushoivaan vastaaminen silloin, kun pelkkä tuki riittää, ilman lastensuojelun kontrolliulottuvuutta. Samoin palveluita on aikaisempaa helpompi markkinoida, koska ne perustuvat sosiaalihuoltolain mukaisissa palveluissa täysin vapaaehtoisuuteen, yhteistyöhön ja vastavuoroiseen työskentelyyn. Lastensuojelun kontrolliulottuvuudesta on turha pitää kiinni, jos palvelut voidaan selkeästi toteuttaa muualla kuin lastensuojelussa.
Lapsen hyvinvoinnin ja osallisuuden toteutuminen palvelujärjestelmän prosesseissa Sosiaalihuoltolain (1301/2014) uudistuksen onnistuminen tai epäonnistuminen lapsen edun toteutumisen näkökulmasta palautuu kuitenkin siihen konkretiaan, miten hyvin lasten hyvinvointia ja osallisuutta pystytään ylläpitämään palvelujärjestelmän sisällä? Tutkimukseni tuloksien perusteella sosiaalityöntekijät kokivat, että tähän liittyvät kysymykset ovat olleet vuosien varrella myös lastensuojelun omissa prosesseissa ongelmallisia, koska lasta ei aina kuulla tai osallisteta riittävällä tavalla, jolloin hänen asioistaan tuntuvat päättävän kaikki muut kuin lapsi itse. Tässä suhteessa sosiaalityöntekijöillä tuntui olevan selkeä huoli siitä, kuinka hyvin peruspalveluissa lapsen omatyöntekijät pystyvät pitämään lapsen työskentelyn keskiössä, tuleeko lapsi kuulluksi, nähdyksi ja huomioiduksi sekä millaisella orientaatiolla ja mistä lähtökohdista lapsen omatyöntekijä työtään toteuttaa? Useampi haastattelemistani sosiaalityöntekijöistä nosti tämän osalta esimerkiksi aikuissosiaalityön ja ajatuksen siitä, kuinka hyvin aikuissosiaalityön sosiaalityöntekijät osaavat kohdata lapsen. Sosiaalityöntekijöiden puheista oli rakennettavissa ymmärrys siitä, että heillä on konkreettinen huoli siitä, putoaako lapsi tai hänen perheensä tietyissä tilanteissa palvelujärjestelmän väleihin ja nouseeko näistä väleistä vasta siinä vaiheessa, kun tilanteet ovat menneet liian pitkälle, vaikeiksi ja monisyisiksi. Näiden olosuhteiden seurauksena lapsen toimijuus saattaa olla jo niin lukkiutunut, että hän ei pysty enää edes olemaan osallisena itseään koskevassa asiassa. Tässä kokonaisuudessa tuntuu lepäävän sosiaalihuoltolain uudistuksen suurin sudenkuoppa lapsen edun toteutumisen näkökulmasta: onko lapsen osallisuus palvelujärjestelmän prosesseissa todellista vai keinotekoista? Mikäli se ei ole todellista, niin sen vaikutukset heijastuvat pahimmillaan negatiivisesti suhteessa lapsen hyvinvointiin sekä siihen liittyen perusturvallisuuteen ja minäkuvan rakentumiseen. Jani Kenkkilä Kirjoitus pohjautuu pro gradu –tutkielmaan ” Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä ja tulkintaa lapsen edun toteutumisesta nykymuotoisen peruspalveluita painottavan palvelujärjestelmän sisällä” Maahanmuuttajaäideillä on postiviinen näkemys suomalaisesta sosiaalityöstä ja heidän toiveenaan on, että toimeentulotuki palaisi takaisin sosiaalityön piiriin. Maahanmuuttajaäidit on koettu haastavaksi ryhmäksi viranomaisten taholta. Maahanmuuttajaäidit nähdään helposti passiivisina kansalaisina, joiden vaarana on syrjäytyä yhteiskunnan ulkopuolelle huonon kielitaitonsa tähden. Syynä tähän on nähty ensisijaisesti se, että maahanmuuttajaäidit jäävät usein kotiin hoitamaan lapsia, eikä heillä ole mahdollisuuksia kehittää suomen kielen taitoa. Kulttuurisesti voidaan nähdä eroja myös siinä, miten maahanmuuttajaperheessä mies hoitaa perheen asiat viranomaisverkoston kanssa. Maahanmuuttajaäidit eivät ainoastaan putoa Suomessa yhteiskunnan ulkopuolelle, he jäävät lisäksi ilman sosiaalista tukiverkosta. Pro gradu –tutkielmassani selvitin maahanmuuttajaäitien kokemuksia sosiaalityöstä. Haastatteluun osallistuneet maahanmuuttajaäidit löysin Turun seudulla järjestettävistä Opetuskodeista, joiden puitteissa maahanmuuttajanaisilla ja -lapsilla on mahdollisuus saada palveluohjausta sekä opiskella suomen kieltä muun yhteisen toiminnan ohessa. Tutkimukseni koostuu kuuden maahanmuuttajaäidin haastatteluista. Ehtona haastatteluun osallistumiselle oli riittävä suomen kielen taito sekä kokemukset sosiaalityön asiakkuudesta viimeisten viiden vuoden ajalta. Tutkimuskysymykset liittyvät maahanmuuttajaäitien kokemuksiin sosiaalityöstä, sosiaalityöntekijän kohtaamisesta sekä mahdollisista kehittämisideoista.  ”Hyvä sosiaali. Paljon apua.” Maahanmuuttajaäidit suhtautuivat tutkimustulosteni valossa hyvin myönteisesti suomalaiseen sosiaalityöhön. Maahanmuuttajaäidit arvostivat sitä, että uudessa kotimaassa oli sosiaalityön kaltainen palvelumuoto, jonka avulla perhe sai riittävästi tukea. Maahanmuuttajaäidit kertoivat erityisesti taloudellisen tuen merkityksestä, mikä oli välttämätöntä uuden elämän alussa, asunnon ja riittävien huonekalujen hankkimiseksi. Maahanmuuttajaäideille oli tärkeätä sekin, että lasten harrastuksia tai muita välttämättömiä tarpeita tuettiin.  Sosiaalityöntekijän kohtaamisista oli haastatteluun osallistuneilla maahanmuuttajaäideillä pelkästään positiivisia kokemuksia. Sosiaalityöntekijä koettiin ihmiseksi, joka auttoi tilanteessa kuin tilanteessa ja jonka puoleen saattoi aina kääntyä. Pienemmillä paikkakunnilla sosiaalityöntekijän tavoittaminen oli helpompaa, lisäksi sosiaalityöntekijällä oli enemmän aikaa kuin suuren kaupungin sosiaalikeskuksessa. Sosiaalityöntekijää kohtaan osoitettiin pääsääntöisesti vahvaa luottamusta. Eräs haastateltava kertoi kuitenkin, ettei kaikista perheen asioista välttämättä aina kannattanut kertoa sosiaalityöntekijälle, koska siitä saattoi seurata ongelmia. ”Nyt Kela hoitaa, maksaa vuokra ja lääkkeet, kaikki Kela maksaa. Ei nyt sosiaali apua, ei nyt. Ennen paljon apua.” Itselleni yllätyksellisin tutkimustulos oli Kela-siirtoon liittyvä asia. Maahanmuuttajaäidit olivat kokeneet toimeentulotuen Kela-siirron huonoksi ja toivoivat sen palaavan takaisin sosiaalityön piiriin. Maahanmuuttajaäidit kokivat, ettei Kela myöntänyt harkinnanvaraista toimeentulotukea sosiaalityöntekijän tavoin, mikä yleensä kosketti juuri perheen lasten harrastusmahdollisuuksia. Taloudellisen tuen lisäksi maahanmuuttajaäidit kertoivat menettäneensä yhteyden omaan sosiaalityöntekijäänsä, eikä heillä ollut selvää käsitystä sosiaalityöntekijän roolista Kela-siirron jälkeen. Tutkimustuloksen valossa voidaan täten korostaa, että sosiaalityöntekijän rooli on ollut maahanmuuttajaäideille pelkkää toimeentulotukiasiakkuutta merkityksellisempi.  Tanja Sarkonsalo
Kasvatustieteiden maisteri Sosiaalityön opiskelija Tarkastelin tutkielmassani päihdetyöntekijän kirjoituksia Päihdelinkin keskustelupalstalla tilanteissa, joissa kirjoittajilla on tarkoitus lopettaa päihteiden käyttö. Digitalisaation myötä myös sosiaalityössä toimintatavat ja teoriat tulevat muuttumaan osaksi verkkoympäristöä. Päihderiippuvuuden voi voittaa! Mutta mitä se vaatii? Tutkimustulosten mukaan päihderiippuvuuden voittaminen vaatii seuraavia asioita: Luottamusta, työtä, motivaatiota, itsekuria ja rehellisyyttä. Riippuvuuden voittaminen edellyttää ongelman myöntämistä ja omaa päätöstä tarttua toimeen asian korjaamiseksi, sekä tuen vastaan ottamista. Ihmisen tulee olla rehellinen, tutkia itseään ja tarkkailla sitä, missä tilanteissa mielihalut heräävät. Lisäksi on tehtävä suunnitelma, miten toimia toisin näissä tilanteissa. Uusia toimintatapoja on harjoiteltava riittävän pitkään, jotta ne vakiintuisivat.  Mikä siinä auttaa?
- Päihdehoito - Vertaistuki - Toiminnallisuus - Pikkuhiljaa eteneminen - Tukihenkilö - Kuntouttava työtoiminta - Mielenterveyshoito - Tunnetyöskentely Mitä siitä seuraa? Kun ihminen pääsee eroon päihderiippuvuudesta, elämä normalisoituu ja olo muuttuu tasapainoisemmaksi. Ahdistus, masennus ja paniikkioireet väistyvät. Psyykkisen voinnin paraneminen merkitsee sitä, että ihminen jaksaa tehdä asioita ja sen seurauksena osallisuus lisääntyy ja vahvistuu. Uudenlaiset toimintaympäristöt päihdepalveluissa Keskustelupalsta on esimerkki siitä, miten verkko toimintaympäristönä voi toimia voimaannuttamisen välineenä. Myös verkkotyön avulla voidaan laajentaa henkilöiden kykyä tehdä parempia päätöksiä ja auttaa päihderiippuvaisia henkilöitä parantamaan tilannettaan. Sen avulla on mahdollista antaa päihderiippuvaiselle valtaa, ääni. Heillekin, joita emme muuten tavoita. Petra Syrjämäki Lapin yliopisto Yhteiskuntateiden tiedekunta Perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan: ”Älkää tehkö sellaista, mitä huomenna kadutte!” Päihdetyöntekijän voimaannuttavia kirjoituksia Päihdelinkissä. Lapin yliopisto 2018. Fundamentaalisella uskonnollisella vakaumuksella voi olla radikalisoitumiseksi kutsutussa prosessissa merkittävä ja moniulotteinen, myös suojaava vaikutus. Yksipuolinen, viranomaislähtöinen radikalisoitumiskeskustelu ja uskonnollisten merkitysten väkivaltaistavat tulkinnat (1) asettavat yksilön identiteettityölle todellisia haasteita lukitessaan ihmisen leimattuun identiteettikategoriaan ja ohittaessaan uskonnollisesti perustellun toiminnan positiiviset merkitykset.  Radikalisoituminen, ja erityisesti radikalisoitumisen ja islamin suhde, on viime vuosien aikana ollut kiivaan yhteiskunnallisen keskustelun kohteena. Radikalisoituminen voidaan ymmärtää yhteiskunnallisena konfliktitapauksena (2), jonka syistä ja osapuolista on olemassa monenlaisia, ristiriitaisia kertomuksia. Radikalisoituneiksi määritellyt voidaan ymmärtää yhteiskunnallisina toisina (3), yhteiskunnalliseen marginaaliin joutuneina henkilöinä, minkä vuoksi heidän omaa ääntä harvoin kuullaan.
Pro gradu -tutkielmassani halusin selvittää, miten radikalisoituneeksi määritelty ihminen itse sanoittaa radikalisoitumiseksi kutsuttua prosessia ja toimintaansa kiinnittyviä yksilöllisiä, erityisesti identiteettiin ja toimijuuteen, liittyviä merkityksiä. Yhtenä tutkimuskysymyksenä oli se, miten kertomuksissa rakentuu radikalisoitumisen ja uskonnon välinen suhde. Pro gradu -tutkielma oli tapaustutkimus, jossa yhdeltä Syyrian konfliktialueelle useita kertoja matkanneelta henkilöltä kerättyjä haastattelu-, päiväkirja- ja tekstiaineistoja analysoin narratiivisesti hyödyntäen narratiivista positiointianalyysiä tulkintakehyksenä. Uskonto identiteettipoliittisena valintana Tutkimani tapaus asettui jo lähtökohtaisesti täysin vastakkain sen syrjäytymis- ja osattomuuskehyksessä käydyn julkisen radikalisoitumisdiskurssin kanssa, jossa uskonnollisesti radikalisoituneet kuvataan näköalattomina ja passiivisina, potentiaalisina terroristijärjestöjen värväyksen kohteina ja objekteina. Informantti oli sosiaalisesti kyvykäs, aktiivinen ja useilla elämänalueilla suomalaisessa yhteiskunnassa hyvin pärjäävä ja menestynytkin. Uskonto, islam, näyttäytyi kertomuksissa ennen kaikkea subjektiivisena, kertojan aktiivisesti valitsemana sitoumuksena, elämäntapana ja identiteettinä. Tästä näkökulmasta katsottuna uskonnollinen identiteetti voidaankin nähdä myös mielestäni kapinallisena identiteettipoliittisena ratkaisuna, tee-se-itse-identiteettinä postmodernissa yhteiskunnassa, jossa uskonnon kaltaisiin suuriin kertomuksiin kohdistuu epäluuloa (vrt. 4). Vaikka kertojan radikalisoitumiseksi kutsuttuun prosessiin liittämät merkitykset ovat myös yhteisöllisiä, islamiin liittyviä merkityksiä, näyttäytyivät ne samalla hyvin yksilöllisinä, useista vaihtoehtoisista merkityksistä itselle nimenomaisesti valittuina ja jatkuvasti työstettävinä. Kamppailu identiteetistä ja toimijuudesta Tutkimuksessa kertomusten keskiöön nousi kertojan vastapuhe, joka kohdistui sekä 1) erityisesti häneen itseensä että 2) yleisesti islamiin ja muslimeihin kohdistuviin leimaaviin määrittelyihin. Kertoja vastusti hänelle julkisessa keskustelussa tarjottuja terroristin ja jihadistin positioita rakentamalla niille vastakkaisessa suhteessa uusia subjektipositioita: auttajan, totuudenpuhujan, taistelijan ja uhrautujan. Tutkimus vahvisti sitä aiemmissakin tutkimuksissa havaittua asiaa, että islamiin liittyvä kieli ja käsitteistö ovat poliittisesti hyvin latautuneita ja ristiriitaisia tunteita herättäviä. Kertojan kielellisen kamppailun kohteena olevat terroristin ja jihadistin leimaavat subjektipositiot perustuivat kertojan mukaan hänen kohdallaan islamin (tahattomaan ja tahalliseen) väärin ymmärtämiseen, jonka perusteella oikeutetaan islamofobisia asenteita ja politiikkaa. Määrittelemättä uudelleen islamiin ja muslimina olemiseen liittyviä merkityksiä ja kieltä olisi kertojan ollut mahdotonta määritellä uudestaan itseään, identiteettiään ja toimijuuttaan. Uskonnon suuri ja moniulotteinen merkitys Tutkimukseni johtopäätöksenä esitin, että fundamentaalisella uskonnollisella identiteetillä ja vakaumuksella voi olla radikalisoitumiseksi kutsutussa prosessissa hyvin suuri ja moniulotteinen merkitys. Kertoja koki uskonnon merkityksen radikalisoitumiseksi kutsutussa prosessissa kaikkein keskeisimpänä. Positiiviset merkitykset liittyvät siihen, miten syvällisesti reflektoitu uskonnollinen vakaumus ja teologinen oppineisuus voivat helpottaa esimerkiksi terroristisen, väkivaltaisen toiminnan vääräksi tunnistamista ja helpottaa siitä irtisanoutumista. Uskonto voi myös voimakkaasti velvoittaa ja kannustaa auttamiseen ja humanitaariseen työhön yli etnisten ja kansallisten rajojen. Vaikeuksien ja epäoikeudenmukaisuuksien kohdatessa uskonnollinen identiteetti ja vakaumus voivat myös tuoda suurta lohtua ja auttaa kokemusten käsittelyssä. Näin ne voivat suojata myös ihmisen käsitystä omasta identiteetistä. Toisaalta uskonnollinen perspektiivi voi myös lukkiuttaa toimijuutta ja vaikeuttaa vaihtoehtoisten toiminnan tapojen hahmottamista. Näin on vaarassa käydä erityisesti sellaisessa tilanteessa, jossa ympäröivä yhteiskunta ei salli ihmiselle positiivisia toimijuuksia eikä tunnista toimintaan liittyviä positiivisia merkityksiä ja ansioita. Tällaisessa tilanteessa uhrautujan positio voi jäädä ihmiselle ainoaksi uskonnollisesti perustelluksi, ja näin subjektiivisesti todeksi, toimijuuden muodoksi. Rakenteellisella tasolla tällaisella mekanismilla voi olla merkittäviä väkivaltaista radikalisoitumista ruokkivia vaikutuksia. Tämän vuoksi hätäiset, radikalisoituneiksi määriteltyjen henkilöiden asettamiset terroristin identiteettikategoriaan ovat poliittisia valintoja, joilla on todellisia seurauksia. Sara Kupsala Lapin yliopisto Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu –tutkielmaan ”Toiset kutsuu sitä uhrautumiseks” Narratiivinen tapaustutkimus radikalisoitumiseksi kutsutun prosessin yksilöllisistä merkityksistä Lähteet 1 Virkki, Tuija 2018: Social Inequalities and Discourses of Violence. Current Controver-sies in Finnish Online Forums and Discussions among Welfare State Profession-als. Saatavilla osoitteessa: https://www.jyu.fi/hytk/fi/laitokset/yfi/en/research/projects/sustainability/social–inequalities–and–discourses–of–violence–current–controversies–in–finnish–online–forums–and–discussions–among–welfare–state–professionals Viitattu 1.6.2018. 2 Kuusisto-Arponen, Anna-Kaisa 2007: Konfliktitapaus. Teoksessa Marku Laine, Jarkko Bamberg & Pekka Jokinen (toim.): Tapaustutkimuksen taito. Gaudeamus Helsinki University Press. Helsinki, 231–244. 3 Ahmed, Sara 2000: Strange Encounters. Embodied Others in Post-Coloniality. London: Routledge. 4 Lyotard, Jean-François 1985: Tieto postmodernissa yhteiskunnassa. Suom. Leevi Lehto. Tampere: Vastapaino. Couchsurfing-sivusto tarjoaa jäsenilleen mahdollisuuden luoda kontakteja ympäri maailman majoittuessaan toistensa sohvilla eli sohvasurffatessaan. Samalla sohvasurffaus yhdistää ihmisiä ja luo erilaisten kulttuurien välille vuorovaikutuskanavia.
Couchsurfing-sivusto antaa ihmisille mahdollisuuden tarjota ilmaista majoitusta omassa kodissaan ja vastavuoroisesti majoittua muiden käyttäjien luona. Pro gradu -tutkielmassani kiinnitin huomion siihen, että sivuston perustajien tarkoituksena on myös ollut edistää rauhanomaisia arvoja toiminnan kautta. Tutkin kuinka sohvasurffauksen myötä luodut vuorovaikutuskanavat edistävät rauhankasvatusta laajassa kansainvälisessä yhteisössä. Rauhankasvatuksen näyttäytyminen sohvasurffaajien kokemuksissa Rauhankasvatukseen ei ole nimestään huolimatta määritelty yhtä tiettyä toimintatapaa tai pedagogiikkaa. Sitä pidetään kokonaisvaltaisena vuorovaikutustapahtumana, jossa ihminen oppii erilaisia tietoja, taitoja ja asenteita. Tutkielmassani käsittelin erityisesti suomalaisten sohvasurffaajien kokemuksia toiminnasta ja sitä miten näissä kokemuksissa rauhankasvatus näyttäytyy. Sohvasurffaus sivusto perustuu ajatukselle vieraanvaraisuudesta, joka tukee myös teorioita rauhasta. Vieraanvaraisuus voidaan kokea sohvasurffauksen yhteydessä vapauttavana voimavarana. Toisaalta sen myötä ylläpidämme ja rakennamme tietynlaisia valtasuhteita jäsenten välille, mutta myös toiminnan ulkopuolelle. Rauhankasvatuksen elementit sisältyvät vahvasti sohvasurffaus-toimintaan Couchsurfing-sivuston informatiivinen luonne opettaa yhteisön jäsenille tiettyjä taitoja sohvasurffaustoimintaa varten. Tutkimukseni mukaan nämä taidot kehittyvät toiminnan myötä, vaikka useampi haastateltavista kokikin kartuttaneensa kyseisiä taitoja myös muussa toiminnassaan. Sohvasurffaus nähdään myös keinoksi saada tietoa ympäröivästä maailmasta ja samalla se vähentää mahdollisia poliittisia väärinymmärryksiä. Sohvasurffaus luo suhteita erilaisten ihmisryhmien välille ja samalla edesauttaa ymmärtämään erilaisia ihmisiä. Sohvasurffaus perustuu vahvasti luottamukseen Luottamuksella on vahva rooli sekä rauhankasvatuksessa että sohvasurffauksessa. Luottamusta rakennetaan yhteisön sisällä jo Couchsurfing-sivuston avulla. Sivuston arvosteluperiaatteen ja tausta-arvojen avulla tuotettu luottamus luo pohjan myös majoitustoiminalle. Positiiviset yksilöiden kokemukset ovat omiaan vähentämään erilaisten ryhmien välisten viholliskuvien syntymistä. Sohvasurffauksen myötä ne ryhmät, jotka pystyvät osallistumaan poliittisten tai taloudellisten taustojensa puolesta toimintaan mukaan pääsevät luomaan vuorovaikutussuhteita toistensa välille. Luottamus on kuitenkin useimmissa tapauksissa vahvinta nimenomaan samanlaisten ryhmien kesken. Tietyntyyppiset ihmiset hakeutuvat toimintaan mukaan Sohvasurffaajat kokevat, että toiminnassa mukana olevat ovat useasti jo lähtökohtaisesti tietyn arvomaailman ja taitojen sekä tietojen omaavia henkilöitä. Toisaalta ehkä sohvasurffaus voidaankin nähdä keinona vahvistaa ja ylläpitää näitä tietoja, taitoja sekä asenteita. Alexandra Lindqvist Lapin yliopisto Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu kansainvälisten suhteiden pro gradu -tutkielmaan ”Ihmiset niinku ymmärtää, että oma tapa elää ei ole se ainoa oikea tapa”. – Rauhankasvatus sohvasurffausyhteisössä  ” Jos kaikki alkaisikin siitä, että asiakas tietää, osaa ja ymmärtää, vaikka on niitä rajoitteita.
Koko prosessi saisi aivan toisen, luottamuksellisen sävyn.” Vammaispalvelujen asiakkaan tulisi olla asiakasprosessinsa päähenkilö, osallinen, oman elämänsä ja tarpeidensa asiantuntija. Vammaisyleissopimus korostaa osallisuutta ja tasa-arvoa. Oikeus osallisuuteen on yksi suomalaisen vammaispolitiikan periaatteista. Kuinka osallisuus tosiasiallisesti rakentuu vammaispalvelujen asiakkaiden käsityksissä? Pro gradu -tutkielmassani selvitin vammaispalvelujen asiakkaiden käsityksiä osallisuuden rakentumisesta asiakasprosessissa valtakunnallisen kyselyaineiston avulla. Fenomenografisen lähestymistavan tuloksina syntyi kolme kuvauskategoriaa, jotka tukevat aiempia osallisuustutkimuksia. Osallisuuden rakentumisen kuvauskategoriat Asiakkaiden käsitykset osallisuuden rakentumisesta muodostivat kolme kuvauskategoriaa: · osallisuuden reunaehdot, · osallisuus vuorovaikutussuhteena ja · osallisuutta rakentavat taustatekijät Osallisuuden reunaehdoista päätavoitteeksi nousi asiakkaan asiantuntijuuden tunnustaminen ja sen vaikutus läpi asiakasprosessin. Vuorovaikutussuhteessa asiakkaan ja sosiaalityöntekijän välillä osallisuutta rakentaa merkittävimpänä yhteisen ymmärryksen saavutus vamman merkityksestä arkeen. Laajemmassa mittakaavassa osallisuutta rakentavat eritoten yksilölliset palvelut, nykyaikainen palvelujen saatavuus ja ammattitaitoiset, pysyvät työntekijät. Osallisuuden rakentumisen merkittävimpiä haasteita Merkittäviksi haasteiksi osallisuuden rakentumisessa asiakkaat kokivat muun muassa, ettei heidän mielipidettään huomioitu tasa-arvoisena muiden asiantuntijoiden arvion kanssa ja asiakasatapaamisessa mahdollisesti saavutettu yhteinen ymmärrys katosi asiakasprosessin edetessä. Asiakkailla oli käsitys, että osallisuuden rakentumisen rajoitteena oli prosessin läpinäkymättömyys etenkin päätöksenteon osalta. Vuorovaikutussuhteessa sosiaalityöntekijän kanssa asiakkaat kokivat osallisuuden rakentumisen kaventuvan erityisesti kommunikoinnin vaikeuksien takia ja mikäli yhteistyösuhde sosiaalityöntekijän kanssa ei kehittynyt tasa-arvoiseksi kumppanuussuhteeksi. Asiakkaiden käsityksen mukaan myös sosiaalityöntekijöiden liian vähäinen asiantuntijuus koskien eri vammaryhmiä, vammoja ja niiden aiheuttamia rajoituksia arjessa estivät osallisuuden rakentumista. Osallisuuden rakentumista kaventavina yhteiskunnallisina taustatekijöinä asiakkaat kokivat muun muassa joustamattomat palvelut ja vaihtuvat, ylityöllistetyt sosiaalityöntekijät. Alkusysäys osallisuuden rakentumiselle voi lähteä myös sosiaalityöntekijästä Asiakkaiden käsitysten mukaan sosiaalityöntekijä voi rakentaa asiakkaan osallisuutta jo omia työskentelytapojaan miettimällä sekä asiantuntijuuttaan kehittämällä esimerkiksi · lähettämällä asiakassuunnitelman asiakkaalle mietittäväksi ennen tapaamista, tarvittaessa selkokielisenä tai isotekstisenä · olemalla läsnä ja kohtaamalla asiakkaan tasa-arvoisena yhteistyökumppanina · kehittämällä tietoisuuttaan erilaisista vammaisryhmistä ja vammojen aiheuttamista rajoitteista arkeen · kehittämällä osaamistaan erilaisista kommunikointimenetelmistä ja käyttämällä tapaamisessa tarvittaessa tulkkia Muutos kohti asiakkaan ja työntekijän kumppanuutta ja todellista asiakkaan osallisuutta vaatii niin asiakasprosessin kuin asenteidenkin muuttumista ja kehittymistä. Tavoitteena pidettäköön yhteistyösuhdetta, jossa työntekijä tuntee palvelut ja niiden toteuttamiskeinot ja asiakas toimii tilanteensa ja tarpeidensa asiantuntijana. Asiakkaat on otettava osallisiksi myös heitä koskevien prosessien kehittämistyöhön. Jaana Tihinen Lapin Yliopisto Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan Vammaispalvelujen asiakkaiden käsityksiä osallisuuden rakentumisesta asiakasprosessissa Saamelaisessa varhaiskasvatuspalvelussa palvelujen käyttäjän ja asiakkaan rooli on muuttunut hallinnon kohteesta käyttäjälähtöiseksi osallistujaksi. Pro gradu -tutkimukseni mukaan saamelaisen varhaiskasvatuspalvelujen käyttäjillä Oulussa on tarvetta ja halua käyttämiensä palveluiden suunnitteluun ja kehittämiseen palveluita tuottavien ammattilaisten kanssa. Palveluiden käyttäjien osallisuuden vahvistuminen lisäsi heidän kiinnostusta ja aktiivisuutta käyttämiensä palveluiden yhteistuottamiseen. Käyttäjälähtöinen osallisuus toteutuu palveluiden käyttäjien osalta asiakasrajapinnassa työskentelevien ammattilaisten palvelutarjonnan osalta, mutta hallinnon sekä ympäristön ja yhteisön tuki jää vaillinaiseksi.
Palveluiden yhteistuottaminen julkisena palveluna Yhteistuotannon avulla pyritään palvelujen käyttäjän ja asiakkaan osallisuuden vahvistamiseen ja vuorovaikutukselliseen kumppanuuteen moniammatillisissa verkostoissa. Palvelun yhdessä tuottamisen tarkoituksena on vahvistaa yhteisöjä ja kehittää erilaisia, paikallisia ratkaisuja julkisten palvelujen tuottamiseen. Yhteistuotanto muuttaa kuntien toimintatapoja tuomalla kuntalaiset ja palvelujen käyttäjät tasavertaiseksi osallistujaksi yhdessä ammattilaisten kanssa. Toimintakulttuurin muutosta ja ammattilaisten perinteistä asiantuntijaroolista luopumista voidaan tukea johtamistyöllä. Palvelujärjestelmän kehittämisellä ja käyttäjälähtöisellä suunnittelulla pyritään palveluita kehittämään palvelujen käyttäjien näkökulmasta. Yhteistuotannolla voidaan löytää täysin uusia palvelumahdollisuuksia tai kanavia palveluiden saavuttamiseksi. Palvelujen yhteistuottamisessa on tärkeää saada tietoon palveluiden käyttäjien kokemukset asiakasymmärryksen ja palveluiden käyttäjätiedon kartoittamiseksi. Ammattilaisten osaamisen ja sitoutumisen avulla saadaan organisaatiorakenteet ja johtamiskäytännöt tukemaan yhteistuotantoprosesseja käyttäjätasolla. Käyttäjälähtöinen osallisuus palvelutuotannossa Käyttäjälähtöisen osallisuuden mukaisesti palvelujen käyttäjät, kuntalaiset ja ammattilaiset tuottavat tarvitsemiaan ja kustannustehokkaita julkisia palveluita yhdessä. Palveluiden yhteistuotannossa hyödynnetään palvelulähtöistä ajattelutapaa, kumppanuutta ja verkostoitumista. Kuntalaisten osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuudet yhteisten asioiden suunnitteluun ja päätöksentekoon sekä asuinympäristön kehittämiseen antavat palvelujen käyttäjille kokemuksen yhteisöön kuulumisesta. Lisäksi suora vaikuttamismahdollisuus lisää luottamusta poliittiseen ja hallinnolliseen toimintaan. Lapsilähtöisyys on varhaiskasvatuspalveluissa käyttäjälähtöistä osallisuutta, joka korostaa lapsen roolia aktiivisena osallistujana ja toimijana päiväkodissa. Vanhempien osallisuus muodostuu yhteistyöstä ja vuorovaikutuksesta julkisten organisaatioiden kanssa sekä tietoisuudesta perheen oikeuksista ja mahdollisuuksista. Kasvatuskumppanuus nähdään kumppanuuskäsitteen tavoin vuorovaikutuksellisena yhteistyönä, joka vaatii luottamuksen rakentamista sekä muiden aseman ymmärtämistä keskinäisen kanssakäymisen ja yhteistyön onnistumiselle. Varhaiskasvatuspalveluiden yhteistuottaminen Palveluiden käyttäjät toivat esille palvelutuotannon kehittämisessä tärkeimpinä palvelujen saatavuuden ja saavutettavuuden, oikeuden oman kielen ja kulttuurin mukaiseen palveluun sekä omien toiveiden ja tarpeiden esittämisen mahdollisuuden ja niiden huomioimisen palvelutarjonnassa. Palvelujen käyttäjien osallistamisella on suuri merkitys kaupunkisaamelaisten hyvinvoinnin edistäjänä ja lisääjänä. Palvelulähtöisellä toimintatavalla ja käyttäjädemokratialla voidaan tukea ja vahvistaa aktiivisen kaupunkisaamelaisen roolia. Yhteistuotannon avulla kaupunkisaamelaisten varhaiskasvatusuunnitelmaa voidaan toteuttaa palvelujen käyttäjien, eri ammattilaisten ja oppilaitoisten yhteistyönä niin, että otetaan eri toimijoita mukaan suunnitteluprosessin eri vaiheisiin sähköisiä palveluita hyödyntämällä. Lisäksi vanhempien ja ammattilaisten yhteydenpitoa ja palautteenantoa voidaan tiivistää sähköisellä asioinnilla. Palveluita voidaan myös tuotteistaa käyttäjälähtöisesti esimerkiksi palvelupolkujen avulla, jolloin niitä voidaan hyödyntää ja käyttää muissa saamenkielisissä varhaiskasvatuspalveluissa eri kaupungeissa. Aune Niittyvuopio Lapin yliopisto Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu hallintotieteen pro gradu -tutkielmaan ”Palveluiden yhteistuottaminen saamelaisessa varhaiskavatuspalvelussa, case Mäntylä - Snellmanin päiväkoti” Kulttuuri määrittää eräänlaiset näkymättömät raamit organisaatioiden kaikelle toiminnalle. Kehityskeskustelujen kaltaisten johtamisen työkalujen toimivuus onkin pitkälti kiinni siitä, kuinka hyvin ne saadaan sovitettua yhteen organisaatiossa vallitsevan kulttuurin kanssa.
Esimiehen ja alaisen välinen kehityskeskustelu on ollut jo pitkään erittäin suosittu johtamisen työkalu erilaisissa suomalaisissa organisaatioissa. Niiden toimivuus vaihtelee kuitenkin suuresti siirryttäessä organisaatiosta toiseen, eikä selvää syytä tähän ole läheskään aina havaittavissa. Jossain hyviksi koettujen menetelmien kopioiminen sellaisenaan voi olla houkuttelevaa, mutta se ei vielä takaa niiden toimivuutta samalla tavalla kaikkialla. Kehityskeskustelujen suunnittelussa ja toteutuksessa pitäisikin kiinnittää aina erityistä huomiota niihin kulttuurisiin erityispiirteisiin, jotka määrittelevät laajemmin kyseessä olevan organisaation päivittäistä toimintaa. Kulttuurin eri tasot ja niiden merkitys osana organisaatioiden arkea Kulttuurin käsite on moninainen ja paikoin hyvin vaikeasti hahmotettava. Sitä voidaan tarkastella esimerkiksi eri kansakuntien tasoilta aina yksittäisten organisaatioiden tasoille ja vielä niidenkin sisällä yhä pienempien kohteiden, kuten eri osastojen tai yksiköiden tasoille asti. Kulttuurin kannalta keskeisessä roolissa ovat tiivistetysti erilaiset ihmisten muodostamat ryhmät, jotka määrittelevät aina osaltaan niihin kuuluvien yksilöiden käyttäytymistä ja toimintaa. Organisaatiotasolle tultaessa voidaan puhua erityisesti organisaatiokulttuurin käsitteestä, joka muodostaa esimerkiksi yksittäisen yrityksen johtamisen näkökulmasta katsottuna mielenkiintoisen tarkastelukohteen. Laajemmat kulttuuritasot määrittelevät pitkälti organisaatiokulttuurin syvintä ydintä, mutta myös samoista kulttuurisista lähtökohdista tulevien organisaatioiden välillä voidaan havaita selkeitä eroja. Näiden erojen kautta on puolestaan mahdollista löytää selityksiä sille, miksi kehityskeskustelut toimivat eri tavalla myös kahden taustoiltaan samankaltaisen organisaation välillä. Jo pelkkä kehityskeskustelujen määritelmä on vahvasti kulttuurin värittämä Suomalaista kehityskeskustelukirjallisuutta tutkimalla voidaan hyvin pian havaita, että jo pelkät määritelmät keskustelujen toteutuksesta ja tarkoituksesta kuvastavat hyvin vahvasti suomalaisen kulttuurin erityispiirteitä. Esimerkiksi yhdysvaltalaisessa tutkimuskirjallisuudessa vastaavat määritelmät painottavat selvästi erilaisia lähestymistapoja ja tämä kertoo osaltaan siitä kulttuurisidonnaisuudesta, joka kehityskeskustelujen kaltaisiin johtamisen työkaluihin yleisestikin ottaen liittyy. Vaikka suomalaisessa kehityskeskusteluihin liittyvässä kirjallisuudessa onkin havaittavissa yleisiä kulttuurisidonnaisia piirteitä, ovat eri organisaatioiden väliset erot jääneet niiden osalta yhä liian vähäiselle huomiolle. Kulttuuri luo lähtökohtia kehityskeskustelujen onnistumiselle tai epäonnistumiselle Omassa tutkimuksessani pyrin etsimään vastauksia erityisesti siihen, millä tavalla organisaatiotasolla ilmenevä kulttuuri voi vaikuttaa siellä käytyjen kehityskeskustelujen toimivuuteen käytännössä. Tulokset yhdessä aiempien tutkimusten tulosten kanssa vahvistivat käsitystä siitä, että kehityskeskustelujen sovittaminen yhteen kulttuurin kanssa edesauttaa niiden toimivuutta ja hyväksyntää organisaation sisällä. Tutkimuksen kohdeorganisaatiossa kehityskeskustelut oli toteutettu tavalla, joka istui hyvin osaksi laajempaa kokonaisuutta ja oli ainakin keskeisimmiltä osin sopusoinnussa organisaatiokulttuurin erityispiirteiden kanssa. Keskusteluihin liittyvä palaute oli pääosin positiivista ja ne koettiin toimiviksi kaikkien osapuolten näkökulmista. Kulttuurin suoraa vaikutusta kehityskeskustelujen lopullisin tuloksiin on vaikea arvioida, sillä se on vain yksi useammasta kokonaisuuteen vaikuttavasta palasesta. Se on kuitenkin selkeästi tekijä, joka luo lähtökohdat joko keskustelujen onnistumiselle tai epäonnistumiselle. Yhteensopivuus kulttuurin kanssa antaa ainakin hyvät mahdollisuudet kehityskeskustelujen onnistumiselle, kun taas merkittävät ristiriidat vievät niiltä pohjan jo lähtöviivalla. Teemu Kemppainen Lapin yliopisto Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu hallintotieteen pro gradu -tutkielmaan ”Lähtökohtia toimiville kehityskeskusteluille - Tapaustutkimus kehityskeskustelujen ja organisaatiokulttuurin yhteensovittamisesta eräässä suomalaisessa ICT-alan PK-yrityksessä” Alaistaidoilla on tunnistettava merkitys organisaation toiminnan tehokkuudelle, mutta kuitenkin alaistaitoja on tutkittu Suomessa vielä suhteellisen vähän.
Alaistaidoilla tarkoitetaan tutkimuskirjallisuudessa sellaista toimintaa, jolla on organisaation tai tiimin toimivuuden kannalta positiivisia tuloksia. Alaistaidoille tutkimuskirjallisuudessa asetetut kriteerit täyttyvät työntekijän ollessa omasta vapaasta tahdostaan valmis tekemään jotain ylimääräistä työnkuvaan kirjoittamatonta toimintaa. Tällainen toiminta voi kohdistua joko työtovereihin tai asiakkaisiin. Tästä näkökulmasta alaistaidot puolestaan nähdään osana tehokkaita organisaation käytäntöjä, jotka lisäävät organisaation kilpailukykyä ja tuloksellisuutta. Työntekijän työpanokseen ja toimintaan tiimissä vaikuttaa hänen subjektiivinen kokemuksensa ja käsityksensä siitä, mistä hänen työnkuvansa koostuu. Selvitin gradussani miten johtaa työntekijöitä, jotta alaistaidot leviäisivät koko tiimin kattavaksi. Pyrin tutkimuksessani vastaamaan kysymykseen: ”Miten alaistaidot ja niiden tuki vaikuttavat tiimin tehokkuuteen kaupan alalla?”. Haastattelin Osuuskauppa Arinan myymäläpäälliköitä ja analysoin aineiston laadullisena sisällönanalyysina. Johtamiskäytäntöjen vaikutus alaistaitojen esiintymiseen tiimissä Tutkimustuloksiin nojaten muodostin seitsemän eri kohtaa, jotka johdon tulisi toiminnassaan huomioida, jotta alaistaidot leviäisivät tiimissä: 1) Esimerkkinä toimiminen 2) Työntekijöiden inspiroiminen osaksi yhteistä päämäärää 3) Muutoksen läpivienti ja kehityksen mahdollistaminen 4) Työnteon mahdollistaminen työhyvinvointi huomioiden 5) Työntekijöiden kannustaminen tiimityöhön sekä motivointi 6) Arvostuksen osoitus jokaisen työpanosta kohtaan 7) Avoimen puhumisen kulttuurin varmistaminen. Tutkimukseni tulosten mukaan johtamiskäytännöillä on tunnistettava merkitys alaistaitojen esiintymiseen yksilö- sekä ryhmätasolla. Päälliköt, jotka toimivat esimerkkinä, luovat kannustavaa ilmapiiriä luottamalla työntekijöiden taitoihin sekä osoittavat arvostusta, edesauttavat alaistaitojen ilmenemistä tiimissä. Kannustavalla esimerkillä työntekoon päällikkö edistää tiimin yhteisten tavoitteiden saavuttamista, muutoksiin suhtaudutaan positiivisemmin ja uudet työtehtävät hyväksytään helpommin osaksi työnkuvia. Tutkimustulosten perusteella tiimin toiminnan kannalta on tärkeää yhdenmukaistaa työnkuvia työnantajan ja työntekijän välillä toisiaan vastaaviksi. Organisaation tavoitteet ja päämäärät tulisi jakaa yhteisiksi työntekijöiden kanssa ja ottaa heidät mukaan osaksi organisaation toiminnan suunnittelua. Tällöin vastuu tiimin onnistumisesta ja työn tehokkuudesta on jaettua. Työilmapiiri koetaan positiivisena sellaisessa tiimissä, jossa jäsenet kunnioittavat toisiaan ja arvostavat toistensa työpanoksia. Tiimin tehokkuuteen vaikuttavia alaistaitoja Tutkimuksestani nousi esille kahdeksan kohtaa, joita myymäläpäälliköt pitivät tärkeinä työntekijöiden taitoina: 1) Itseohjautuvuus 2) Töiden priorisointi 3) Työntekijöiden samansuuntainen toimiminen 4) Työajan tehokas käyttö 5) Avoimen puhumisen kulttuurin tukeminen (sisältää avoimen tiedonkulun, palautteen annon sekä kehitysideoiden julkituonnin 6) Hyvän työilmapiirin luominen 7) Oppien jakaminen 8) Positiivinen suhtautuminen muutoksiin. Sosiaalisten vuorovaikutustaitojen merkitys korostuu tehokkaan tiimin kontekstissa. Työn tehokkuus tiimissä voimistuu mikäli työntekijät jakavat oppeja, tietoja ja taitoja yksilöltä toiselle. Tällöin organisaation kilpailukyvykkyys paranee tiimin toiminnan tehokkuuden kasvun myötä. Avoimessa työympäristössä tiedonkulku on toimivaa ja erilaisia mielipiteitä ja kehitysideoita uskalletaan tuoda julki. Motivoituneet työntekijät takaavat yhteisesti asetettujen päämäärien ja tavoitteiden saavuttamisen. Tutkimustulosteni mukaan tiimin motivointi ja avoin kommunikointi ovat haastavia asioita johtamisen näkökulmasta. Kuitenkin näihin kahteen asiaan tulisi panostaa ja pyrkiä, jotta tiimin toiminta olisi mahdollisimman tehokasta. Jenni Kemppainen Lapin yliopisto Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu johtamisen psykologian pro gradu –tutkielmaan ”Alaistaidot ja tiimin johtamisen tehokkuus kaupan alalla” |
Yhteisillä tulillaLapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkimusyhteisön blogi. Archives
August 2018
Categories |
RSS Feed
Powered by
