Lapsen ja vanhemman välinen yhteydenpito sosiaalityöntekijöiden moraalisen järkeilyn näkökulmasta26/9/2022
Lastensuojelun sosiaalityö on eettisiltä ja moraalisilta lähtökohdiltaan yksi haastavimmista ammateista yhteiskunnassamme, sillä sosiaalityöntekijän ammatillinen vastuu ja lastensuojelutyön lähtökohta on suojella haavoittuvassa asemassa olevaa lasta.
Lapsen ja vanhemman välinen yhteydenpito moraalisena kysymyksenä Lastensuojelussa lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän on neuvoteltava huostaanotetun lapsen kehityksen kannalta turvallisten ja jatkuvien ihmissuhteiden turvaamisesta (Lastensuojelulaki 13.4.2007/417 § 54). Lapsen perhesuhteet voivat kuitenkin tärkeydestään huolimatta merkitä lapselle väkivaltaa, turvattomuutta ja häpeää, ja rikkoa kulttuurisesti perhesuhteisiin liitettyjä odotuksia ja normeja (Pösö 2008, 93; Sevon & Notko 2008, 13; Jokinen 2021, 6). [– –] Ei voinut sanoa, että juuri tämä aine on se, joka aiheutti vaan se kaikki kulttuuri ja elämäntapa, rikollisuus, että piti varastaa tavaraa, rahat ei riittänyt, varastetun tavaran säilyttäminen ja myynti, kaikki ne vaaralliset ihmiset, joita kotona alkoi liikkua, että tuli paljon näitä tämmöisiä, että se ympäristö muuttui vaaralliseksi [– –] Vanhemman päihderiippuvuus aiheuttaa vanhemmalle merkittäviä fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia seurauksia, jotka herättävät huolta vanhemman kyvystä taata lapselle turvallinen kasvuympäristö (Punamäki ym. 2006, 242; Hyytinen 2007, 31). Sosiaalityöntekijöiden järkeilemät diskurssit Sosiaalityöntekijät järkeilivät lapsen ja vanhemman välistä yhteydenpitoa lapsen hyvinvoinnin, toteutumattomien tapaamisten, huumausaineiden seulonnan, vanhemman päihteettömyyden tukemisen, laittomien päihteiden käytön sekä lapsen ja vanhemman tapaamispaikan diskurssien näkökulmista. Lopulta sosiaalityöntekijät tunnistavat järkeilyssään ilmiön erityispiirteitä sekä heille asetetun velvollisuuden toimia lain sallimissa raameissa niin, että lapsen etu ja hyvinvointi toteutuvat ensisijaisesti. Jonkinlaiseksi johtopäätökseksi jää tutkimuksen myötä kuitenkin se, eivätkö sosiaalityöntekijät tunnistaneet huostaanotetun lapsen ja laittomia päihteitä käyttävän vanhemman välisessä yhteydenpidossa piileviä moraalisia kysymyksiä tutkijan odottamalla tavalla? Ella-Maria Nurmi Lapin yliopisto Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan Sosiaalityöntekijöiden moraalinen järkeily huostaanotetun lapsen ja vanhemman välisessä yhteydenpidossa. Työn ohjaajana toimi Timo Harrikari. Kirjallisuus
Hyytinen, Riitta 2007: Lapsi, huumeperhe ja toivo. Lapsen todellistuminen huumeperheen kuntoutusprosessissa. Ensi- ja turvakotien liiton julkaisuja 37. Helsinki. Jokinen, Kimmo 2021: Esipuhe. Teoksessa Järvinen-Tassopoulos, Johanna & Pirskanen, Henna (toim.): Riippuvuus perheessä. Gaudeamus. Tallinna, 5–10. Lastensuojelulaki 13.4.2007/417 O´Sullivan, Terence 2011: Decision making in social work. 2nd ed. Palgrave Macmillan. New York. Punamäki, Raija-Leena & Belt, Ritva & Rantala, Mari & Posa, Tiina 2006: Huumeiden käytön yhteys äidin mielenterveyteen ja lapsen kehitykseen. Kirjallisuuskatsaus intervention tueksi. Teoksessa Nätkin, Ritva (toim.): Pullo, pillerit ja perhe. Vanhemmuus ja päihdeongelmat. PS-kustannus. Jyväskylä, 231–247. Pösö, Tarja 2008: Kiistanalaiset perhesuhteet ja tutkimisen moraali. Teoksessa Eija Sevòn & Marianne Notko (toim.): Perhesuhteet puntarissa. University Press. Helsinki, 93–110. Sevòn, Eija & Notko, Marianne 2008: Perhesuhteiden omalakisuus. Teoksessa Sevòn, Eija & Notko, Marianne (toim.): Perhesuhteet puntarissa. University Press. Helsinki. 13–26. Tehostettu tukiperhe tuotti toiminnallaan sosiaalista tukea monessa eri muodossa tuettavalle perheelle. Tehostettu tukiperhe pystyy laajasti tukemaan perhettä haastavan elämäntilanteen keskellä ja sillä saavutetaan syvempää yhteistyötä perheiden välillä kuin perinteisellä tukiperhetoiminnalla. Tehostettu tukiperhe tukee niin lasta kuin vanhempaa, antaen työkaluja vanhemmuuteen sekä uusia turvallisia aikuisia lapsen elämään. Lisätietoa tukiperhetoiminnasta esimerkiksi Hoivatie Oy:n verkkosivuilla.  Photo by Marisa Howenstine on Unsplash Tutkimuksen toteutus Tutkimus toteutettiin tapaustutkimuksena, jossa haastateltiin yhtä tehostettua tukiperhettä. Tukiperhe sai omin sanoin kertoa mitä kokemuksia heille on syntynyt tukiperhesuhteen aikana ja mitä kehitystarpeita he kokevat toiminnassa olevan. Tehostettu tukiperhetoiminta on uudehko tukimuoto, jonka takia sitä on hyvä tutkia ja kehittää vastaamaan asiakkaiden tarpeita. Tukiperheen kertomia asioita käsiteltiin sosiaalisen tuen käsitteen kautta. Sosiaalinen tuki on tärkeää ihmisille, sillä se tarjoaa turvallisuutta, sosiaalisia kontakteja, hyväksyntää, kuulumista ja huolenpitoa. Sosiaalinen tuki jaotellaan aineelliseen, emotionaaliseen, tieto ja arvostustukeen. (House 1983, 30.) Tehostetun tukiperheen ja tuettavan perheen suhde Tukiperheen ja tuettavan perheen suhde muodostuu hyvin läheiseksi, sillä he ovat tekemisissä kuukausittain useita kertoja. Tämä voi mahdollistaa luottamuksellisen suhteen syntymisen ja antaa mahdollisuuksia tukiperheelle tukea perhettä heidän omassa ympäristössään. Tehostetun tukiperheen ideana on vierailla tuettavan perheen kotona säännöllisin ajoin. Tukiperheestä voi tulla erittäin tärkeä tuettavalle perheelle, mikä voi tarkoittaa myös sitä, että suhdetta tulee osata rajata, jos yhteydenpito perheiden välillä käy liian raskaaksi maallikkotyön määritelmiin nähden. Kannatteleva vai muutosta edistävä tukitoimi Yleisesti tukiperhetoiminta nähdään kannattelevana tukena, ja kaipaa rinnalleen monipuolisesti myös muita tukitoimia. (Svenlin 2020.) Tehostetussa tukiperhetoiminnassa on mahdollisuuksia paremmin tehdä muutostyötä perheen arkeen ja toimintamalleihin, sillä työskentelyyn kuuluu tukiperheen ja vanhempien välinen yhteistyö. Tehostettu tukiperhe voi toiminnallaan tarjota esimerkiksi tietotukea, joka sisältää vanhemmuuden taitojen vahvistamista ja tukemista vanhemmuudessa. Lopuksi Tehostettu tukiperhetoiminta on erittäin tärkeää työtä, jota tehdään maallikkopohjaisesti. Se antaa paljon niin tukiperheelle kuin tuettavalle perheelle sosiaalisen tuen muodossa. Tulevaisuuden perheiden yhdessä pitämiseksi tukiperhetoimintaa olisi hyvä pyrkiä laajentamaan, sillä valitettavasti vain murto-osa perheistä saa tukiperheen, jotka sitä kaipaavat. Tehostettu tukiperhe pystyy vaikuttamaan koko perheeseen sosiaalisen tuen kautta, millä on tärkeä vaikutus perheen arkeen ja se voi mahdollisesti estää huostaanottoja. Emma Tervala Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan: Tukiperheen kokemuksia sosiaalisesta tuesta tehostetussa tukiperhetoiminnassa. Työn ohjaajana toimi Pia Skaffari. Lähteet:
Hoivatie 2022, https://www.hoivatie.fi/fi/palvelut/lastensuojelu/perhehoito/tukiperhetoiminta/ House, James 1983: Work, Stress & Social support. Addison-Wesley. Reading, MA. 2. painos. 1. painos 1981 Svenlin, Anu-Riina 2020: Kannatteleva ja jännitteinen tukiperhetoiminta – lastensuojelun tukiperhetoiminnan käyttöteoria ja tukisuhteet. Jyväskylän yliopisto. Jyväskylä. Valtaosa meistä pystyy vastaamaan suhteellisen helposti, missä oma koti on ja miltä se tuntuu. Hyvä olisi istahtaa hetkeksi alas ja luoda ajatus heille, joilla ei ole kokemusta kodista, sen tunnusta ja miten kotia voi rakentaa.  Kuva: Pixabay Mitä koti on? Tutkimukseni mukaan koti rakentuu sosiaalisista suhteista esimerkiksi kohtaamisten, yhteisen tekemisen ja pysyvyyden tunteen myötä. Kotikokemus muotoutuu myös arjen käytänteistä, kuten säännöistä ja rajoista sekä osallisuudesta niin pakotettuna kuin omaehtoisesti. Kodissa ei ole kokemusta irrallisuudesta, siitä ettei kuulu mihinkään tai ole tärkeä kenellekään, joka on seurausta monipaikkaisesta asumisesta. Nämä ovat joillekin meistä itsestäänselvyyksiä, mutta tiettävästi monelle myös tuntemattomampia asioita. Nuoren aikuisen on kovin vaikea saavuttaa kokemusta kodista, jos hänellä ei ole koskaan sellaista ollut. Parhaimmillaan sijaishuolto julkisena kotina tarjoaa kokemuksen turvallisesta ja pysyvästä tilasta, jossa voi syntyä tunne jatkuvuudesta. Tällaisissa tilanteissa tuleekin pohdittavaksi, onko lapsen hyvä palata siihen paikkaan, mistä on sijaishuoltoon lähtenyt, jos hän ei sitä itse koe hyväksi. Aikuisten näkemys hyvästä voi poiketa lapsen kokemuksesta, jos lapsi on kiinnittynyt sijaishuoltopaikkaan ja siellä oleviin ihmisiin, mutta turvallisesta kokemuksesta huolimatta tavoitellaan kotiutumista lapsuudenkotiin. Mistä mulle koti? Tutkimukseni mukaan kokemus kodittomuudesta syntyy, jos lapsella ei ole asuinpaikassaan turvaa ja pysyviä sosiaalisia suhteita. Kodittomuuden kokemus on seurausta jatkuvasta muutoksesta ja asuinpaikkojen vaihtuvuudesta. Paikkasuhteet ja -tuntemus kehittävät nuoren itsetuntoa ja auttavat luomaan merkityksellisiä yhteyksiä menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden välille. ”Muutoksista, kaikenlaisista muutoksista on tullu iha niinku ylitsepääsemättömiä. Ku tuntuu, et mikä muutos, nii sit tuntuu, et on pakko rakentaa jotaki uutta, eikä sitä jaksais tehä yhtään kertaa.” Tutkimukseni kohderyhmällä ei ole pysyvää kokemusta turvallisesta ja välittävästä kodista, joka vaikuttaa heidän tämän päivän kotikokemukseen. Kodittomuuden kokemus kulkee mukana pitkälle eri elämänvaiheisiin ja ihmisen ratkaisuihin arkipäiväisissä toiminnoissaan (Manninen 2010, 195). Kodittomuus on sijaishuollossa eläneille ja monia muuttoja kokeneille nuorille aikuisille koko ajan läsnä oleva tunnetila ja kokemus. Maarit Nykänen Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu pro gradu-tutkielmaan Missä mun koti on? Sijaishuollossa eläneiden nuorten kokemuksia kodin merkityksestä. Työn ohjaajana toimi Tarja Orjasniemi. Lähteet:
Manninen, A. 2010. Nuorten naisten matka lapsuudenkodista omaan kotiin. Teoksessa Vilkko, A., Suikkanen, A. & Järvinen-Tassopoulos, J. (toim.) Kotia paikantamassa. Tampere: Juvenes Print. 192–212. Miinan arki on taistelua voimavarojen äärirajoilla vuodesta toiseen. Hän sinnittelee minimaalisilla käyttövaroilla ja käy taistelua kaikkialla vaanivaa ”pelipirua” vastaan. Miinalle stressiä aiheuttaa myös pelaamisen salaaminen ja kasvojen säilyttäminen. Kauheinta olisi, jos työkaverit saisivat tietää.  Kuva: Pixabay Miinan arki vaatii voimavaroja Miina osoittautuu sinnikkääksi taistelijaksi. Palkkapäivä masentaa häntä ennakkoon, koska palkka menee ulosoton lisäksi muidenkin velkojen maksuun. Hän lyhentää velkojaan ja sinnittelee jo kolmatta vuotta pakollisten elämisen kulujen jälkeen 30–100 euron käyttövaroilla. Mihinkään ylimääräiseen ei ole varaa. Miina kokee olevansa pikemminkin vastuuntuntoinen kuin vastuuton, joksi hänet helposti leimattaisiin, jos useampi tietäisi pelaamisesta. Hän haluaa maksaa velat pois sekä ottaa vastuun perheestä ja sen menoista. Mies onneksi ymmärtää tilanteen ja on tukena. Välillä Miina muistaa sen euforian, jota pelaaminen toi ja tekee mieli taas pelata. Pelihimo nostaa päätään netti- ja tv-mainoksista. Niitä Miina pitää vastuuttomina. Nettimainokset tuntuvat lisääntyvän juuri silloin, kun hän laittoi rahapeli- ja luotonantoyhtiöille kieltoja. Aina nousee uusia kasinoita, joille ei ole kieltoja. Keskustelualueelle kirjoittaminen helpottaa pelihimoa. Välillä hän silti retkahtaa pelaamaan. Häpeä ja syyllisyys on silloin valtaisa. Muutenkin häntä hävettää pelaamiseen käytetyt rahat ja aika sekä oma heikkous pelaamiseen. Masentuneet ja itsetuhoiset ajatukset valtaavat mielen. Lopulta hän pääsee psykoterapiaan ja pelaamattomat jaksot pitenevät. Miina iloitsee pienistä arjen asioista kuten perheestä ja mukavista työkavereista. Viisainta on jatkaa taistelua päivä kerrallaan. Rahapelaaminen on yleisesti hyväksyttyä Tutkimusten mukaan suomalaisista 78 prosenttia pelaa joitakin rahapelejä (Salonen ym. 2020). Hyväksyttävyyttä on puoltanut se, että rahapelaamisen tuotto on käytetty yleishyödyllisiin kohteisiin. Sosiaalityön pro gradu -tutkielmassani tutustuin rahapeliriippuvaisten elämäntilanteisiin Päihdelinkin Valtti-keskustelualueen kirjoitusten kautta. Tavoitteena oli arjen kokemusten lisäksi selvittää, mitä tukea rahapeliongelman omaavat saavat ja mikä merkitys sillä on heille ollut. Käytin tutkielmassa fenomenologista tutkimusotetta. Tutkielmaani valikoitui mukaan pelkästään työelämässä olevia rahapelaajia. Kriteerinä valintaan oli se, että kirjoituksia oli yli vuoden ajalta. Työssäkäyvät ovat ilmeisesti aktiivisimpia kirjoittajia. Saadaanko rahapeliongelmaan tukea? Tutkielman 13 rahapelaajasta vain kolme salasi pelaamisen kaikilta. Ainoa tuki oli keskustelupalsta. Suurimmalle osalle puolison tuella oli suuri merkitys. Parhaiten pelaamisesta pysyivät erossa ne pelaajat, jotka saavat tukea läheisten lisäksi psykoterapiasta tai A-klinikalta sekä vertaistukea GA-ryhmistä. Tällöin opeteltiin tuntemaan itseään ja tultiin tietoisiksi kielteisistä tunteista, jotka voivat olla pelihimon taustalla. Saatiin myös keinoja pelihimon torjuntaan. Siirrytään Rauhalan (1992) mukaan psyykkisestä tiedostamattomasta henkiseen tiedostettuun, jolloin paremmin kyetään ottamaan vastuuta tekemisistään, eikä vain ajauduta pelihimon ohjaamana pelaamaan. Jokaisen kirjoittajan suurin huoli oli kuitenkin taloudellinen ahdinko. Rahapelaajat saivat taloudelliseen tilanteeseen yleisimmin apua talous- ja velkaneuvonnasta. Muuta yhteiskunnan taloudellista tukea ei siihen saatu, vaikka rahapeliriippuvuus on diagnosoitu sairaudeksi. Työssäkäyvät eivät toimeentulotukea edes hakeneet, sillä tiesivät sen saamisen kriteerit. Aiempien tutkimusten mukaan rahapeliongelman omaava ohjataan sosiaalityöstä yleensä riippuvuuksien hoidon palveluihin, eikä taloudellista tukea voida myöntää, vaikka se on suurimmalle osalle isoin ongelma ja aiheuttaa vaikeuksia selvitä eteenpäin (Heiskanen 2017). Sairausorientaatiosta elämäntilanneorientaatioon Nykyisin on alettu tiedostaa, että rahapeliongelman kehittyminen on monien tekijöiden summa, eikä siitä voi vastuuttaa pelkästään rahapelaajaa (Abbot ym. 2018; Nower & Caler 2018.) Riippuvuuksia olisikin hyvä tarkastella kokonaisvaltaisemmin elämäntilanneorientaation kuin sairausorientaation kautta (Koivumäki 2022). Sosiaalityölle elämäntilanneorientaatio on luontaista ja taloudellisen tilanteen huomioiminen on osa sitä. Rahapeliriippuvaisen kuntoutumista edistäisi se, että taloudellista tilannetta voitaisiin aluksi tilapäisesti helpottaa. Siten henkisiä kuin myös taloudellisia resursseja voisi riittää muihin palveluihin kuten psykoterapiaan, johon ei velkaantuneella ole muuten varaa. Elämäntilanneorientaatio antaa toivoa, sillä elämäntilanteita on helpompi muuttaa ja ymmärtää kuin geneettisiin ominaisuuksiin perustuvia sairauksia. Ehkä ei olekaan kyse elinikäisestä ongelmasta. Käsitystä tukee ajatus henkiseen tiedostettuun tilaan siirtymisestä, kun käydään läpi menneisyyttä ja tunnetiloja rahapeliongelman taustalla. Tarvitaan lisää ymmärrystä ongelmaan sekä eri tahojen yhteistyötä, että rahapeliongelman omaavaa saadaan kokonaisvaltaisesti tuettua. Aila Moilanen Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani: Rahapelaamiseen koukussa – Fenomenologinen tutkimus rahapelaajien kokemuksista rahapeliongelman kanssa elämisestä ja saadun tuen merkityksestä. Lapin yliopisto, 2022. Työn ohjaajana toimi Jari Lindh. Lähteet
Abbott, Max & Binde, Per &Clark, Luke & Hodgins, David & Johnson, Mark & Manito-wabi, Darrel & Quilty, Lena & Spångberg, Jessika & Volberg, Rachel & Walker, Douglas & Williams, Robert (2018): Conceptual Framework of Harmful Gambling: An International Collaboration, Third Edition. Gambling Research Exchange Ontario (GREO). Ontario, Canada. Guelph. Heiskanen, Maria (2017): Financial recovery from problem gambling: problem gamblers’ experiences of social assistance and other financial support. Julkaisussa Journal of Gambling Issues. (35), 24–48. Koivumäki, Piia (2022): Eletty elämäntilanne päihdesosiaalityössä: Filosofinen analyysi Rauhalan ihmiskäsityksen situaation käsitteestä. Julkaisussa Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tutkimuksen aikakauslehti Janus 30 (2), 124–139. Nower, Lia & Caler, Kyle (2018): Widening the net: A syndemic approach to responsible gambling. Julkaisussa SUCHT Journal of Addicition Research and Practice. 64 (5–6), 1–7. Rauhala, Lauri (1992): Henkinen ihmisessä. Teoksessa Rauhala, Lauri (2009): Henkinen Ihminen. Helsinki. Gaudeamus. 7–136. Salonen, Anne & Lind, Kalle & Hagfors, Heli & Castrén, Sari & Kontto, Jukka (2020): Rahapelaaminen, peliongelmat ja rahapelaamiseen liittyvät asenteet ja mielipiteet vuosina 2007–2019. Suomalaisten rahapelaaminen 2019. Raportti 18/2020. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Erilaiset mielenterveyshäiriöt kuten uupumus, ahdistus ja masennus ovat lisääntyneet keskuudessamme viime vuosina johtuen osittain maailmanlaajuisesta koronapandemiasta sekä yleisestä epävarmuudesta. Onkin syytä kysyä, suhtaudummeko mielenterveyshäiriöihin nykyisin suvaitsevammin kuin esimerkiksi vielä kaksi vuosikymmentä sitten?  Kuva: Pixabay Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani, miten mielenterveyshäiriötä sairastavat henkilöt kertovat mielenterveyden ongelmista sekä millaisena mahdollinen muutos mielenterveyttä koskevissa kokemuksissa ja käsityksissä näyttäytyy. Empiirinen tutkimusaineistoni koostui vammaisten vuoden 2003 valtakunnallisen vammaisneuvoston kirjoituskilpailun kirjoituksista, joissa eri tavoin vammautuneet henkilöt kirjoittivat omaa elämää rajoittavasta vammastaan. Kaikista yli 300 kirjoituksesta psyykkistä vammaa koskevia kirjoituksia oli tullut 20 kappaletta. Peilasin näitä kertomuksellisia narratiiveja viimeaikaiseen mielenterveyttä määrittelevään kirjallisuuteen etsien mahdollisia muutoksia mielenterveyttä koskevien kokemusten ja näkemysten suhteen. Psyykkisesti vammautunut -termi on Suomessa vielä varsin tuntematon käsite, vaikka osa kirjoituskilpailuun osallistuneista henkilöistä käytti käsitettä itsestään jo kaksi vuosikymmentä sitten. Tuolloin saatettiin niin yhteiskunnallisella tasolla kuin jopa ammattilaisten taholta suhtautua mielenterveyshäiriöitä sairastaviin ihmisiin syyllistävällä tavalla. Viimeisimmän mielenterveysbarometrin (Mielenterveyden keskusliitto, 2021) mukaan suomalaisten suhtautuminen mielenterveyskuntoutujiin on muuttunut myönteisemmäksi viime vuosien aikana. Muutokseen on ollut syynä muun muassa aiheen saama julkisuus sekä ihmisten uskalluksen lisääntyminen avun hakemisen suhteen. Siinä missä vielä kaksi vuosikymmentä sitten pyrittiin löytämään masennukselle jokin yksittäinen syy, on suuntaus nyt päinvastainen. Tutkielmani tulosten perusteella voidaan todeta, että yleinen ymmärrys masennuksen taustalla vaikuttavista erilaisista tekijöistä on lisääntynyt. On alettu ymmärtämään esimerkiksi yhteiskunnallisten olosuhteiden vaikutus mielenterveyteen; kaikilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia hoitaa omaa mielenterveyttään riippuen tulotasosta, asuinpaikasta, työttömyydestä sekä muista yhteiskunnallisista vaikutteista (Hänninen 2011). On tärkeää ymmärtää, että mielenterveysongelmien taustalla voi olla asioita, joihin henkilö itse ei välttämättä kykene vaikuttamaan.  Toisena johtopäätöksenä voidaan todeta, että sosiaalisten ja yhteiskunnallisten syiden tunnistaminen enenevässä määrin mielenterveyden ongelmien taustalla näyttäytyy kehityskulkuna, jossa mielenterveyden ongelmien ja mielen sairauden tulkinta tulee aiempaa lähemmäksi vammaisuuden käsitettä. Tässä mielessä voitaisiin mielenterveyspalveluissa ottaa oppia nykyisestä vammaispolitiikasta, jossa esimerkiksi asiakkaan osallisuus omien asioiden päättämisen suhteen on ollut jo pitkään julkisessa keskustelussa.  Vaikka suhtautuminen psyykkisesti vammaisiin henkilöihin on mielenterveyden narratiivien tarkastelun perusteella muuttunut positiivisempaan suuntaan, tarvitaan edelleen julkista keskustelua koskien mielenterveyshäiriöitä, jotta sairauden stigmaa saataisiin hälvennettyä. Liian moni sairastunut pelkää joutuvansa leimatuksi puhuessaan sairaudestaan esimerkiksi omassa lähipiirissään, mikä estää avun hakemisen ja jopa pahentaa ongelmia (ks. esim. Mielenterveyden keskusliitto, 2021). Tarvitaan siis edelleen julkista keskustelua siitä, miten mielen sairaus voi tulla kenelle meistä tahansa, ja kuinka sen kanssa oppii elämään riittävän hyvää elämää. Vain julkisen puhumisen kautta häpeästigman otetta saadaan murrettua ja kyetään suhtautumaan mielenterveysongelmiin kuin mihin sairauteen tahansa. Marja Lausmaa Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan ”Mielenterveyden narratiivit muutoksessa? Psyykkisesti vammautuneiden kertomukset tutkimuskirjallisuuteen peilattuna” Lähteet:
Hänninen, Vilma 2011. Masennus toiminnallisena loukkuna. Teoksessa Oksanen, Atte & Salonen, Marko (toim.): Toiminnallisia loukkuja. Tampereen Yliopistopaino Oy. Tampere, 17–35. Mielenterveyden keskusliitto 2021: Mielenterveysbarometri 2021. https://www.mtkl.fi/toimintamme/julkaisut/mielenterveysbarometri-2021/. Eron jälkeinen vaino on parisuhteen päättymisen jälkeen ilmenevää väkivaltaa, jossa toinen vanhempi vainoaa toista vanhempaa. Vainolla on vaikutuksia myös nuorten elämään rajoittaen heidän toimijuuttaan ja aiheuttamalla jatkuvaa pelkoa, epävarmuutta ja turvattomuutta.  Kuva: Pixabay Nuoret vainon toissijaisina kohteina Vaikka vainon ensisijaisena kohteena on yleensä nuoren toinen vanhempi, altistuu nuori vainolle monin eri tavoin. Vaino voi sisältää esimerkiksi toistuvia ja häiritseviä yhteydenottoja, seuraamista, uhkailua, ja toisinaan myös hyvittelevää käyttäytymistä (mm. White, Longpré & Stefanska 2020, 5085; Katz, Nikupeteri & Laitinen 2020, 310). Vainoteot eivät välttämättä ole ulkopuolisten ihmisten havaittavissa, mikä haastaa ilmiön tunnistamista ja nuorten auttamista. Tekijä voi kohdistaa vainoa myös suoraan nuoreen ja käyttää nuorta vainon toteuttamiseen. Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen nuoria, joiden perheessä toinen vanhempi vainoaa toista vanhempaa eron jälkeen. Eron jälkeinen vaino on yhteiskunnassa näkymätön ilmiö, eikä etenkään nuoria ja heidän toimijuuttaan ole aikaisemmin tutkittu. Siksi tiedon tuottaminen ja nuorten näkökulman esille tuominen on tärkeää. Aikaisemmissa kotimaissa ja kansainvälisissä tutkimuksissa eron jälkeinen vaino on tunnustettu yhdeksi lähisuhdeväkivallan muodoista. (Esim. Logan & Walker 2009, 248). Nuorten ääni esille Tutkielmassani olen käyttänyt Lapin yliopiston, Suomen Akatemian rahoittaman ”Lasten tietävä toimijuus yksityisissä, moniammatillisissa ja yhteiskunnallisissa prosesseissa – tapauksena vanhempien eron jälkeinen vaino” (CAPS) -tutkimushankkeen vuosina 2012–2020 kerättyä haastatteluaineistoa. Tutkielmassa on mukana kahdeksan 12–18-vuotiaan haastattelua. Haastattelut on toteutettu väkivaltatyöntekijöiden avulla. Analysoin aineiston teoriaohjaavalla sisällönanalyysilla. Teoreettisena viitekehyksenä käytin toimijuuden modaalisia ulottuvuuksia (Jyrkämä 2008), joiden kautta voi tarkastella nuorten arjen rakentumista vanhempien eron jälkeisessä vainossa. Negatiiviset tunteet ja turvattomuus hallitsevat arkea Tutkielmani tuloksena havaitsin, että nuoret elävät jatkuvassa pelossa. Vaino näyttäytyy nuorten toimijuudessa pakottavana perhetilanteena, johon he eivät itse voi vaikuttaa. Tapahtumien ennakoimattomuus ja pelko rajoittavat nuorten toimijuutta ja arkea. Rajoittuneisuus voi näyttäytyä esimerkiksi siten, etteivät nuoret kykene ja uskalla olla yksin kotona vainosta aiheutuvan uhan ja pelon seurauksena. Pelon ohella nuoret joutuvat tuntemaan jatkuvaa huolta perheenjäsenistään ja etenkin vainon kohteena olevasta vanhemmastaan. Vanhempaan kohdistuva vaino horjuttaa nuorten turvallisuutta kokonaisvaltaisesti. Ympäristön turvattomuuteen vastaamiseksi nuoret joutuvat pohtimaan erilaisia turvatoimia niin kotona kuin julkisilla paikoilla. Esimerkiksi kulkureittien varmistaminen ja hälytyslaitteiden pohtiminen voivat olla osa arkea. Koulussa henkilökunnan tietoisuus ja paikan valitseminen ikkunan vierestä voivat tuoda turvaa. Vanhempien eron jälkeisessä vainossa nuorten toimijuus rakentuu sisäisessä ja ulkoisessa turvattomuudessa, jonka tekijän ennakoimaton käytös aiheuttaa. Rajoittuneessa arjessa nuoret etsivät asioita, jotka tukevat heidän toimijuuttaan. Nuorille tärkeinä voimavaroina näyttäytyvät läheiset ja turvalliset perhesuhteet, kaverit, harrastukset ja mielekäs vapaa-ajan tekeminen. Lopuksi Tutkielmani perustella vanhempien eron jälkeisellä vainolla on vakavia, nuorten toimijuutta ja arkea rajoittavia seurauksia. Vaikka vaino ei olisikaan enää aktiivista, voi nuorilla ilmetä edelleen pelkotiloja. Nuorten kokemuksia vanhempien eron jälkeisestä vainosta tulisi tutkia enemmän, sillä tiedon lisääntymisen kautta ymmärrys vainosta yhteiskunnassa kasvaa, ja siihen on parempi mahdollisuus puuttua. Vaino on väkivaltaa, joka koskettaa useita perheitä ja nuoria Suomessa. Matleena Paalimäki Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan: Nuorten toimijuuden rakentuminen vanhempien eron jälkeisessä vainossa. Työn ohjaajana toimi Liisa Hokkanen. Kirjallisuutta:
Elklit, Ask & Gregens Vangsgaard, Lene Annie & Witt Olsen, Anne Sophie & Al Ali, Sara 2019: Post-traumatic stress disorder (PTSD) symptoms in secondary stalked children of danish stalking survivors. A pilot study. International Journal of Enviromental Recearch and Public Heatlh 16(5), 1–10. https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC6427628/pdf/ijerph-16-00725.pdf. Jyrkämä, Jyrki 2008: Toimijuus, ikääntyminen ja arkielämä – hahmottelua teoreettis-metodologiseksi viitekehykseksi. Gerontologia 22(4), 190–203. https://elektra-helsinki-fi.ezproxy.ulapland.fi/se/g/0784-0039/22/4/toimijuu.pdf. Katz, Emma & Nikupeteri, Anna & Laitinen, Merja 2020: When coercive control continues to harm children. Post-separation fathering, stalking and domestic violence. Child Abuse Review 29, 310–324. https://onlinelibrary.wiley.com/doi/epdf/10.1002/car.2611. Logan, TK & Walker, Robert 2009: Partner stalking. Psychological dominance or ”business as usual”? University of Kentucky. Trauma, violence & abuse 10(3), 247–270. https://luc.finna.fi/ulapland/PrimoRecord/pci.cdi_proquest_miscellaneous_733359495. Nikupeteri, Anna & Ervasti, Pirjo & Marttala, Pia & Laitinen, Merja 2017: Vaino lasten ja nuorten arjessa. Teoksessa Laitinen, Merja & Kinnunen, Jaana & Hannus, Riitta (toim.): Varjosta valoon. Eron jälkeisen vainon tunnistaminen, katkaisu ja uhrien selviytymisen tukeminen. Ensi- ja turvakotien liitto. Helsinki, 102–125. White, Eleanor & Longpré, Nicholas & Stefanska, Ewa B. 2020: Stalking behaviours presented by ex-intimate stalkers. A victim´s perspective. Journal of interpersonal violence, 5074–5093. https://journals-sagepub-com.ezproxy.ulapland.fi/doi/pdf/10.1177/0886260520934429. Kriisi ja kriisistä toipuminen saavat usein aikaan muutoksia. Muutokset tapahtuvat sekä konkreettisina toimina sekä omassa katsantokannassa suhteessa ympäröivään maailmaan. Kuka minä olen ja mitä toivon elämältäni? Nämä ovat suuria kysymyksiä, jotka joutuvat usein koetukselle kriisin mullistettua perustavalaatuisesti elämäämme.  Kuva 5311692 Pixabaystä Narratiivinen identiteetti ja sisäinen tarina Psykologisin termein voimme puhua narratiivisen identiteetin muutoksista. Kuvassa näemme äidin ja lapsen välisen kauniin hetken, joka varmasti on jäänyt molemmille mieleen mukavana muistona. Sisäisen tarinan kautta yhdistämme elämäntapahtumamme laajempaan kokonaisuuteen ja määrittelemme identiteettiämme. (Hänninen, 2002) Muistikuvat valikoituvat muistojen sarjasta sen mukaan mitkä koemme merkityksellisiksi ja arvojen ja aiempien elämäntapahtumien pohjalta. (Schechtman, 1994.) Erityisesti muistot lapsuudesta vanhempien kanssa käytyjen keskustelujen kautta vaikuttavat vahvasti identiteettimme muodostukseen (McAdams, D. & McLean, K. 2013). Sisäisen tarina osana kriisiä Opiskelen sosiaalityötä Lapin yliopistossa ja Pro Gradu -tutkielmani aiheena on kriisi osana elämäntarinaa. Tutkielmassani tarkastelin kriisin läpi käyneiden henkilöiden kertomuksia kriisistä ja kartoitin sitä, miten kriisi on näyttäytynyt osana tutkittavien elämäntarinaa ja millä tavoin he ovat selviytyneet kriisistä. Tutkimuksessani havaitsin, että kriisi vaikutti haastateltavien sisäiseen tarinaan. Osalla haastateltavista sisäinen tarina rajoitti kykyä nähdä kaikkia tulevaisuuden mahdollisuuksia ja oma toiminta rajoittui sisäisen tarinan tarjoaman mallin mukaiseksi heikentäen haastateltavien hyvinvointia. Sisäisen tarinan rooli kriisistä toipumisessa Kriisin edetessä sisäinen tarina joutui kyseenalaiseksi ja keskusteluapu auttoi haastateltavia näkemään sisäisen tarinan yli myös sellaisia muistoja, jotka eivät olleet muodostuneet osaksi sisäistä tarinaa. Muutokset sisäisessä tarinassa lisäsivät haastateltavien minäpystyvyyskokemusta ja selkeyttivät konkreettisten ja hyvinvointia lisäävien ratkaisujen toteuttamista. Tutkimus osoitti, kuinka voimakas sisäisen tarinan merkitys on elämän valintojen kannalta ja miten voimakkaita identiteettiin liittyvät käsitykset itsestä ja omista tulevaisuuden mahdollisuuksista ovat. Sisäisen tarinan tarkastelu osana kriisistä toipumisen prosessia voi avata omien ajatusten lukkoja ja auttaa näkemään uusia mahdollisuuksia. Marjut Mommo Lapin Yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta. Kirjoitus perustuu sosiaalityön Pro Gradu-tutkielmaan Kriisi osana elämäntarinaa. Kirjallisuutta:
Hänninen, V. (2000). Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Tampere: Tampereen yliopistopaino Oy Juvenes Print. McAdams, D. P. & McLean, K. C. (2013). Narrative Identity. Current directions in psychological science: a journal of the American Psychological Society, 22(3), 233-238. Schechtman, M. (1994). The truth about memory. Philosophical psychology, 7(1), 3-18. https://doi.org/10.1080/09515089408573107 The world of employment has been going through sudden and extensive changes due to COVID-19 creating new challenges to leaders around the globe – luckily there are hope and opportunities to be found. COVID-19 pandemic started to affect the globe at the end of 2019 and has continued to do so well in to summer of 2022. Pandemic has left its mark on the world but also inspired us to develop coping mechanisms to strive through challenges – One of them was and is the rapid development of e-leadership strategies and telework practices that have been accelerated due to vast masses of employees transferring to telework. Looking for the positive experiences in e-leadership In my master’s thesis I focused on the experience differences of managers and employees regarding e-leadership and telework practices. My goal was to find out the aspects of which managers and employees experienced differently in e-leadership setting to enlighten and bring forward the most important things for the employee satisfaction. The data for the research was collected by using a questionnaire that presented the participants similar questions that were worded differently based on whether the participant had earlier answered to a question that asked them to determine their managerial status. This way I was able to gain the perspectives of both managers and employees on the same topic. All participants worked as officials in a company that operates in telemarketing, face-to-face sales, and staff leasing. Results from the research show that managers availability to employees in telework is a crucial aspect of the perceived e-leadership experience. Another interesting finding was that employee’s own communication frequency towards their manager had positive affect to their own satisfaction, but managers contact frequency towards employees did not yield a statistically significant correlation towards employee satisfaction. E-leadership and communication From the research result I can conclude that communication is one of the key aspects of well executed e-leadership. As leadership still is an influence process it needs to be well maintained and therefore leaders need to consider the way they communicate more carefully compared to traditional face-to-face leadership. One of the key aspects of any relationship is trust and this comes awfully apparent in e-leadership where traditional leadership in shared physical spaces is not possible. What makes this communication so important to e-leadership is the fact that communications between manager and employee could be the employees only real contact to the organization that they have. E-training that aims to give individuals the required skill in various subjects is proven to aid employees to have a more positive e-leadership experience. Finally My thesis was able to prove a concretely that manager availability and communication between manager and employee are key factors in successful e-leadership in terms on employee satisfaction. I hope to have inspired the reader to think e-leadership more as dialogue between the two groups and shift their research focus efforts more into studying employee experiences to gain a deeper insight into the phenomena. Jere Kokko Lapin Yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu hallintotieteen, erityisesti johtamisen psykologian pro gradu -tutkielmaan Experience differences, and biases between managers and employees in telework and e-leadership. Tutkielman ohjasi Ville Pietiläinen. Kirjallisuutta: Avolio, B. J., Kahai, S., & Dodge, G. E. (2000). E-Leadership: Implications for theory, research and practice. The Leadership Quarterly, 11(4), pp. 615-668. Contreras, F., Baykal, E., & Abid, G. (2020). E-leadership and Teleworking in Times of COVID-19 and Beyond: What We Know and Where Do We Go. Frontiers in Psychology, 11. doi:10.3389/fpsyg.2020.590271 Politis, J. (2014). The Effect of e-Leadership on Onrganisational Trust and Commitment of Virtual Teams. European Conference on Management, Leadership & Governance (pp. 254-261). Kidmore End: Academic Conferences International Limited. Savolainen, T. (2013). Trust Building in e-Leadership - Important Skill for Technology Mediated Management in the 21st Cenrty. In V. Ribiere, & L. Worasinchai (Ed.), Proceedings of the International Conference on Management, Leadership and Governance (pp. 288-296). The Institute for Knowledge and Innovation South-East Asia Bankok University. Wolor, C. W., Solikhah, S., Fidhyallah, N. F., & Lestari, D. P. (2020). Effectiveness of E-Training, E-Leadership, and Work Life Balance on Employee Performance During COVID-19. Journal of Asian Finance, Economics and Business, 7(10), pp. 443-150.  Kuva: Pixabay
Suomessa ikääntyneiden hoivakriisiä on eletty jo pitkään ja ajoittain erinäisiä hoivaan liittyviä epäkohtia, haasteita ja ongelmia on nostettu esiin muun muassa mediassa sekä esimerkiksi myös apulaisoikeusasiamiesten selvityksissä eri vuosina (kts. Paunio 2010; Sakslin 2020). Vuoden 2019 hoivakriisin tausta Hoivakriisi kärjistyi Suomessa jälleen alkuvuodesta 2019, jolloin Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira keskeytti yksityisen palvelujen tuottajan hoivakodin toiminnan perustuen useisiin epäkohtiin, joita hoivakodin toiminnasta nousi esiin. Näitä epäkohtia olivat esimerkiksi liian vähäinen hoitohenkilöstön määrä ja kyseessä olevan toimintayksikön lähiesimiestyöhön liittyvät ongelmat. Tällöin kyseisistä palveluista järjestämisvastuussa oleva kunta joutui astumaan esiin ja ottamaan vastuun myös kyseessä olevan hoivakodin käytännön toiminnasta. (Niemistö 2019.) Pro gradu -tutkielmassani pureudunkin erityisesti niihin haasteisiin, joita kuntien yksityisille palvelujen tuottajille ulkoistamien ikääntyneiden asumispalvelujen suhteen on noussut esiin. Aiheen tärkeyttä korostaa erityisesti se, että Suomessa ikääntyneiden määrä kasvaa tulevaisuudessa edelleen ja hoivan tilan muuttamiseksi parempaan suuntaan tarvitaan sekä käytäntöön että hallintoon liittyviä ratkaisuja. Ikääntyneiden asumispalvelujen ulkoistamiseen kytkeytyvät diskurssit Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin erityisesti kuntien järjestämisvastuulla olevien, mutta yksityisille palvelujen tuottajille ulkoistettuihin ikääntyneiden asumispalveluihin liittyviä diskursseja. Tutkimuksen aineistoa, eli aiheeseen liittyvästä Twitter-keskustelusta kerättyjä twiittejä ja kommentteja lähestyttiin tulkitsevaa diskurssianalyysia hyödyntäen. Aineistosta tekemieni tulkintojen perusteella muodostin neljä diskurssia, jotka osaltaan kuvaavat ikääntyneiden asumispalvelujen ulkoistamiseen liittyvää ongelmallisuutta Twitter-keskustelijoiden näkökulmasta katsottuna. Diskurssien tulkintaa ja esiin nousseita ulkoistamiseen liittyviä haasteita ja ongelmia Muodostamieni diskurssien perusteella haasteet ja ongelmat on mahdollista jakaa palveluntuottaja- ja palvelunjärjestälähtöisiin, valvontaviranomaisista lähtöisin oleviin sekä yhteiskunnallisiin ja poliittisiin tekijöihin. Palveluntuottajaan liittyviä tekijöitä ovat muun muassa toimintaan liittyvät arvot, jotka voivat osaltaan taustalla vaikuttaa, kuten esimerkiksi voiton tavoittelu. Palveluntuottajaan liittyvät luonnollisesti myös toimintayksiköissä havaitut ongelmat. Havaittuja epäkohtia ovat esimerkiksi puutteet ja laiminlyönnit hoivaan ja sen laatuun liittyen. Diskurssit ilmensivät myös ongelmia palveluntuottajan omavalvonnan suhteen. Yksityiseen toimijaan liittyviä epäkohtia diskursseissa ilmensivät myös haamuhoitajat ja pelon ilmapiiri toimintayksiköissä. Palvelujen järjestäjän ja valvontaviranomaisten osalta diskurssit ilmensivät haasteita liittyen kyseisen toiminnan valvonnan pirstaleisuuteen ja toimimattomuuteen sekä siihen, kenen vastuulle havaitut ongelmat oikeastaan kuuluvatkaan ja mitkä tekijät niiden syntymiseen ovat vaikuttaneet. Yhteiskunnallisessa merkityksessä diskurssit ilmensivät myös aiheeseen liittyvää arvopuhetta ja päätöksentekoa, joka rakentuu erityisesti ikääntyneen itsemääräämisoikeuden ja erilaisten poliittisten ideologioiden ympärille. Lopuksi Ikääntyneiden asumispalvelujen ulkoistamiseen liittyvien haasteiden ratkaisemiseksi on tehtävä sellaisia toimenpiteitä, joilla on vaikuttavuutta toiminnan valvontaan, valtakunnalliseen ja paikalliseen päätöksentekoon sekä ikääntyneisiin henkilöihin ja heidän läheisiin ja omaisiin palvelujen käyttäjinä. Tämä edellyttää muun muassa kansainvälisen tutkimustiedon lisäämistä aiheen tiimoilta ja konkreettisten ratkaisuehdotusten viemistä sekä hallintoon että käytännön työhön. Erityisen tärkeää on myös seurata ja arvioida tehtyjen toimenpiteiden seurauksia ja vaikutuksia ja viedä niitä esimerkiksi hallinnon uudistamistyöhön hyödynnettäväksi. Anna-Kristiina Perälä Lapin yliopisto Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu hallintotieteen pro gradu -tutkielmaan ”Hyvä, paha ulkoistaminen - Diskurssianalyyttinen tutkimus ikääntyneiden asumispalveluihin liittyvästä Twitter-keskustelusta”. Työn ohjaajana toimi Jaana Leinonen. Lähteet Niemistö, E. (25.1.2019). Valvira keskeytti Esperi Caren hoivakodin toiminnan Kristiinankaupungissa – yhden asiakkaan epäillään kuolleen hoitovirheen takia. Yle Uutiset. Haettu osoitteesta https://yle.fi/uutiset/3-10615005 Paunio, R-L. (18.2.2010). Ympärivuorokautisessa hoidossa olevien vanhusten hoito ja sen valvonta. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies. Haettu osoitteesta https://www.oikeusasiamies.fi/r/fi/ratkaisut/-/eoar/213/2009 Sakslin, M. (20.4.2020). Laitos- ja palveluasumisen laadun valvonta vanhustenhuollossa. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies. Haettu osoitteesta https://www.oikeusasiamies.fi/r/fi/ratkaisut/-/eoar/4944/2019  Kuva: Pixabay
Asiakaskokemus ja palvelumuotoilu ovat nousevia trendejä organisaatioissa, ja yhä useammin asiakaslähtöisyys mainitaan osana organisaatioiden strategiaa. Asiakaslähtöinen kehittäminen on toimintaa, ja kun asiakaslähtöisyys on valittu organisaation strategiseksi menestystekijäksi, on perusteltua tarkastella, miten tämä strateginen toiminta käytännössä toteutuu. Pro gradu -tutkielmassani halusin ymmärtää, millä tavalla palvelumuotoilun avulla tuotettavat asiakaslähtöisen kehittämisen narratiivit ilmentävät strategiaa käytäntönä. Tapausorganisaatiossa oli toteutettu kolme erilaista asiakaslähtöisen kehittämisen projektia, ja aineisto koostui haastateltavien prosessikartoitustyöpajoista. Tutkimukseni teoreettinen viitekehys rakentui kulttuuri-historiallisen toiminnan teorian (cultural-historical activity theory) sekä strategia käytäntönä -tutkimussuuntauksen raameista. Viitekehyksen kautta halusin pintauttaa aineistosta ne narratiivit, jotka ilmentävät strategiaa käytäntönä toiminnan teorian eri ulottuvuuksien kautta. Strategia käytäntönä -tutkimussuuntauksessa taas strategian tekeminen nähdään tapahtuvan toimijan, toiminnon ja käytännön keskiössä. Strateginen toiminta ei tapahdu erillisenä ihmisistä, johtamisesta ja tavoitteesta Esitin tulokseni CHAT-mallina, jonka kautta oli tarkoitus esittää, korostuuko jokin toiminnan ulottuvuus tapausorganisaatiossa vai ei. Jäsensin narratiiveja jaotellen ne toimija-, toiminto- ja käytäntönarratiiveihin. Narratiiveissa korostui ensinnäkin toimijoiden eli käytännön harjoittajien vahva rooli projektien toteutumisessa. Organisaatiossa toimijat jakautuivat strategiseen, taktiseen ja operatiiviseen tasoon, joista keskeisin rooli projektien tekemisessä oli taktisen tason projektitiimillä. He kokivat, että olisivat tarvinneet ylemmältä johdolta enemmän ymmärrystä ja systemaattista johtamista asiakaskokemuksen kehittämiseksi. Toinen keskeinen tulos liittyi erityisesti toiminnan sosiaalisen ryhmän, eli sääntöjen, työnjaon ja yhteisön, myötävaikuttavaan ja rajoittavaan vaikutukseen. Nämä tekijät sisälsivät muun muassa narratiivit johtamisesta. Sosiaalisen ryhmän merkitys korostui toimijoiden käytännön työssä, jossa he yrittivät viedä läpi asiakaskeskeistä ajattelua ja tekemistä. Yhteisö ei tarjonnut aina kaivattua tukea, mutta kuitenkin toimijoille annettiin vastuuta ja vapautta, mitkä taas myötävaikuttivat projektitiimin toimintaan kohti toivottua suuntaa. Kolmas keskeinen narratiivi ja toiminnan osa oli tavoitteellinen toiminta eli strategia, ja lopputuloksena oli parantunut asiakaskokemus. Tulokset havainnollistavat sitä, kuinka tietoisesti tehdyt strategiset päätökset ja valinnat toteutuvat käytännössä aina usean eri tekijän ja toiminnan yhteisvaikutuksessa. Tässä tutkimuksessa sosiaalinen ryhmä vaikutti siihen, miten toimijat pääsivät kohti toivottua ja haluttua lopputulosta, ja kuinka tyytyväisiä he olivat lopputulokseen. Varsinainen strategiapuhe ei korostunut narratiiveissa muussa yhteydessä, kuin mainittaessa strategisuuden uupuvan asiakaskokemuksen kehittämisestä. Tulokset osoittavat mielestäni osuvasti, mitä asiakaslähtöinen kehittäminen ja tekeminen käytännössä vaativat organisaatiolta, kun halutaan siirtyä puheesta tekoihin. Haastateltavat eivät olleet aina tyytyväisiä lopputuloksiin, ja he tiedostivat, kuinka ”bisnes jyräsi” toisinaan asiakkaan äänen, jolloin ei tehty aina fiksuja valintoja asiakkaan näkökulmasta. Lopuksi Tutkimukseni tulokset vahvistavat strategia käytäntönä -tutkimussuuntauksen käsitystä siitä, miten strategian tekemiseen vaikuttavat tekijät ilmenevät, ja tutkielmassani osoitan, miten tästä tekemisestä puhutaan. Tulokset vahvistavat käsitystä myös siitä, kuinka käytännön tekeminen ja arjen jokapäiväisen toiminnan ymmärtäminen ovat avain onnistuneen lopputuloksen tekemiseen: strategia syntyy juuri tekemisessä. Strategisten tavoitteiden saavuttaminen ei toteudu, jos ei ymmärretä toimijoiden tarpeita ja motiiveja käytännön työssä: Miten he kokevat valitut tavoitteet ja pyrkimykset niihin pääsemiseksi? Miten heidät saadaan motivoitumaan kehittämisestä? Johtamisen psykologian opiskelijana olen viiden vuoden aikana perehtynyt kokonaisvaltaisesti organisaatioiden kokemuksellisuuteen, ihmiseen holistisena kokonaisuutena sekä siihen, miten nämä tuntevat, kokevat, ajattelevat ihmiset tekevät työnsä. Kun tarkoituksena on johtaa yksilöitä inhimillisistä lähtökohdista, ei ole oikoreittejä onneen: niin ympäröivää kulttuuria, yksilöiden erilaisuutta kuin elettyä yhteistä historiaakaan ei voida sivuuttaa kokemuksellisessa organisaatiossa. Henna Nätynki Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu hallintotieteen, erityisesti johtamisen psykologian pro gradu -tutkielmaan Narratiivinen tapaustutkimus asiakaslähtöisestä kehittämisestä strategisena käytäntönä. Työn ohjaajina toimivat Ville Pietiläinen ja Krista Korpikoski. Kirjallisuutta: Engeström, Y. 1987. Learning by expanding. An activity-theoretical approach to develop-mental research. Helsinki: Orienta-Konsultit Oy. Fenton, C. & Langley, A. 2011. Strategy as Practice and the Narrative Turn. Organization Studies, 32(9) 1171–1196. doi:10.1177/0170840611410838 Jarzabkowski, P., Balogun, J. & Seidl, D. 2007. Strategizing: The challenges of a practice perspective. Human relations (New York), 60(1), 5–27. https://doi.org/10.1177/0018726707075703 Jarzabkowski, P. 2005. Strategy as practice: An activity-based approach. SAGE. Jarzabkowski, P. 2003. Strategic Practices: An Activity Theory Perspective on Continuity and Change. Journal of management studies, 40(1), 23–55. https://doi.org/10.1111/1467-6486.t01-1-00003 Kaptelinin, V. & Nardi, B. A. 2006. Acting with Technology: Activity Theory and Interac-tion Design. MIT Press. ISBN 978-0262513319. Reckwitz, A. 2002. Toward a Theory of Social Practices a Development in Culturalist Theo-rizing. European Journal of Social Theory, 5(2) Sage Publications, 243-263. Whittington, R. 2006. Completing the practice turn in strategy research. Organization studies, 27(5) 613–634. doi: 10.1177/0170840606064101  Kuva: Unsplash
|
Yhteisillä tulillaLapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkimusyhteisön blogi. Archives
June 2022
Categories |
RSS Feed
