 Ilmastonmuutos vaikuttaa erityisesti maapallon pohjoisiin alueisiin. Arktisilla alueilla ilmaston lämpeneminen sulattaa merijäätä niin nopeasti, että Jäämeri tulee olemaan kesäisin kokonaan sula vuosisadan loppuun menneessä. Tämän merijään alla on runsaasti arvokkaita luonnonvaroja: öljyä, kaasua ja arvokkaita kalakantoja.
Näistä uusista mahdollisuuksista pääsevät hyötymään erityisesti arktiset rantavaltiot: Yhdysvallat, Kanada, Norja, Tanska (Grönlanti) ja Venäjä. Venäjä on jo tietoisesti alkanut rakentaa omaa toimijuuttaan arktisuuden ympärille turvatakseen omat taloudelliset toimintamahdollisuudet arktisilla alueilla. Geopoliittiset muutokset ja arktinen buumi Eteläisten neuvostotasavaltojen itsenäistyttyä Venäjän painopiste siirtyi aiempaa pohjoisemmaksi ja Venäjästä tuli näin ollen aikaisempaa arktisempi valtio. Neuvostoliiton romahtamisen yhteydessä Venäjä menetti myös tärkeitä rannikkoalueita Mustaltamereltä ja Itämereltä. Lisäksi 2000-luvulle tultaessa keskustelu ilmastonmuutoksesta ja sen vaikutuksesta kiihtyi. Välillä puhuttiin jopa ”arktisesta buumista”, jolloin oltiin liiankin innoissaan arktisuuteen liittyvistä asioista. Edellä mainitut geopoliittiset muutokset yhdessä kiihtyvän ilmaston lämpenemisen kanssa saivat Venäjän kiinnostumaan todenteolla arktisista alueista, minkä seurauksena Venäjä on lähtenyt rakentamaan omaa arktista identiteettiä. Arktista identiteettiä ylhäältä alaspäin Venäjä on lähtenyt aktiivisesti luomaan arktista identiteettiä ylhäältä alaspäin. Tällä tarkoitan sitä, että arktista toimijuutta rakennetaan tällä hetkellä Kremlissä erilaisilla strategisilla linjauksilla sekä julistuksilla. Juuri näitä linjauksia olen tutkinut tuoreessa pro gradu –tutkielmassani sisällönanalyysin avulla. Venäjän ensimmäinen arktinen strategia on julkaistu vuonna 2008. Tämän jälkeen Venäjä on tasaisin väliajoin julkaissut uusia arktisia strategioita eri hallinnon aloille. Näitä linjauksia päivitetään jatkuvasti. Näissä virallislähteissä kuitenkin toistuvat samat teemat. Venäjän arktinen identiteetti nivoutuu ennen kaikkea arktisiin innovaatioihin, uskottavaan puolustukseen, monenkeskiseen yhteistyöhön, taloudellisiin mahdollisuuksiin sekä paikallisten elinolojen parantamiseen. Osittain nämä tavoitteet ovat päällekkäisiä. Osittain ne ovat liian kunnianhimoisia toteutukseen. Ne kuitenkin kertovat siitä, millaisia arktisia tavoitteita Venäjällä on. Osaltaan ne myös kertovat, minkä varaan Venäjä rakentaa omaa arktista toimijuuttaan. Turvallisuus ensin ja yhteistyö ensin dilemma Venäjän arktinen politiikka on tällä hetkellä sekoitus pragmaattista avoimuutta sekä sulkeutuneisuutta. Venäjä esimerkiksi painottaa omissa arktisissa strategioissaan samaan aikaan sekä turvallisuuspolitiikan että monenkeskisen yhteistyön tärkeyttä. Venäjä siis kertoo avoimesti tavoittelevansa kansainvälistä yhteistyötä arktisessa kontekstissa, mutta samalla maa kertoo olevansa valmis puolustamaan ”kansallisia intressejään” pohjoisessa tarvittaessa sotilaallisin keinoin. Venäjä ikään kuin kertoo montaa eri narratiivia yhtä aikaa. Venäjän arktinen identiteetti on siis hyvin moninainen, sillä sen alaisuuteen liitetään osittain ristiriitaisia sekä päällekkäisiä tavoitteita. Nämä ristiriitaiset tavoitteet kuitenkin liittyvät ennen kaikkea siihen, että Venäjä luo yhdenlaista arktista identiteettiä sisäpolitiikkaansa varten ja toisenlaista arktista identiteettiä ulkopoliittisia tavoitteita silmällä pitäen. Venäjän arktinen politiikka kaipaa tällä hetkellä konkreettisia tekoja, sillä se on vielä tässä vaiheessa enemmänkin pelkkää identiteettikerrontaa sekä narratiivien luomista omasta arktisuudesta. Katja Mäkeläinen Lapin yliopisto Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu politiikkatieteiden (erityisesti valtio-oppi) pro gradu -tutkielmaan: ”Venäjän tärkein tavoite arktisessa politiikassa keskipitkällä aikavälillä on säilyttää oma asema johtavana arktisena valtiona.” Pro gradu -tutkielma Venäjän arktisesta identiteetistä Clihere to edit. Huoltokiusaaminen on vielä melko tuntematon ilmiö huoltoriitojen kentällä. Siksi vanhemman ja viranomaisenkin voi olla vaikea, jopa mahdoton tunnistaa sitä tai puuttua siihen. Lainsäädännössämme ei olla asetettu vastuullista viranomaista, joka työskentelisi eroperheen kanssa prosessin alusta loppuun saakka. Huoltoriitatapauksille onkin ominaista, että huoltajuusasiaa käsitellään useassa eri viranomaisessa, mikä voi vanhemmista tuntua hajanaiselta ja hämmentävältä ja heikentää luottamusta viranomaiseen. Vanhemman toiseen vanhempaan riitaisissa huoltajuustaistoissa kohdistamaa kiusaamista voi ilmetä usealla eri tavalla. Kiusaaminen voi näkyä valehteluna, manipulointina, väkivaltana, vieraannuttamisena tai tekojen, sanojen tai käyttäytymisen vääristelynä. Huoltokiusaaminen voi jatkua kenenkään siihen puuttumatta jopa vuosia, myös annettujen oikeuden päätösten jälkeen, ja se voi alkaa jo ennen eropäätöstä. Usein kiusaavan vanhemman tavoitteena on kosto tai isän aseman heikentäminen huoltajuustaistossa sekä isän mustamaalaaminen.  Huoltokiusaamisella voi olla heikentävää vaikutusta erityisesti isän juridiseen, taloudelliseen, psykologiseen ja sosiaaliseen asemaan. Kiusaava äiti voi sanktioitta esimerkiksi valehdella isästä tietoja viranomaiseen, luovuttaa lapsen isä -tapaamisiin mielivaltaisesti, manipuloida lasta isää vastaan, vääristellä isän kanssa tehtyjä sopimuksia tai viranomaisten neuvoja. Erotilanteessa isän oikeudet eivät yhteishuoltajuudesta huolimatta välttämättä toteudu, sillä käytännössä yhteis- ja yksinhuoltajuus eivät juurikaan eroa toisistaan eikä yhteishuoltajuus automaattisesti lisää isien päätösvaltaa lapsen asioissa.
Viranomainenkin voi huoltokiusata Huoltokiusaamista voi tapahtua toisen vanhemman lisäksi viranomaisten taholta. Osa isistä on kokenut, että viranomaisessa —erityisesti naisvaltaisen sosiaalityön taholta— ei olla reagoitu äidin isään kohdistamaan kiusaamiseen millään tavalla ja kiusaamista tai isyyttä on vähätelty äitiyttä korostamalla. Kiusaamista on ilmennyt myös äidin lähivanhemmuutta perusteetta puoltavien päätösten muodossa sekä asenteellisuutena isyyttä kohtaan. Huoltokiusaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen on vaikeaa. Viranomaisilla ei ole käytännön keinoja puuttua huoltokiusaamiseen, sillä huoltokiusaamista tai vieraannuttamista koskevaa lainsäädäntöä tai normiohjausta ei ole olemassa. Lapsen huoltoon, tapaamiseen ja elatukseen liittyvien päätösten sekä viranomaiselta saadun ohjauksen tai neuvonnan saanti kestää kauan, ja ne voivat olla keskenään jopa ristiriitaisia. Vanhemmuuteen liittyy vahvoja sukupuolittuneita käsityksiä, jotka ohjaavat ajatteluamme niin arjessa kuin viranomaistasollakin. Vielä nykyäänkin meillä Suomessa on lainsäädäntöä ja sosiaalipoliittisia ratkaisuja, kuten elatusmaksujen määräytyminen tai lapsen asumiseen liittyvä lainsäädäntö, jotka jarruttavat tasavertaisen vanhemmuuden toteutumista. Eron jälkeen isyyttä täytyy perustella äitiyttä enemmän ja jo tilastot osoittavat, että lähivanhemmuus määrätään pääosin äidille. Huoltokiusattu isä voi olla yhteydessä poliisiin, mikäli hän kokee huoltokiusaamisen täyttävän väkivallan kriteerit ja haluaa tehdä asiasta rikosilmoituksen tai ilmoittaa kunnianloukkauksesta. Tämä ei kuitenkaan välttämättä suoranaisesti vaikuta lapsen asioiden käsittelyyn muissa viranomaisissa tai lopeta kiusaamista. Tasavertaisen vanhemmuuden tukemiseen ja turvaamiseen myös eron jälkeen tarvitaan päivitettyä lainsäädäntöä ja viranomaisten kouluttamista. Koko huoltoriitaprosessin nopeuttaminen ja moniammatillisuuden toteutuminen viranomaistyössä sekä toimivaltaisen viranomaisen asettaminen voisivat ennaltaehkäistä huoltokiusaamista ja helpottaa erokriisejä. Emilia Kumpusalo, sosiaalityön opiskelija, YTK/ Lapin yliopisto. Teksti perustuu pro gradu -tutkielmaan ' Isien kokemuksia huoltokiusaamisesta'. Ennaltaehkäisevän työskentelyn merkitystä sosiaalihuollossa on painotettu vuosikymmenten ajan. Kerta toisensa jälkeen on jouduttu toteamaan, että tavoite ennaltaehkäisevän työn ensisijaisuudesta on jäänyt saavuttamatta. Perhesosiaalityö on sosiaalihuollon uusi palvelualue, jossa tarjotaan lapsiperheille matalan kynnyksen palveluja. Onko perhesosiaalityön kautta onnistuttu luomaan toimiva ehkäisevän työn toimintaympäristö?  Ennaltaehkäisevän työn ensisijaisuus sosiaalihuollossa Varhainen tuki, matalan kynnyksen palvelut ja avohuollon työskentelyn ensisijaisuus eivät ole Suomalaisessa sosiaalihuollossa pelkästään viime vuosien ilmiö, vaan juuret ulottuvat jopa vuoden 1922 köyhäinhoitolakiin. Kotiapu määritettiin laissa keskeisimmäksi tuen muodoksi ja laitoshoito toissijaiseksi, tavoitteena painottaa ennaltaehkäisevän työn osuutta. Sekä kunnallisella, että valtakunnallisella tasolla on systemaattisesti lakimuutosten sekä kehittämistoiminnan kautta edistää ehkäisevän ja varhaisen tuen palvelujen osuutta. Lastensuojelulain uudistuessa 2007 laissa määriteltiin uutena toimintamuotona ehkäisevä lastensuojelu. Hallituksen esityksessä lastensuojelulaiksi todetaan, että kuntien säästötoimenpiteiden seurauksena ehkäisevä lastensuojelutyö on kärsinyt ja olettavasti tarve lastensuojelulle ja sijaishuollolle on tästä syystä lisääntynyt. Lastensuojelulaissa ehkäisevällä lastensuojelulla tarkoitetaan lapsiperheille tarjottua erityistä tukea peruspalveluissa, kuten äitiys- ja lastenneuvolassa, kasvatus- ja perheneuvonnassa, oppilashuollossa ja päivähoidossa. Hallituksen esityksessä todetaan, että lastensuojeluviranomaiset eivät voi toteuttaa lasten hyvinvointia turvaavaa tehtävää yksistään, vaan myös muilla hallintoaloilla on velvoitteita lastensuojelutehtävän toteuttamiseksi. Uusi sosiaalihuoltolaki astui voimaan 1.4.2015. Sosiaalihuoltolain muutoksen tavoitteena oli jälleen kerran siirtää sosiaalihuollon painopistettä korjaavista toimista ennaltaehkäisevään työhön. Hallituksen esityksessä sosiaalihuoltolaiksi todetaan samoin kuin kahdeksan vuotta aiemmin vastaavassa koskien lastensuojelulakia, että vaikka jo aiemmin sosiaalihuoltolain tavoitteena on ollut keskittyä erityisesti ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin, niin käytännön työssä se ei ole toteutunut. Myös palvelujen saatavuudessa on ollut ongelmia, ja esimerkiksi kotipalvelua ja perhetyötä asiakkaiden on avun hakemisesta huolimatta ollut vaikea saada. Perhesosiaalityö lapsiperheiden tuen tarpeisiin vastaamassa Sosiaalihuoltolain uudistuksen myötä suuri osa lastensuojelun asiakkaista siirtyi sosiaalihuoltolain mukaisten palvelujen alaisuuteen. Lastensuojelun asiakkuuden edellytykset täyttyvät, kun lapsen terveys tai kehitys vaarantuu joko lapsen oman toiminnan tai kasvuolosuhteiden takia, peruspalvelujen kautta saatavat palvelut eivät riitä turvaamaan lapsen terveyttä ja kehitystä tai perhe ei halua ottaa vastaan välttämättömiä palveluja. Lakimuutosten myötä sosiaalihuollossa on vakiintunut uusi palvelualue, perhesosiaalityö. Perhesosiaalityön asiakkaita ovat lapsiperheet, joilla on tuen tarvetta arjen sujumiseen liittyen, mutta ei kuitenkaan tarvetta lastensuojelun asiakkuudelle. Sosiaalihuoltolaissa on määritelty palveluja, joita on järjestettävä yleisissä sosiaalipalveluissa, kuten kotipalvelu, perhetyö, tukihenkilö- ja tukiperhetoiminta sekä vertaisryhmätoiminta. Tuen tarve voi olla lyhyt- tai pitkäaikainen ja sen voi aiheuttaa esimerkiksi vanhempien väsymys, työttömyys, taloudelliset vaikeudet, ristiriidat vuorovaikutussuhteissa tai perheenjäsenen terveydentilaan liittyvät tekijät. Kunnan velvollisuus on järjestää sosiaalihuoltolain mukaiset sosiaalipalvelut siinä laajuudessa, kuin tarve kunnassa edellyttää sekä tiedottaa asukkaitaan palvelujen hakemisesta. Toteutuuko perhesosiaalityössä sosiaalihuoltolain tarkoitus ja tavoite? Tutkin pro gradu tutkielmassani kahden aineiston avulla perhesosiaalityön sisältöjä asiakastyössä Oulussa. Tutkielmani on laadullinen tutkimus, joten tavoitteena ei ole ollut tuottaa yleistettävää kuvausta vaan muodostaa aineistojen pohjalta yhdenlainen kuvailu perhesosiaalityön sisällöistä. Tutkielman perusteella näyttäytyi, että perhesosiaalityö on vakiinnuttanut paikkansa sosiaalihuollossa ja sen tarve palvelujärjestelmässä on kiistaton. Perhesosiaalityön kautta tarjotaan lain tavoitteen mukaisia ennaltaehkäiseviä palveluja lapsiperheille, mutta myös kehittämistarpeita nousi esille liittyen resurssien oikeanlaiseen kohdentamiseen. Sosiaalityöntekijän työskentelyn sisällöt perhesosiaalityössä painottuivat tutkielman tulosten mukaan toimeentulotukeen sekä muihin taloudellisen tuen töihin. Asiakastapaamiset ja suorassa asiakaskontaktissa tapahtuva työskentely oli vähäistä, keskimäärin 1,5 asiakastapaamista päivittäin ja asiakastyöhön käytetystä ajasta jopa puolet koostui kirjallisista töistä ja työn dokumentoinnista. Asiakastyö painottui palvelutarpeen arviointien aikaiseen työskentelyyn ja pitkäaikainen suunnitelmallinen asiakastyö oli vähäisempää. Laadukas työskentely palvelutarpeen arvioinnin aikana jo itsessään toimii matalan kynnyksen tuen tarjoajana. Enintään kolmen kuukauden mittainen arviointityöskentely mahdollistaa myös palvelujen tarjoamisen arvioinnin aikana, joten lyhytaikaista tukea tarvitseville asiakasperheille se voi olla riittävä interventio auttamaan akuutin tilanteen yli. Sosiaalihuoltolain uudistuksen myötä on onnistuttu luomaan toimiva palvelukokonaisuus, perhesosiaalityö, joka keskittyy yksinomaan varhaisen tukeen ja palvelujen tarjoamiseen asiakasperheille. Kuntien säästötoimenpiteiden seurauksena leikkaukset ovat usein kohdistuneet matalan kynnyksen palveluihin. Leikkausten todellinen hinta joudutaan usein maksamaan korjaavan työskentelyn kautta myöhemmin, joten myös siitä syystä ennaltaehkäisevään työhön keskittäminen on kannattavaa. Työn oikeanlaisesta resurssoinnista ja kohdentamisesta on tärkeä jatkuvasti huolehtia kunnallisella ja valtakunnallisella tasolla, jotta sosiaalihuoltolain uudistuksen tavoite voi toteutua. Iina Puroila Lapin yliopisto Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan ” Sosiaalityöntekijän työn sisällöt perhesosiaalityön asiakastyössä Oulussa” Vuosi sitten maisterivaiheen tutkimusseminaarin alkuvaiheessa, en uskonut loytäväni graduaihetta aihetta, joka johdattaa minut tyontekijanä ja ihmisenä syvalle itseeni, kyseenalaistamaan ja kriittisesti kohtaamaan omat kokemukseni ihmisten parissa työskentelemisestä. Sitten löysin dialogisuuden. Tiedon ja ymmarryksen jano ovat ohjanneet minua kuuntelemaan omaa sisaistä dialogia, peilaten sitäeri ihmisten puheessa oleviin kokemuksiin. Kuuntelemisen kautta olen saanut oivalluksen ihmisten välisen vuorovaikutuksen voimasta organisaation dialogisuuden kehittamisessa.
Dialogisuutta tutkimassa Pro gradu –työssani olen tutkinut Rovaniemen kaupungin dialogisuutta ja sen mahdollisuuksia tyoyhteisojen johtamisessa ja organisaation sisaisessä kehittamisessä soveltaen Bushen ja Marshakin (2016) dialogista organisatorista kehittamisen mallia. Tutkimukseni oli kvalitatiivinen ja aineistonkeruumenetelmä puolistrukturoidut teemahaastattelut. Analysoimisessa käytin fenomenografista lahestymistapaa syventymallä keskeisten käsitteiden dialogiin ja siihen, miten merkityksellisiä tutkittavien käsitykset ja kokemukset ovat tutkimuskohteen dialogisuuden nykytilasta ja oppimisen nakokulmasta. Olen todentanut, ettäRovaniemen kaupungin moniportainen ja hierarkkinen organisaatiorakenne ja toimijoiden hajautunut verkostomainen toimintakulttuuri ja organisaatiokayttaytyminen ovat dialogisuuden, luottamuksen rakentamisen ja osallistamisen hidaste. Dialogisuus ei ole tutkittavien kokemusten mukaan vahvistanut vuoropuhelun syvyyttä vaan se on tullut tunnistettavaksi toimintamalliksi, joka herattaä erilaisia tunteita vuorovaikutustilanteesta ja toimijoista riippuen. Dialogisuus ja sen ulottuvuudet organisaation sisallä ovat tutkittavien kokemuksissa polarisoituneita johtuen esimerkiksi toimijoiden dialogin puutteesta tai johtamisen läsnaolosta. Vuorovaikutteiset toimintamallit eli dialogiset interventiot ovat konkreettisesti kuvanneet Rovaniemen kaupungin organisaation asenteiden, johtamisen ja toimintakulttuurien olevan sosiaalisen todellisuuden kaaosmainen verkostojen vyyhti. Tallaisten verkostojen kirjon selvittamiseen ja tulevaisuuden muutosten edessa Rovaniemen kaupungi voisi jatkaa dialogista organisatorista kehittamistäkokeilukulttuuria vahvistamalla. Kehittamistoimintojen läpiviemiseen ja jalkauttamiseen arjen toimintoihin tarvitaan organisaation sisaltälisää verkostotyon menetelmien koordinointia ja dialogista osaamista yhteisen kielen, arvojen ja tahtotilan ja yhteisen ymmarryksen tunnistamisessa sekä toimijoiden ja johdon sitouttamisessa kehittamistyohon. Dialogia löytämassä Tutkimustyon aikana merkittavin muutos tapahtui omassa dialogisessa ajattelussa, ajatella ja tehdätoisin. Prosessi oli hyvin henkilokohtainen ja positiivinen pysähdys omaan ajatteluun ja tekemiseen. Tutkimustulokset ovat antaneet uskoa siihen, että ihmisten kuunteleminen ja aito kohtaaminen ovat keinoja toteuttaa dialogista ja välittävää henkilostojohtamista tai nopeuttaa erilaisten organisatoristen muutosten jalkauttamista arkeen. Organisaation oppimisen ja dialogisuuden nakokulmista tärkeintäon itse vuoropuhelu toimijoiden välillä varsinaisen lopputuloksen saavutusten sijasta. Tamä oppi edellyttaä johtamiselta tilannetajua ja tunnealyä asioiden oikea-aikaisesta käsittelemisesta ja rajoja rikkovaa avointa verkostotoimintaa eri toimijoiden kesken. Kuten eräs haastateltava verkostokoordinaattori kertoi: "Jos haluaa, kykenee ja uskaltaa tehdä itsetutkiskelua siitä, miten itse olen tassätilanteessa ja toimin näin, niin sitten voi suunnata katsetta siihen, miltä se näyttaä vuoden tai parin päästä, koska kypsyminen ei tapahdu heti." Marika Veijanen Kirjoitus perustuu hallintotieteen pro gradu -tutkielmaan ”Positiivinen oravanpyörä” Dialoginen organisaation kehittäminen ja työyhteisöjen johtaminen Vammaisen henkilön yhteiskuntaan integroituminen – kuntoutuksella yhteiskunnan jäseneksi?21/11/2018
Vaikeasti autistisen ja kehitysvammaisen henkilön kuntoutusprosessin tarkastelu osoittaa, että palvelujärjestelmä on pirstaleinen ja kompleksinen koostuen eri toimijoista ja suunnitelmista.  Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin vaikeasti autistisen ja kehitysvammaisen henkilön kuntoutusprosessia systeemiteoreettisesta näkökulmasta. Tarkastelin kuntoutusprosessia mikrotason ilmiönä eli yksittäisen autistisen henkilön kanssa tehtävänä kuntoutustyönä, sekä mesotason ilmiönä eli kuntoutus- ja palvelujärjestelmän toimivuuden ja kuntoutuksen toteutuksena. Makrotason ilmiö eli kulttuuriset tekijät, lainsäädäntö ja politiikka olivat tutkimuksessa taustalla ja loivat puitteet koko kuntoutustoiminalle.
Kuntoutusjärjestelmän pirstaleisuus Tutkimuksessani kuntoutusjärjestelmä näyttäytyi pirstaleisena ja kompleksisena koostuen useista eri toimijoista ja edellyttäen monia erilaisia suunnitelmia. Kuntoutuksessa ilmeni puutteita ja kehittämistarpeita kaikissa ympäristöissä mikro- ja mesojärjestelmässä (koti, päiväkoti, koulu ja laitos). Kotiympäristössä vammainen henkilö ja hänen perheensä eivät saaneet riittävästi tukea. Päiväkoti- ja kouluympäristössä haasteena olivat henkilökunnan vaihtuvuus ja kielteiset asenteet kuntoutustoimia kohtaan. Perheen tuentarpeeseen vastaaminen Lakisääteisten omaishoidon vapaiden toteutumattomuus oli suuri epäkohta. Lakisääteiset omaishoidon vapaat eivät koskaan toteutuneet, kun ei löytynyt sopivaa hoitopaikkaa. Kotiin perheelle ei järjestynyt muitakaan tukitoimia. Vammaisen henkilön perheen jaksamisen kannalta oleellisia olivat Kelan järjestämät sopeutumisvalmennuskurssit ja siellä koettu vertaistuki. Rajoitustoimenpiteet laitoksen yleisiä käytäntöjä Vammaisen henkilön laitoshoito koostui lähinnä arjen rutiineista ja se näyttäytyi hoidon ja valvonnan paikkana. Laitokseen siirtyminen tarkoitti sitä, että kuntoutustyö ja terapiat enemmissä määrin loppuivat. Kuntoutustyö jäi työntekijöiden vastuulle ja se koettiin turhana henkilön haastavan käytöksen takia. Rajoitustoimenpiteet olivat yleisiä käytäntöjä. Integraation toteutuminen Vammaisen henkilön integraatio toteutui lähinnä fyysisenä ja toiminnallisena integraationa: Päiväkodissa ja koulussa henkilö jakoi yhteiset tilat ja yhteisen henkilökunnan toisten lasten ja oppilaiden kanssa. Sosiaalinen integraatio toteutui osittain, koska joihinkin ihmisiin henkilö pystyi luomaan jonkinlaisen vuorovaikutussuhteen. Yhteiskunnallinen integraatio jäi toteutumatta, jos yhteiskunnan täysivaltaisen jäsenyyden ehtona pidetään yhteiskunnan odotusten mukaista kansalaisuutta. Yhteistyön merkitys Vammaisen henkilön kuntoutusprosessin tarkastelu osoittaa, että yhteiskunnan etuuksien ja palvelujen saaminen edellyttää kaikkien ympäristön tasojen (mikro-, meso- ja makrojärjestelmä) välistä yhteistyötä. Jos puutteita ilmenee yhdellä tasolla, ne heijastuvat väistämättä myös toisiin tasoihin haastaen integraation toteutumista. Kyrill Lempinen Lapin yliopisto Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan ”Tapaustutkimus vaikeasti autistisen ja kehitysvammaisen henkilön kuntoutusprosessista systeemiteoreettisesta näkökulmasta”  Lapsen osallisuus lapsiperheen palvelutarvetta arvioitaessa – sosiaalityöntekijöiden näkemys Yhteiskunnassa viime vuosikymmeninä tapahtunut ajattelutavan ja asenneilmapiirin muutos on johtanut hiljalleen lasten näkemiseen vanhemmistaan irrallisina, ajattelevina subjekteina. Lapsilla tunnustetaan olevan oikeuksia, jotka rantautuvat sosiaalihuoltoon lainsäädännön kautta. Millaista lapsen osallisuus on sosiaalihuollon asiakkaana? Pro gradu- tutkimuksessani tutkin sosiaalityöntekijöiden käsityksiä lapsen osallisuudesta sosiaalihuoltolain mukaisen lapsiperheen palvelutarpeen arvion aikana. Olin kiinnostunut siitä, millä tavoin sosiaalityöntekijät jäsentävät lapsen osallisuutta ja millaisena lapsen osallisuus näyttäytyy lyhytkestoisen arviointityön ympärille rakentuvan asiakasprosessin aikana. Lapsi osana perhettään, systeeminen näkökulma Systeemisen näkökulman kautta nähtynä lapsen osallisuus korostuu käsiteltäessä perheen tilannetta. Systeeminen lähestyminen tuo työskentelyyn mukaan sosiaalisten suhteiden tarkastelun ja huomioi yksilön osana elinpiiriään. Lapsi on osaperheyhteisöään ja perheyhteisö on osa häntä. Ymmärtääksemme sosiaalityössä perheen tilannetta holistisesti tarvitsemme perheen jokaisen jäsenen näkemyksen. Lapsen osallisuus palvelutarpeen arvioinnissa, siis mikä? Tutkimuksen tuloksena lapsen osallisuus kuvautui monitasoisena ilmiönä. Aineistosta oli paikannettavissa neljä pääkategoriaa lapsen osallisuudelle; osallisuus palvelutarpeen arvioinnin kulkuun vaikuttamisena, lapsen osallisuus puheessa ja kirjauksissa, lapsen osallisuus oikeutena tietoon ja osallisuus lapsen omana tapaamisena, omina narratiiveina ja lapsen omana toimintana. Tulosten perusteella lapsi voi vaikuttaa palvelutarpeen arvioinnin toteutuksen tapaan, työskentelyn organisointiin. Lapsi voi esimerkiksi valita missä häntä tavataan. Sosiaalityöntekijät kuvasivat lapsen osallisuutta olevan myös tilanteissa, joissa lapsi ei ole fyysisesti läsnä, jolloin lapsi on keskiössä aikuisten käymässä keskustelussa, osallisena puheessa ja sosiaalityöntekijät huolehtivat lapsinäkökulman säilymisestä kautta koko keskustelun. Lapsen osallisuus sisälsi myös osallisuuden sosiaalihuollon kirjauksissa, joihin nähtiin tärkeänä sisällyttää lapsen kokemusmaailmaa. Tärkeänä näyttäytyi lapsen tapaamisesta tehdyn sosiaalihuollon kirjauksen läpikäynti yhdessä lapsen kanssa, minkä kautta pyrittiin varmistumaan siitä, että sosiaalityöntekijät ovat ymmärtäneet oikein lapsen kertoman. Tämä linkittyi myös osallisuuteen oikeutena tietoon. Tiedon antaminen työskentelyn taustoista ja syistä on juridisesti edellytys perustellun mielipiteen ilmaisemiselle. Tiedon antamiseen liittyy kuitenkin harkinta siitä, onko lapsen edun mukaista, että hänelle annetaan kyseessä oleva tieto. Kysymykseen nousee lapsen suojelun orientaatio sekä toisaalta pohdinta siitä, että huolestuttava asia voi olla osa lapsen arkea, jolloin hänellä voi olla paljonkin sanottavaa siitä. Lisäksi lapsen osallisuus paikantui tarkoittamaan lapsen omaa tapaamista sekä lapsen aktiivista toimintaa tapaamisessa ja lapsen tuottamia narratiiveja. Kohtaaminen osallisuuden ulottuvuutena sekä edellytyksenä
Kohtaaminen perustuu dialogille, joka luo luottamusta sosiaalityöntekijän ja lapsen välille. Kohtaamisessa pyritään viestimään lapselle, että hänen näkemyksensä ovat tärkeitä ja luomaan lapselle turvallinen ilmapiiri asioiden käsittelyyn. Sosiaalityöntekijät näkivät kohtaamisen lapsen maailmaan astumisena, lapsilähtöisesti rakentuvana tilanteena. Pohdintoja lasten osallisuudesta Siinä määrin kuin olemme kiinnostuneita aikuisen kokemuksista ja näkemyksistä, tulee meidän niin yleisesti yhteiskunnassa kuin sosiaalihuollon prosesseissakin lasten kanssa työskennellessä kiinnittää jatkuvasti huomiota siihen, että lapsella on mahdollisuus tuoda esille näkemyksensä ja kertoa kokemuksistaan. Lapsi tarvitsee aikuisen tukea näkemystensä ilmi tuomiseksi. Lapsen osallisuus vaatii sosiaalityöntekijän panoksen osallisuuden edellytysten luomiseksi. Perhettä aidosti auttavien ja oikea-aikaisten palveluiden löytämiseksi keskeisenä tutkimuksessa näyttäytyi lapsen omaaman tiedon tunnustaminen ja lapsen kutsuminen mukaan arviointityöskentelyyn. Henriikka Suominen sosiaalityön opiskelija Lapin yliopisto Kirjoitus pohjautuu Pro gradu –tutkielmaan ”Sosiaalityöntekijöiden käsityksiä ja kokemuksia lapsen osallisuudesta lapsiperheen palvelutarpeen arvioinnissa”  Pro gradu -tutkielmani lastensuojelun vuorovaikutuksesta ja dialogisuudesta antoi selvän tuloksen: asiakassuhteisiin on tullut syvyyttä systeemisen lastensuojelumallin käyttöön ottamisen myötä. Asiakastyölle on tullut selkeästi aikaa; asiakkaat opitaan tuntemaan paremmin, tapaamisia on paljon ja työtä tehdään yhdessä perheen ja tiimin kanssa. Koen, että tutkimuksellani oli merkitystä, koska se tuotti uutta tietoa systeemisen lastensuojelun vaikutuksista. Tutkimukseen osallistuneet lastensuojelun työntekijät olivat systeemisen lastensuojelun pilotointialueelta. Systeemisen lastensuojelumallin ytimessä ovat ihmissuhteet, kumppanuus ja yhteistyö. Systeeminen lastensuojelu on osa valtakunnallista lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelmaa (LAPE). Sen tarkoituksena on uudistaa lastensuojelua kokonaisvaltaisesti vahvistaen asiakkaan voimavaroja, elämänhallintaa sekä osallisuuden ja kohdatuksi tulemisen kokemuksia. Miksi dialogisuutta? Dialogisuudella tarkoitetaan ymmärryksen tai tiedon hakemista vuorovaikutussuhteessa. Siinä osapuolet vaikuttuvat toisistaan ja tieto rakentuu osapuolten dialogisessa kanssakäymisessä, reflektoiden kaikkia näkemyksiä itsensä ja muiden kanssa. Unohtaa ei soi myöskään mielen sisäisiä dialogeja. Lastensuojelua on arvosteltu julkisesti epäonnistumisistaan ja vääristä arvioinneistaan. Lastensuojelun työntekijät ovat kokeneet eettistä ristiriitaa, koska he eivät ole voineet vastata asiakkaiden sosiaalihuollon tarpeeseen riittävällä tavalla. Yhden sosiaalityöntekijän vastuulla on voinut olla jopa 100 lasta. Vuorovaikutus on vääjäämättä jäänyt kehnoksi. Vilja Eerikan tapaus vuonna 2012 kosketti kansallisesti ja se asetti puntaroitavaksi, mitä olisi voitu tehdä toisin. Olisiko tarkkaavaisella kuuntelulla ja havaintojen tekemisellä voitu pelastaa elämä ja olisiko paremmat rakenteelliset edellytykset vuorovaikutuksen ja dialogisuuden voineet estää murheellisen tragedian? Keskeiset tulokset Dialogisuus ja vuorovaikutus ovat parantuneet systeemisen lastensuojelun pilotoinnin myötä. Systeemisen lastensuojelun toimintamallin käyttöön otto ja työntekijöiden siihen kouluttaminen ovat tutkimukseni perusteella tuoneet paljon edistystä juuri asiakkaiden kohtaamisiin. Tiimityöskentely ja tiheät tapaamiset ovat tutkimuksen mukaan mahdollistaneet paremman tiedonkulun ja käsityksen muodostamisen perheen muuttuvista olosuhteista. Ne ovat mahdollistaneet myös laadukkaamman arvioinnin tekemisen perheiden tilanteista. Systeeminen lastensuojelun malli tarjoaa hyvät puitteet asiakassuhteille, joissa mahdollistetaan yhteistoiminnallisuus ja dialogisuus. Työntekijät ovat innostuneita ja aidosti motivoituneita työhönsä, he haluavat kehittyä edelleen työssään ja oppia tekemään sitä entistä paremmin. Systeeminen lastensuojelumalli tukee työntekijöitä henkilökohtaisesti parempaan jaksamiseen, koska työn tekemiselle on aikaa ja he voivat tehdä sitä laadukkaammin. Tärkeäksi koettiin tiimi, jonka kanssa yhdessä hoidetaan lapsen ja perheen asiaa. Haasteena suhdetyössä näyttäytyi kuitenkin sosiaalityöntekijän valta. Kiireelliset sijoitukset ja vastentahtoiset huostaanotot ovat aina raskas kokemus lapselle ja perheelle, ja usein niissä asiakkaan mielipide ja käsitys poikkeavat sosiaalityöntekijän näkemyksistä. Suhteesta voi hävitä luottamus, ja dialogisuutta on vaikeaa tavoittaa. Jokainen asiakaskohtaaminen on lastensuojelussa uusi mahdollisuus ja jokainen työntekijä dialogisuuden edellytysten luoja. Keskeistä on luoda edellytyksiä asiakkaan ilmaisulle, luoda yhteys asiakkaaseen ja poistaa osallistumisen esteitä. Yksipuolisesta vallankäytöstä on systeemisessä lastensuojelussa jo päästy suureksi osaksi neuvottelevaan valtaan. Dialogiin asiakkaan kanssa on enemmän aikaa. Kokemusten jakamista Tutkimustulosten mukaan valta heikentää selkeästi asiakassuhteiden dialogisuutta, jolloin vallan käytön tarkastelua tarvitaan etenkin tahdonvastaisten päätösten osalta. Vaikka huostaanottopäätöksiä ei voida jättää tekemättä lapsen kasvuolojen vaarantaessa hänen terveyttään tai kehitystään, tulisi kiinnittää huomio vallankäytön neuvottelumahdollisuuksiin. Ihminen rakentuu kokemuksineen ja käsityksineen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja hänellä on vuorovaikutuksessa aina mukanaan myös edellisten kohtaamisten jälkiä. Vastentahtoisten päätösten jälkeen lapsi ja hänen läheisensä tarvitsevat tiivistä yhteydenpitoa lastensuojelun työntekijöiden ja lastensuojelun tiimin kanssa. On tärkeää, että lapsen ja läheisten kokemus päätöksestä voidaan yhteisesti jakaa ja käsitellä. Asiakassuhteiden hoitamisessa tarvitaan kärsivällisyyttä ja useita kohtaamisia sekä dialogista ohjaamista, jotta myös asiakkaan mieli on valmis dialogiin. Vasta kokemusten jakaminen, myös tunteen jakaminen, mahdollistaa prosessissa saamaan aidon muutoksen alulle. Aidossa muutoksessa vanhemmilla ja sosiaalityöntekijällä on yhtenevä näkemys huolesta, he toimivat kumppaneina ja yhteistyössä kohti muutosta. Se on keskeistä systeemisessä lastensuojelussa. Pohdintaa
Työntekijöillä oli myös huolia. Sosiaalityöntekijöiden tieto ja taito sekä sosiaalityön tehtävä tulisi pitää vahvana mielessä. Työntekijät pohtivat, voiko perheterapeuttinen ote korostua systeemisen lastensuojelun työskentelyssä niin paljon, että sosiaalityön rooli samalla heikkenee. Se voisi tarkoittaa lastensuojelun työntekijöiden liukumista terapeutin rooliin, johon heitä ei ole koulutettu. Niin ei saisi käydä. Työntekijät pohtivat edelleen sosiaalityöntekijöiden ja ohjaajien ammatin kautta tulevaa vastuuta ja velvoitetta. Ammatillisuutta on se, että sosiaalityöntekijät ja ohjaajat luottavat omaan osaamiseensa sosiaalityössä ja painottavat sosiaalityön ideaa näkemyksissään asiakastilanteiden arvioinneissa, jonka jälkeen ratkaisuja pohditaan dialogisesti yhdessä. Työntekijät korostivat dialogisuutta koko verkoston kesken ja korostivat työnohjauksen merkitystä myös lastensuojelun ja terapiapalveluiden roolien selventämisessä myös systeemisessä lastensuojelussa. Mielen päällä olivat tutkimuksen mukaan työntekijöillä ne lapset, jotka eivät olleet enää lastensuojelun asiakkuudessa. Riittääkö sosiaalihuollon resurssit vastaamaan heidän perheidensä tarpeisiin riittävästi. Työntekijät pitivät uhkana sitä, että asiakasmäärät kasvavat ja suunnitelmallista jalkautuvaa työtä perheissä ei ehditä tekemään. Kohtuulliset asiakasmäärät on vahvasti rakenteellinen asia ja sen säilymiseen tarvitaan myös poliittinen tuki. Siihen tarvitaan riittävästi resursseja peruspalveluissa, joka puolestaan vaatii vahvaa yhteistä tahtoa ylemmillä rakenteellisilla tasoilla. Tarja Hyväri Lapin yliopisto Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu –tutkielmaan "Asiakassuhteisiin syvyyttä systeemisellä lastensuojelulla - Työntekijöiden käsityksiä ja kokemuksia lastensuojelun vuorovaikutuksesta," Rauhantutkimuksen pioneeri Johan Galtungin rakenteellisen ja kulttuurisen väkivallan teorian paljastaa, että usein väkivallattomalta näyttävä toiminta onkin väkivaltaa. Gradussani analysoin teorian avulla Malin tilannetta.
Mali valtiona Mali on keskisessä Länsi-Afrikassa sijaitseva Ranskan entinen siirtomaavaltio. Moni tunnistaa maan kuulleessaan, että Afrikan tähti -pelissä oleva Timbuktun kaupunki on nykyäänkin yksi pohjoisen Malin kaupunkikeskittymistä. Siinä missä Timbuktun pysähdyspaikalta saattoi Afrikan tähdessä hyvällä tuurilla löytää arvokkaan smaragdin, on Timbuktu nykyään yksi maailman tappavimpia kaupunkeja maahan saapuvalle sotilaalle. Maa on pitkään kipuillut suoran väkivallan kourissa. Yhtä kaikki Malissa tapahtuu myös suuri määrä rakenteellista ja kulttuurista väkivaltaa, jotka pahentavat suoran väkivallan ohella tavallisen kansan arkea. Väkivallattomalta näyttävä toiminta väkivaltana Yksi kiinnostavimmista rakenteellisen väkivallan ilmenemisen muodoista Malissa on aineistoanalyysin perusteella väkivallattomalta näyttävä toiminta. Äkkiseltään moni tällainen tapahtuma olisi helppo sijoittaa esimerkiksi Gene Sharpin (1970) esittämien väkivallattoman toiminnan kategorioiden alle: (1) protesti; (2) yhteistyöstä kieltäytyminen & (3) interventio. Protestit koostuvat kansalaismarsseista ja mielenosoituksista, yhteistyöllä kieltäytymisellä tarkoitetaan boikotteja sekä lakkoja ja interventiolla viitataan väkivallattomaan miehitykseen. Lakkoilu väkivaltana Maaliskuussa 2017 Malin terveydenhuollon työntekijäsektori julisti kuukauden kestävän lakon alkaneeksi julkisella sektorilla ja vaati palkkojen korotuksia sekä ilmaista terveydenhuoltoa työntekijöille. Akuutti hoito pidettiin kuitenkin käynnissä. Äkkiseltään toiminta saattaisi vaikuttaa väkivallattomalta toiminnalta, mutta Galtungille se on väkivallan muoto. Tämä selittyy sillä, että maan jo valmiiksi vajavaisista terveydenhuollon palveluista osa karsiutuu pois. Lisäksi terveydenhuollon lamauttaneella lakolla oli myös eriarvoistava vaikutus, sillä se koski ainoastaan julkista terveydenhuoltoa eikä kaikilla kansalaisilla ole varaa maksaa kiireettömästä hoidosta yksityisellä sektorilla. Maan yksityiset terveydenhuoltopalvelut ovat keskittyneet lisäksi maan pääkaupunki Bamakoon, joten maan keski- ja pohjoisosat sekä syrjäseudut jäivät yhä enemmän terveydenhuollon palveluiden ulkopuolelle. Mielenosoitukset väkivaltana Pääkaupunki Bamakossa puhkesi heinäkuussa 2017 mielenosoituksia, joissa vastustettiin presidentti Keitan suunnittelemaa perustuslakiuudistusta, joka olisi segmentoinut valtaa Keitalle ja hänen lähipiirilleen. Mielenosoituksissa esiintyi eittämättä suoraa väkivaltaa sekä mielenosoittajien että turvallisuusviranomaisten toimesta, mutta mielenkiintoisin havainto liittyy siihen, miten näennäisesti väkivallattoman aspektit voidaan tulkita väkivallaksi. Hallituksen voidaan myös sanoa menettäneensä potentiaalinsa, koska osa kansalaisista on kieltäytynyt yhteistyöstä sen kanssa, jolloin väkivalta on ollut Galtungin näkövinkkelistä läsnä tilanteessa. Näin on, koska Galtung näkee väkivallan aktuaalisen ja potentiaalisen välillä olevana erona ja eron syynä eli mitä ”olisi saattanut” ja mitä ”on” välillä. Väkivalta kasvattaa aktuaalisen ja potentiaalisen välistä eroa tai estää tämän eron kaventumista. Eli väkivalta on läsnä, kun ihmisiin vaikutetaan niin, että heidän todelliset ruumiilliset ja henkiset toimintonsa jäävät potentiaalisen toimintakyvyn alapuolelle. Tähän kirjoitukseen nostettujen esimerkkien perusteella rakenteellinen väkivalta saattaa äkkiseltään vaikuttaa varsin harmittomalta, mutta loppujen lopuksi rakenne voi tappaa yhtä lailla kuin asekin. Joni Kinnunen Lapin yliopisto Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu kansainvälisten suhteiden pro gradu -tutkielmaan Mali rakenteellisena ja kulttuurisena väkivaltaympäristönä – Analyysi Galtungin rakenteellisesta ja kulttuurisesta väkivallasta Malin kontekstissa Matalan kynnyksen palveluista ja peruspalveluiden kautta toteutettavasta asiakkuudesta löytyy se yhteistyö, joka rakentaa siltaa viranomaisen ja asiakasperheen väliselle motivoituneelle ja vastavuoroiselle yhteistyölle. Samojen rakenteiden sisällä matala kynnys voi toisaalta myös tarkoittaa sitä, että palvelut eivät kohdennu tarkoituksenmukaisiksi, oikea-aikaisiksi ja sisällöltään oikeanlaisiksi, jotta niiden kautta pystyttäisiin toteuttamaan lapsen etua, hyvinvointia ja osallisuutta. Olen tutkinut pro-gradu työssäni sitä, mikä on sosiaalityöntekijöiden tulkinta ja näkemys siitä, miten nykymuotoinen peruspalveluita painottava palvelujärjestelmä toteuttaa lapsen etua. Tulkintaani ovat ohjanneet hyvinvoinnin ja osallisuuden käsitteelliset lähtökohdat. Sosiaalihuoltolain muutoksen lähtökohdat lapsen edun toteuttamisen näkökulmasta Pro-gradu työni tuloksista hahmottui, että sosiaalityöntekijöillä on vahva ja yhteneväinen näkemys siitä, että sosiaalihuoltolain (1301/2014) muutos ja perhepalvelujen painopisteen siirtäminen peruspalveluihin oli lainsäätäjältä erinomainen ratkaisu. Sosiaalityöntekijöiden puheiden kautta piirtyi positiivinen mielikuva siitä, että esimerkiksi perhepalvelun ja kotipalvelun siirtäminen sosiaalihuoltolain mukaisiksi palveluiksi ovat toivottuja uudistuksia, joiden kautta perheiden ei tarvitse enää uuden lainsäädännön myötä ohjautua lastensuojeluun saadakseen palveluita. Tämä vapauttaa lastensuojelusta resursseja, saa myös muut toimijat aktiivisemmin miettimään palveluvalikkoa sekä muuttaa tätä kautta kauttaaltaan myös sosiaalityöntekijöiden työnkuvaa. Työnkuvan muutos on tapahtunut siten, että lainsäädännön uudistuksen kautta jokaisen toimijan palvelujärjestelmän sisällä tulee aikaisempaa aktiivisemmin huomioida perheen kokonaistilanne ja tarvittaessa tilata tai tuottaa matalalla kynnyksellä perheen tai lapsen tarvitsemia palveluita. Sosiaalihuoltolain (1301/2014) muutoksella on siis lähtökohdiltaan varsin hopeiseksi värittynyt kehys, joka on lainsäätäjän puolelta tarkkaan asetettu. Kuitenkin todellisuus on tätä hieman Kaurismäkeläisempi ja inhorealistisempi, eikä tunnu täysin sovittuvan tämän kehyksen sisälle. Sosiaalihuoltolain muutoksen resurssointi Sosiaalihuoltolain (1301/2014) muutoksen resurssointi, riittävä koulutus, henkilöstön osaaminen ja perheiden saaman palveluohjauksen laatu eivät ole sosiaalityöntekijöiden näkemyksen mukaan aina olleet riittäviä lapsen hyvinvoinnin ja osallisuuden toteutumisen näkökulmasta. Edelleen lastensuojelussa tuntuu roikkuvan paljon sellaisia asiakkuuksia, jotka olisivat lainsäädännön näkökulmasta toteuttavissa sosiaalihuoltolain mukaisen asiakkuuden kautta, mutta niitä ei resurssivajeen vuoksi saada siirrettyä lastensuojelun avopalveluista peruspalveluihin. Yhtä lailla vaikuttaa siltä, että kaikki toimijat palvelujärjestelmän sisällä eivät ole vielä täysin heränneet muutokseen ja esimerkiksi sosiaalihuolto- ja lastensuojelulain mukaiseen palvelutarpeen arvioon saattaa olla vaikea saada työparia peruspalveluista. Palvelutarpeen arvioinnin osalta oli myös huomionarvoista, että sosiaalityöntekijöiden kertoman mukaan se on muuttunut sisällöllisesti aikaisempaa suppeammaksi ja siihen käytettävät ajalliset resurssit ovat aikaisempaa pienemmät. Kotikäynti arvioinnin yhteydessä ei ole enää entisenlaisesti mikään automaatio, ennemmin poikkeus. Samalla palvelujärjestelmän sisällä palvelujen saatavuus ja laatu vaihtelevat suuresti. Työntekijät saattavat olla oman työnsä ydintehtävän osalta niin kuormittuneita, että he eivät välttämättä tästä syystä pysty huomioimaan lapsen osallisuutta palvelujärjestelmän prosesseissa samalla tavalla kuin se olisi tarkoituksenmukaista. Tästä syystä takerrutaan edelleen vanhaan tapaan ajatella siten, että lastensuojelu vastaa perheen ja lapsen tarvitseman tuen tarpeeseen, vaikka palvelu voitaisiin yhtä lailla toteuttaa sosiaalihuoltolain mukaisena, siten kuin lainsäätäjä on muutoksen osalta ajatellut. Palveluohjauksen toteutuminen ja palvelutarpeen arviointi Osaltaan resurssien riittämättömyys on johtanut tilanteeseen, jossa palveluohjaus ei välttämättä toteudu nykymuotoisen palvelujärjestelmän sisällä kauttaaltaan siten, kuin se olisi lapsen edun ja hyvinvoinnin kannalta tarkoituksenmukaista. Tätä kautta saattaa syntyä tilanteita, joissa perheen tarvitsemaa tukea arvioidaan ja painotetaan vääränlaisesta tulkinnallisesta kehyksestä, riittämättömästi. Haastattelemieni sosiaalityöntekijöiden puheista välittyi käsitys siitä, että lastensuojelun ja sosiaalihuoltolain mukaisen palvelutarpeen arvioinnin tekeminen on vaativa tehtävä, jonka tekijällä tulisi olla riittävää substanssiosaamista siitä, mikä on lapsen edun mukaista, erilaisissa, täysin yksilöllisissä ja tilannesidonnaisissa olosuhteissa. Taustalle toivottaisiin myös lisää tukea ja resursseja. Samalla suurempi painotus, matalaan kynnykseen, vapaaehtoisuuteen ja yhteistyöhön koettiin siinä mielessä haastaviksi asiakokonaisuuksiksi palveluohjauksen näkökulmasta, että kaikilla vanhemmilla ei ole riittäviä valmiuksia määrittää oman perheen tarvitseman tuen tarvetta. Perheen itsemääräämisoikeus saattaa siis tässä mielessä toteutua siten, että perheet määräävät itseään aivan hassusti ja lapsen edun vastaisesti.  Positiivisesta, yhteistyötä ja siltoja rakentavasta näkökulmasta sosiaalityöntekijöiden puheita tulkittaessa sosiaalihuoltolain (1301/2014) muutos on tuottanut myös tärkeitä ja uudenlaisia mahdollisuuksia. Asiakkuuksia on entistä helpompi jakaa lastensuojelun ja peruspalvelujen välisesti, koska peruspalveluiden palveluvalikoima on aikaisempaa laajempi. Tätä kautta lastensuojelun asiakkuus saa selkeämmät raamit, joka luo pohjaa aikaisempaa systeemisemmälle tavalle toteuttaa lastensuojelun sosiaalityötä. Tietyt tilanteet voidaan selkeästi rajata tätä kautta lastensuojelun ulkopuolelle ja perhe saa tarvitsemansa avun peruspalveluista. Tämmöisiä tilanteita ovat esimerkiksi perushoivaan vastaaminen silloin, kun pelkkä tuki riittää, ilman lastensuojelun kontrolliulottuvuutta. Samoin palveluita on aikaisempaa helpompi markkinoida, koska ne perustuvat sosiaalihuoltolain mukaisissa palveluissa täysin vapaaehtoisuuteen, yhteistyöhön ja vastavuoroiseen työskentelyyn. Lastensuojelun kontrolliulottuvuudesta on turha pitää kiinni, jos palvelut voidaan selkeästi toteuttaa muualla kuin lastensuojelussa.
Lapsen hyvinvoinnin ja osallisuuden toteutuminen palvelujärjestelmän prosesseissa Sosiaalihuoltolain (1301/2014) uudistuksen onnistuminen tai epäonnistuminen lapsen edun toteutumisen näkökulmasta palautuu kuitenkin siihen konkretiaan, miten hyvin lasten hyvinvointia ja osallisuutta pystytään ylläpitämään palvelujärjestelmän sisällä? Tutkimukseni tuloksien perusteella sosiaalityöntekijät kokivat, että tähän liittyvät kysymykset ovat olleet vuosien varrella myös lastensuojelun omissa prosesseissa ongelmallisia, koska lasta ei aina kuulla tai osallisteta riittävällä tavalla, jolloin hänen asioistaan tuntuvat päättävän kaikki muut kuin lapsi itse. Tässä suhteessa sosiaalityöntekijöillä tuntui olevan selkeä huoli siitä, kuinka hyvin peruspalveluissa lapsen omatyöntekijät pystyvät pitämään lapsen työskentelyn keskiössä, tuleeko lapsi kuulluksi, nähdyksi ja huomioiduksi sekä millaisella orientaatiolla ja mistä lähtökohdista lapsen omatyöntekijä työtään toteuttaa? Useampi haastattelemistani sosiaalityöntekijöistä nosti tämän osalta esimerkiksi aikuissosiaalityön ja ajatuksen siitä, kuinka hyvin aikuissosiaalityön sosiaalityöntekijät osaavat kohdata lapsen. Sosiaalityöntekijöiden puheista oli rakennettavissa ymmärrys siitä, että heillä on konkreettinen huoli siitä, putoaako lapsi tai hänen perheensä tietyissä tilanteissa palvelujärjestelmän väleihin ja nouseeko näistä väleistä vasta siinä vaiheessa, kun tilanteet ovat menneet liian pitkälle, vaikeiksi ja monisyisiksi. Näiden olosuhteiden seurauksena lapsen toimijuus saattaa olla jo niin lukkiutunut, että hän ei pysty enää edes olemaan osallisena itseään koskevassa asiassa. Tässä kokonaisuudessa tuntuu lepäävän sosiaalihuoltolain uudistuksen suurin sudenkuoppa lapsen edun toteutumisen näkökulmasta: onko lapsen osallisuus palvelujärjestelmän prosesseissa todellista vai keinotekoista? Mikäli se ei ole todellista, niin sen vaikutukset heijastuvat pahimmillaan negatiivisesti suhteessa lapsen hyvinvointiin sekä siihen liittyen perusturvallisuuteen ja minäkuvan rakentumiseen. Jani Kenkkilä Kirjoitus pohjautuu pro gradu –tutkielmaan ” Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä ja tulkintaa lapsen edun toteutumisesta nykymuotoisen peruspalveluita painottavan palvelujärjestelmän sisällä” Maahanmuuttajaäideillä on postiviinen näkemys suomalaisesta sosiaalityöstä ja heidän toiveenaan on, että toimeentulotuki palaisi takaisin sosiaalityön piiriin. Maahanmuuttajaäidit on koettu haastavaksi ryhmäksi viranomaisten taholta. Maahanmuuttajaäidit nähdään helposti passiivisina kansalaisina, joiden vaarana on syrjäytyä yhteiskunnan ulkopuolelle huonon kielitaitonsa tähden. Syynä tähän on nähty ensisijaisesti se, että maahanmuuttajaäidit jäävät usein kotiin hoitamaan lapsia, eikä heillä ole mahdollisuuksia kehittää suomen kielen taitoa. Kulttuurisesti voidaan nähdä eroja myös siinä, miten maahanmuuttajaperheessä mies hoitaa perheen asiat viranomaisverkoston kanssa. Maahanmuuttajaäidit eivät ainoastaan putoa Suomessa yhteiskunnan ulkopuolelle, he jäävät lisäksi ilman sosiaalista tukiverkosta. Pro gradu –tutkielmassani selvitin maahanmuuttajaäitien kokemuksia sosiaalityöstä. Haastatteluun osallistuneet maahanmuuttajaäidit löysin Turun seudulla järjestettävistä Opetuskodeista, joiden puitteissa maahanmuuttajanaisilla ja -lapsilla on mahdollisuus saada palveluohjausta sekä opiskella suomen kieltä muun yhteisen toiminnan ohessa. Tutkimukseni koostuu kuuden maahanmuuttajaäidin haastatteluista. Ehtona haastatteluun osallistumiselle oli riittävä suomen kielen taito sekä kokemukset sosiaalityön asiakkuudesta viimeisten viiden vuoden ajalta. Tutkimuskysymykset liittyvät maahanmuuttajaäitien kokemuksiin sosiaalityöstä, sosiaalityöntekijän kohtaamisesta sekä mahdollisista kehittämisideoista.  ”Hyvä sosiaali. Paljon apua.” Maahanmuuttajaäidit suhtautuivat tutkimustulosteni valossa hyvin myönteisesti suomalaiseen sosiaalityöhön. Maahanmuuttajaäidit arvostivat sitä, että uudessa kotimaassa oli sosiaalityön kaltainen palvelumuoto, jonka avulla perhe sai riittävästi tukea. Maahanmuuttajaäidit kertoivat erityisesti taloudellisen tuen merkityksestä, mikä oli välttämätöntä uuden elämän alussa, asunnon ja riittävien huonekalujen hankkimiseksi. Maahanmuuttajaäideille oli tärkeätä sekin, että lasten harrastuksia tai muita välttämättömiä tarpeita tuettiin.  Sosiaalityöntekijän kohtaamisista oli haastatteluun osallistuneilla maahanmuuttajaäideillä pelkästään positiivisia kokemuksia. Sosiaalityöntekijä koettiin ihmiseksi, joka auttoi tilanteessa kuin tilanteessa ja jonka puoleen saattoi aina kääntyä. Pienemmillä paikkakunnilla sosiaalityöntekijän tavoittaminen oli helpompaa, lisäksi sosiaalityöntekijällä oli enemmän aikaa kuin suuren kaupungin sosiaalikeskuksessa. Sosiaalityöntekijää kohtaan osoitettiin pääsääntöisesti vahvaa luottamusta. Eräs haastateltava kertoi kuitenkin, ettei kaikista perheen asioista välttämättä aina kannattanut kertoa sosiaalityöntekijälle, koska siitä saattoi seurata ongelmia. ”Nyt Kela hoitaa, maksaa vuokra ja lääkkeet, kaikki Kela maksaa. Ei nyt sosiaali apua, ei nyt. Ennen paljon apua.” Itselleni yllätyksellisin tutkimustulos oli Kela-siirtoon liittyvä asia. Maahanmuuttajaäidit olivat kokeneet toimeentulotuen Kela-siirron huonoksi ja toivoivat sen palaavan takaisin sosiaalityön piiriin. Maahanmuuttajaäidit kokivat, ettei Kela myöntänyt harkinnanvaraista toimeentulotukea sosiaalityöntekijän tavoin, mikä yleensä kosketti juuri perheen lasten harrastusmahdollisuuksia. Taloudellisen tuen lisäksi maahanmuuttajaäidit kertoivat menettäneensä yhteyden omaan sosiaalityöntekijäänsä, eikä heillä ollut selvää käsitystä sosiaalityöntekijän roolista Kela-siirron jälkeen. Tutkimustuloksen valossa voidaan täten korostaa, että sosiaalityöntekijän rooli on ollut maahanmuuttajaäideille pelkkää toimeentulotukiasiakkuutta merkityksellisempi.  Tanja Sarkonsalo
Kasvatustieteiden maisteri Sosiaalityön opiskelija |
Yhteisillä tulillaLapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkimusyhteisön blogi. Archives
December 2018
Categories |
RSS Feed
Powered by
