 Oletko joskus vaikkapa Instagramissa törmännyt meemiin, joka kehottaa menemään töihin? Tai vaihtoehtoisesti oletko joskus kuullut kehotuksen hankkia ”oikeita töitä”? Palkkatyön yhteiskunnan ”kansalaisena” luultavasti olet. Maailma ja tavat tehdä työtä ovat muuttuneet viime vuosikymmeninä radikaalisti, ovatko käsitykset työstä ovat muuttuneet samaan aikaan?
Palkkatyö on yhteiskunnallisen järjestyksemme vankka perusta, jonka muottiin meidän kaikkien on asetuttava. Samalla se on myös instituutio, jonka vakaassa syleilyssä voimme yleensä tietää, mitä huominen tuo tullessaan. Tai näin ainakin oli silloin, kun teollisuusyhteiskunta oli voimissaan ja savupiipputeollisuus tuprutti hyvinvointia keynesiläisessä hengessä koko läntiseen maailmaan. Tänä päivänä tehtaiden liukuhihnat ovat muuttaneet halvemman työvoiman perässä muualle, ja teollisuusyhteiskunta on muuttunut palveluintensiiviseksi jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi, jossa työntekijöiltä vaaditaan jatkuvasti enemmän ammattitaitoa sekä koulutusta. Nykyään jo kolme neljästä töissä käyvästä suomalaisesta saa leipänsä jonkinlaisesta palvelu- tai hallinnonalan ammatista, teollisuuden ja rakentamisen osuuden ollessa 22 prosenttia ja maa- ja metsätalouden kattaessa neljä prosenttia. Pro gradu -tutkielmassani tutkin Juha Sipilän vuodesta 2015 vuoteen 2019 vallassa olleen hallituksen käsityksiä työstä ja työnteosta aktiivimallin kontekstissa. Tämän paljon kritiikkiä ja julkista debattia herättäneen uudistuksen oli kaikessa yksinkertaisuudessaan tarkoitus saada suomalaiset tekemään enemmän töitä valtiontalouden tervehdyttämiseksi. Erityisen huomionarvoista on se, että työn laadulla ei Sipilän hallituksen näkökulmasta ole merkitystä, vaan ainoastaan sillä, että työtä tehdään. Esimerkiksi talouskasvun kannalta olennaiselle työn tuottavuudelle ei tässä yhteydessä annettu hallituksessa juuri mitään painoarvoa. Työ takaa jokapäiväisen leipämme ja pikamuotimme Vastaus äskeiseen kysymykseen onkin yksinkertainen: Jälkiteollisessa yhteiskunnassa työn muodot ja sisällöt ovat muuttuneet, mutta siitä puhutaan edelleen samoin kuin teollisen yhteiskunnan aikaan. Palkkatyötä pidetään edelleen koko yhteiskunnallisen järjestyksemme perustana ja oletus siitä, että jokainen yhteiskunnan jäsen elättää itsensä jonkinlaisella palkkatyön muodolla, on voimissaan. Samaan aikaan erilaisten epäsäännöllisen työn muotojen määrä on jatkuvassa kasvussa ja työelämä muuttuu epävarmemmaksi. Erityisesti tämä näkyy työn ja sosiaaliturvan välisessä suhteessa. Palkkatyö on edelleen ensisijainen toimeentulon ja elannon hankinnan muoto, johon kaikkien yhteiskunnan jäsenten oletetaan osallistuvan. Saksalais-yhdysvaltalaisen yhteiskuntafilosofi Hannah Arendtin ajattelua mukaillen elämme ”kuluttajien yhteiskunnassa”, jossa ”työ ja kuluttaminen ovat vain saman prosessin kaksi eri tasoa”. Tällaisessa yhteiskunnassa kaikkein jaloin aktiviteetti on työ, jonka tehtävä on turvata ihmisen perustarpeet sekä niiden runsaus. Kuluttajien yhteiskunnassa tuotannosta tulee syklinen prosessi, jossa tuottaminen ja kuluttaminen seuraavat toisiaan loppumattomasti. Elämmekin yhteiskunnassa, jossa tuotamme lukemattoman määrän erilaisia kulutustavaroita, joita voimme ostaa työstä saamallamme palkalla oman elämänprosessimme jatkumiseksi ja kaiken toiminnan tulee tähdätä tähän elannon hankkimiseen. Huomionarvoinen seikka on kuitenkin se, että kulutusyhteiskunnassa lähes kaikki hyödykkeet ovat kulutushyödykkeitä, joita kulutetaan hengissä pysymisen kannalta välttämättömien hyödykkeiden tapaan. Käytännössä siis kulutamme vaikkapa vaatteita samaan tapaan kuin elintarvikkeita, vaikka vaatteet eivät pilaannu, jos niitä ei välittömästi käytetä tuottamisen jälkeen. Työ muuttuu – muuttuuko sosiaaliturva? Työn olemus ihmiselämän keskeisenä osa-alueena näkyy myös sosiaaliturvajärjestelmässä. Koko systeemi on rakennettu oletukselle palkkatyön tekemisestä ja siihen kaikin keinoin pyrkimisestä. Siirtyminen jälkiteolliseen yhteiskuntaan on kuitenkin muuttanut työntekoa radikaalisti ja tulevaisuutta kohti mennessä vauhti on vain kiihtymässä. Tämä näkyy jo tällä hetkellä siinä, että Suomen reilusta kahdesta miljoonasta työllisestä noin 700 000 työskentelee muuten kuin vakituisessa palkkatyösuhteessa, esimerkiksi freelancerina tai vuokratyösuhteessa. Nämä palkkatyön ulkopuolella olevat työntekijät ovat kuitenkin paljon turvattomammassa asemassa palkkatyötä tekeviin, sillä mm. koulutus- ja eläkejärjestelmät on suunniteltu palkkatyötä tukeviksi instituutioiksi. Täten palkkatyön ulkopuolelle jäävillä ei ole samanlaista oikeutta vaikkapa lomiin tai työterveyshuoltoon. Perustulosta on puhuttu viime aikoina paljon mm. Kelan toteuttaman maailmanlaajuistakin huomiota herättäneen perustulokokeilun muodossa. Se mahdollistaisi uudella tavalla vastaamisen jälkiteollisen yhteiskunnan asettamiin haasteisiin, joita toimeentulon hankinta siinä asettaa. Epäsäännöllisten työsuhteiden, projekti- ja ”silpputyön” lisääntyessä perustulo loisi kansalaisille tarvittavaa turvaa monimuotoisten elannonhankintakeinojen viidakossa. Sipilän hallituksen kaltaisten työkäsitysten maailmaan perustulo ei kuitenkaan mahdu, sillä siitä puuttuu vastikkeellisuuden elementti. Palkkatyön yhteiskunnassa elannolle on asetettu hinnaksi vaiva, eikä ilmaisia lounaita ole jaettavissa. Sen, haluavatko tulevat sukupolvet vapautua palkkatyön kahleista kohti joustavampaa työelämää ja elannon hankintaa, näemme tulevaisuudessa. Sipilän hallituksesta voimme todeta sen lupauksistaan huolimatta katsoneen vakaasti menneisyyteen, vaikka tulevaisuus olikin lähempänä kuin he halusivatkaan nähdä. Otto Ikävalko Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Teksti perustuu valtio-opin pro gradu -tutkielmaan ”Työtä, työtä, työtä tehdään, jotta, jotta leipää syödään”, mikä käsittelee Sipilän hallituksen käsityksiä työstä ja työnteosta eduskunnan aktiivimallikeskusteluissa. Työn ohjasi Aini Linjakumpu Luottamuksen rakentaminen Lapin älykkään erikoistumisen strategiaa toteuttavien toimijoiden välillä2/6/2020
Luottamus taloudellisten yhteistyöverkostojen toimijoiden välillä on oleellinen seikka verkoston yhteistyön onnistumisessa. Sen luoma yhteenkuuluvuuden tunne sitouttaa verkoston toimijoita sekä toisiinsa että verkoston tavoitteisiin, jolloin yhteistyöstä tulee helpompaa ja sujuvampaa. Lapin älykkään erikoistumisen strategian toimeenpanossa toimijoiden välinen luottamus on haaste, johon tulisi pyrkiä vastaamaan.
Älykäs erikoistuminen kannustaa alueita eri sektorien ja toimialojen ylittävään yhteistyöhön ja tämän rajoja ylittävän yhteistyön tarkoituksena on muodostaa alueille niiden yksilöllisiä ominaisuuksia ja vahvuuksia kunnioittavia strategioita. Älykkään erikoistumisen yhtenä periaatteena on, että omiin vahvuuksiin perustuvat strategiat muodostavat erityistä kilpailukykyä alueille. Rajoja ylittävään yhteistyöhön kannustetaan siksi, että eri sektorien ja toimialojen toimijoilla on omat tulkintansa alueen strategisista mahdollisuuksista. Strategian muodostamisessa on oleellista ottaa huomioon kaikki nämä toimijoiden erilaiset tulkinnat ja näkemykset, jotta alueelle kyetään muodostamaan kaikille sopiva ja yhtenäinen visio sen kehittämisestä. Suomen Lappi oli ensimmäisiä alueita Suomessa, jotka ottivat osaa älykkääseen erikoistumiseen ja Lapin älykkään erikoistumisen strategia valmistui vuonna 2013. Tutkielman tuoma panos strategian toteuttamiseen Yrittäjien sitoutuminen Lapin älykkään erikoistumisen strategian toimeenpanoon on ollut vaihtelevaa ja ajoittain haastavaakin. Ilman heitä ei strategiaa kuitenkaan voida jalkauttaa käytäntöön, minkä vuoksi heidän sitoutuminen on oleellinen asia strategian implementointia tarkastellessa. Toimijoiden välinen luottamus vaikuttaa positiivisesti toimijoiden väliseen yhteistyöhön, koska sen luoma solidaarisuuden tunne tuo vakautta ja varmuutta toimijoiden välisiin suhteisiin. Pro gradu -tutkielmani tarkoituksena oli tutkia sitä, millä tavalla strategiaa implementoivat julkisten organisaatioiden toimijat rakentavat luottamusta siihen osallistuvien yrittäjien kanssa. Tutkimustulokset tuottavat tietoa sitoutumisesta strategian toimeenpanoon. Haastattelin seitsemää yritysrajapinnassa toimivaa julkisen organisaation toimijaa, jotka ovat tiiviisti olleet yhteistyössä yrittäjien kanssa strategian implementoinnin puitteissa. Aineistoni keräsin teemahaastatteluilla ja aineiston analyysissä hyödynsin sisällönanalyysiä. Aineistostani nousi esiin neljä pääryhmää luottamuksen rakentamiselle ja teoriasidonnaisen analyysin mukaisesti peilasin näitä tuloksia aiemmin keräämääni teoreettiseen viitekehykseen. Sosiaalinen vuorovaikutus luottamuksen rakentamisen voimavarana Sosiaalinen vuorovaikutus eli toimijoiden välinen pitkäaikainen ja vakiintunut kanssakäyminen ja yhteistyökumppanuus ja sen myötä muodostuva sosiaalinen luottamus vaikuttavat olevan toteuttajaorganisaatioiden toimijoiden valttikortti luottamuksen rakentamisessa yrittäjien kanssa. Heillä on nimittäin ollut tiiviitä yhteistyösuhteita yrittäjien kanssa jo vuosikymmeniä, jonka aikana toimijoiden välille on muodostunut tuottoisia ja sujuvia vuorovaikutussuhteita. Luottamusta näiden pitkäaikaisten ja laadukkaiden suhteiden avulla on rakennettu onnistuneesti jo pitkän aikaa. Koska näitä yhteistyösuhteita on kuitenkin muodostettu vain tiettyjen yrittäjien kanssa, tulee toteuttajaorganisaatioiden toimijoiden tätä valttikorttia hyödyntää myös uusia yhteistyökumppanuuksia hankkiessa ja yrittäjiä sitouttaessa strategian toimeenpanoon. Taloudellisissa yhteistyösuhteissa on monesti juuri sosiaalinen luottamus se ensimmäinen ja nopein keino, jonka avulla luottamusta toimijoiden välille voidaan rakentaa ja tätä luottamusta voidaan sitten tulevaisuudessa syventää muilla keinoin. Toimijoiden välinen taloudellinen luottamus pääasiallinen haaste yhteistyössä Taloudellinen vuorovaikutus eli taloudelliset investoinnit, yhtenäinen visio ja samat päämäärät puolestaan muodostavat taloudellista luottamusta. Toimijoiden välinen taloudellinen luottamus muodostaa suurimmat haasteet Lapin älykkään erikoistumisen strategian implementointiin. Haasteena luottamuksen rakentamisessa on ensinnäkin se, että toteuttajaorganisaatioiden toimijoiden ja yrittäjien tavoitteiden välillä on niin suuri kuilu, että yrittäjät eivät voi olla varmoja siitä, toteutetaanko strategiaa toden totta heidän tarpeitansa ja heidän toimintansa kehittämistä varten. Toteuttajaorganisaatioiden toimijoilla on nimittäin laaja-alaiset ja abstraktit tavoitteet, kun taas yrittäjillä voi olla hyvinkin pienimuotoisia kehittämistavoitteita. Toteuttajaorganisaatioiden kokonaisvaltaisen ja alueellisen kehittämisen tavoitteet eivät siis välttämättä sovi yhteen yrittäjien paikallisen kehittämisen tavoitteiden kanssa. Toisaalta toteuttajaorganisaatioiden toimijoilla ja yrittäjillä on hyvin erilaiset lähtökohdat toiminnalleen. Yrittäjät kaipaavat konkreettisia toimia, joiden tulokset näkyvät lyhyellä aikavälillä, mutta toteuttajaorganisaatioiden toimijat ovat sitoutuneet alueellisen järjestelmän ja puitteiden kehittämiseen, joiden tulokset näkyvät pitkällä aikavälillä. Toimintansa liiketaloudellista kannattavuutta euroissa tarkasteleville yrittäjille abstraktit tavoitteet eivät välttämättä konkretisoidu. Yrittäjillä ei myöskään ole takuita siitä, minkälaisia konkreettisia ja taloudellisia hyötyjä strategian implementoimiseen osallistuminen voi heille todellisuudessa tuoda. Kehittämiskohteita Yrittäjien luottamusta strategian implementointia kohtaan haastaa ensinnäkin se, etteivät yrittäjät tiedä, hyödynnetäänkö heidän investointejaan ja resurssejaan oikeasti heidän omien tavoitteiden saavuttamiseen vai ennemminkin toteuttajaorganisaatioiden päämäärien edistämiseen. Toisaalta yrittäjille ei ole osoitettu tarpeeksi konkreettisia hyötyjä strategian implementointiin osallistumisesta, jolloin heidän osallistuminen verkoston toimintaan perustuisi erittäin suureen riskin ottoon muiden toimijoiden oikeudenmukaisuudesta. Tutkimustulosten perusteella toteuttajaorganisaatioiden toimijat voisivat erityisesti panostaa konkreettisten tavoitteiden asettamiseen, näkemyksiin sekä ennen kaikkea pienemmän skaalan hyötyihin. Tämä on tärkeää, jotta yrittäjät kokevat, että Lapin älykkään erikoistumisen strategiaa aidosti implementoidaan heidän hyödykseen ja voivat samaistua siihen. Taloudellisen luottamuksen rakentamisessa tulee hyödyntää jo ennestään vakaalla pohjalla olevaa sosiaalista luottamusta, sillä se on hyvä perusta vankemman luottamuksen rakentamiselle. Salla Numminen Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitelma perustuu hallintotieteen pro gradu -tutkielmaan ’Luottamuksen rakentaminen taloudellisissa ja sosiaalisissa verkostoissa. Tutkimus toimijoiden välisistä suhteista Lapin älykkään erikoistumisen strategian toimeenpanossa’ Rovaniemen kaupungin heikkenevät talousnäkymät vaikuttavat myös liikuntahallintoon ja liikuntapalveluihin, ja sitä kautta kuntalaisiin. Kaupunki pyrkii leikkaamaan menoja ja tasapainottamaan taloutta, mutta siitä huolimatta sen pitää selviytyä tehtävistään ja samalla myös pyrkiä kehittämään toimintaa sekä huolehtia asukkaidensa hyvinvoinnista. Liikuntahallinto ei ole immuuni laskusuuntaisten resurssien vaikutuksille. Resurssien väheneminen ja toisaalta kasvavan liikuntapalveluiden kysynnän ja tarpeen myötä kuntalaisille tarjottavia liikuntapalveluja on joko leikattava, maksuja korotettava tai palveluja tuotettava uusilla tehokkaammilla keinoilla. Liikunnan palvelutuotanto järjestelmä on poikkeuksellinen muihin kunnan toimialoihin verrattuna, sillä toiminnan toteuttaminen perustuu nykyiselläänkin suurimmilta osin liikunta- ja urheiluseurojen tuottamaan palveluun kuntalaisille. Järjestelmä on ollut, ja on jatkossakin kuntatalouden kannalta edullinen tapa tuottaa palveluja, mutta vallitseva tilanne edellyttää kaupungin liikuntahallinnolta nykyisten toimintamallien ja yhteistyömuotojen kriittistä arviointia sekä innovatiivisuutta. Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin millaisia ovat liikunta- ja urheiluseurojen kokemukset yhteistyöstä Rovaniemen kaupungin liikuntahallinnon kanssa ja millaisia kehittämisideoita heillä on. Tuotin taustatietoa kunnallista liikuntasuunnittelua ja päätöksentekoa varten sekä hahmottamaan yhteistyön kehittämisen ja vahvistamisen kannalta tärkeitä elementtejä, jotka edesauttavat yhteistyön kehittämistä. Tutkimuksen aineisto on kerätty haastattelemalla seitsemän lähtökohdiltaan hyvin erilaisen seuran toimihenkilöitä. Haastatteluissa selvitettiin;
 Nykyinen yhteistyö Tutkimus osoitti, että nykyisestä yhteistyöstä liikuntahallinnon ja seurojen välillä ei juurikaan ole löydettävissä kumppanuuden elementtejä. Haastateltavat kokivat nykyisen yhteistyön hyvin teknisenä, lähinnä yhteydenpidollisena, hierarkkisena ja satunnaisena. Yhteistyöltä kaivattiin yhteisiä tavoitteita, systemaattisuutta, säännöllistä vuorovaikutusta, koordinointia ja pitkänajan sitoutumista: ”Liikuntapalveluiden tarpeet tulee odotetusti kasvamaan ja toisaalta kaupunki tuskin pystyy seuraavien vuosien aikana osoittamaan lisäresursointia liikuntaan. Usein esitettyjä vaihtoehtoja taloudentasapainottamiseksi koko vapaa-ajan toimialalla ovat olleet järjestöihin kohdistuvien maksujen korottaminen tai/ja avustuksista leikkaaminen. Esityksistä ovat unohtuneet uudet toimintatavat tuottaa palveluita tehokkaammin esimerkiksi kumppanuudessa seurojen kanssa. Ihan alkuun tarvitaan avointa keskustelu siitä, koetaanko seurat yhteistyökumppaneina liikuntapalveluiden tuotannossa vai ajatellaanko seurojen ainoastaan avustettavina kohteina.” Haasteeksi yhteistyölle nousee selkeän yhteyshenkilön puuttuminen liikuntahallinnosta, yksisuuntainen vuorovaikutus sekä seuroihin kohdistuvien moninaisten odotusten ja resurssien kohtaamattomuus. Tulokset osoittivat, että luottamusta seurojen aktiivisuustietojen liittämisestä päätöksentekoon ei ollut, eikä yhteistyömuotojen kehittämisessä koettu olevan kyse yhteiskehittämistä. Seurojen toiminnan suurimpana uhkana koettiin seuroihin kohdistuvien avustuksien/tukien leikkaaminen ja maksujen korottaminen. Yhteistyön vahvistaminen kohti kumppanuutta Yhteistyön vahvistamiseksi hyväksi kumppanuudeksi tarvitaan vuoropuhelun lisäämistä seurojen ja liikuntahallinnon välillä, mutta myös seurojen kesken. Tulosten mukaan seuroilla on halu tuoda omaa asiantuntijuutta ja osallistumista kunta- ja seurayhteistyöhön sekä mahdollisten haasteiden ratkaisemiseen. Yhteistyön kehittämisessä nähtiin haastatteluissa tärkeänä liikuntahallinnon rooli koordinoida kunnan ja seuran sekä seurojen keskinäistä yhteistyötä: ”Asiakassegmentointi, uuden teknologian mahdollistamat keskustelukanavat, osallistaminen resurssien suunnitteluun, Start up ja mentor –tukipalvelut sekä olemassa olevien yhteistyömuotojen upgreidaus. Esimerkiksi asiakassegmentointia puoltaa se, että jokainen urheiluseura on erityinen omassa genressään ja tätä erityisyyttä kannattaa vaalia myös yhteistyössä. Samat toimintatavat eivät sovi kaikille seuroille. Se mikä toimii toisen kanssa, ei välttämättä toimi toisen kanssa.” Yhteistyötä vahvistavana toimintamallina nähtiin asiakassegmentointi ja eri segmenteille sopivien yhteistyömuotojen kehittäminen. Toisena yhteistyötä vahvistavana mallina nähtiin seurojen mukaan ottaminen seuroihin liittyvien resurssien suuntaamisessa ja kohdentamisessa. Tämän toimintatavan kautta seurat näkivät mahdollisuuden auttaa liikuntahallintoa löytämään myös talouden tehostamisen keinoja. Seuroihin liittyvien resurssien valmistelun lisäksi seuroilla oli kiinnostusta osallistua tavoitteiden, avustuskriteereiden ja strategioiden yhteiskehittämiseen. Kommunikaation ja viestinnän parantamisen keinona nähtiin uuden teknologian mahdollistamien välineiden, keskustelukanavien ja keskusteluryhmien käyttöönotto. Nuorisoliikuntakulttuurin tulo ja tukeminen nähtiin myös tärkeäksi. Esille nousi uutena kehittämisideana Start up – tyyppinen tukipalvelu sekä mentor –toiminta uusien seurojen ja lajien sekä erityisesti nuorten harrasteryhmien avuksi ja tueksi.  Seurojen uusi rooli hyvinvointitoimijoina
Urheiluseurojen kansanterveydellinen vaikutus on merkittävä. Lasten ja nuorten liikuttajina ja yhteisöllisyyden kasvattajina seurojen roolia voidaan luionnehtia jokseenkin korvaamattomaksi. Tutkimustulokset osoittivat, että seurat ovat tiedostaneet kasvavan roolinsa hyvinvointikentällä, mutta yhteistyö kunnan kanssa vaatii vielä selkeämpiä tavoitteita, toimintatapoja ja koordinointia. Seurojen resurssien priorisoituminen perinteisempää seuratoimintaan on haaste hyvinvointikentällä toimimiselle. Yhteistyön vahvistamiseen tarvitaan ajanmukaiset ja innovatiiviset yhteistyön toimintamallit ja selkeät liikuntahallinnon yhteyshenkilöt, joiden työtehtäviin käytännön yhteistyö selkeästi kuuluu. Yhteistyön vahvistamisen ydinajatuksena on liikuntahallinnon tärkeä rooli koordinoida yhteistyötä. Toivottavaa on, että kaupungin talousvaikeudet, liikuntapalveluiden tarpeen kasvu sekä hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen tehtävät lähentävät liikunta- ja urheiluseuroja ja liikuntahallintoa miettimään yhteiselon vahvistamista. Yhteistyön jatkuva kehittäminen liikunta- ja urheiluseurojen kanssa on kunnille järkevää, koska sijoitus moninkertaistuu seurojen edelleen mittavan vapaaehtoistyön kautta. Sari Laakkonen Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu hallintotieteiden pro gradu-tutkielmaan ”Yhteistyöstä kumppanuuteen” – tapaustutkimus kaupungin liikuntahallinnon ja liikunta- ja urheiluseurojen yhteistyöstä sekä sen kehittämisestä Rovaniemellä. Kuvat: Pixabay Työn merkityksellisyys ja mielekkyys määrittävät työhyvinvointia. Y-sukupolven opettajien mukaan työn pitää antaa jotakin tekijälleen eikä olla pelkästään itseisarvo. Opetus- ja kasvatustyötä leimaavat jatkuvat rakenteelliset ja kulttuuriset muutokset, perheiden muutokset, yhteiskunnan monikulttuurisuus ja -arvostus, tiedon uudistuminen, keskeneräisyys, epävarmuus ja taloudellisten paineiden keskellä toimiminen opettajan arkityössä. Odotukset ja vaatimukset opettajan osaamisen suhteen kasvavat jatkuvasti aiheuttaen psyykkistä kuormitusta. (Husu & Toom 2016; Niemi & Siljander 2013.) Suomessa opettajankoulutuksen hakijamäärät ovat olleet laskussa ja monet nuoret opettajat harkitsevat siirtymistä muihin töihin. Muualla maailmassa opettajakato on jo tosiasia. Opetustyö on haastavaa asiantuntijatyötä ja Y-sukupolven opettajien mukaan siinä kuormittaa erityisesti kokemus siitä, ettei voi tehdä työtään toivomallaan tavalla johtuen heikoista valmiuksista vastata erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden tarpeisiin, riittämättömistä resursseista ryhmäkokoihin ja koulunkäynninohjaajien tarpeisiin ja laajentuneeseen työnkuvaan liittyen. Tämä saa nuoret opettajat miettimään muita vaihtoehtoja. Pro gradu -tutkielmassani vastasin seuraaviin tutkimuskysymyksiin: 1) Miten Y-sukupolven opettajat määrittävät työhyvinvointia ja siihen vaikuttavia tekijöitä? 2) Millä keinoin Y-sukupolven opettajien työhyvinvointia ja työssä jatkamista voitaisiin tukea? Kysymyksiin vastatakseni tein teemahaastatteluja (N=8), joissa haastattelin Y-sukupolven opettajia työhyvinvoinnin tematiikasta. Y-sukupolvi työelämässä Suomessa on meneillään sukupolvimurros, jonka seurauksena Y-sukupolvi on nousemassa suurimmaksi sukupolveksi työelämässä. Tämä tarkoittaa työhyvinvoinnin johtamisen uudelleen määrittelyä. Kultalahden (2015) väitöskirjan mukaan Y-sukupolvi arvostaa kivaa työilmapiiriä, kuuntelemista, valmentavaa johtamistapaa, uralla etenemisen mahdollisuuksia, joustavuutta ja työn ja perheen yhteensovittamista. Opettajien työhyvinvoinnista huolehtiminen on tärkeää oppilaiden hyvinvoinnin, kouluviihtyisyyden ja opetuksen laadun vuoksi (Onnismaa 2010). Aikaisempiin sukupolviin verrattuna Y-sukupolvi eroaa näkemyksiltään työn merkityksellisyydestä. Yksi haastattelemani opettaja kertoo omin sanoin omasta sukupolvestaan: ”No ehkä niin ne 10 vuotta tai sitäkin vanhemmat näkee ja kokee, että työ on vaan tehtävä, mutta mun sukupolvi miettii onko se työ mielekästä ja kannattaako tämmöstä työtä tehä jos se ei anna tai siitä ei jää hyvä mieli ja ne 10-20 vuotta vanhemmat iloitsevat siitä, että heillä on se työ ja he ei ehkä niin paljon mieti sitä onko tämä nyt minun juttu ja pitäs olla niin extraa ja hienoo se homma.”  Työhyvinvoinnin edistäminen Työhyvinvoinnin edistämisessä keskeistä on voimavaralähtöisen ajattelun kautta löytyvät työn voimavaratekijät, jotka kannattelevat ja auttavat puskuroimaan koettuja työn vaatimuksia. Haastateltujen Y-sukupolven opettajien mukaan opetustyössä motivoi, kun saa olla monenlaisten ihmisten kanssa tekemisissä, voi hyödyntää omia vahvuuksiaan ja työnkuvan ollessa monipuolinen. Palkitsevinta on oppilaiden, joskus vasta vuosien päästä näkyvät oppimistulokset. Erityisen merkityksellisiä voimavaroja Y-sukupolven opettajille ovat työyhteisö ja sen mahdollistama vuorovaikutus, sosiaalinen tuki, jaettu asiantuntemus ja vertaistuki. Kiinnostavaa oli, että työyhteisö nähtiin ehdottomasti esimiestukea tärkeämpänä. Kouluissa kannattaakin satsata yhteisöllisyyteen ja sosiaalisen pääoman kehittämiseen.  Tulokset ja johtopäätökset
Tutkielman tulosten mukaan perusopetuksen arki näyttäytyy hektisenä ja työntäytteisenä. Y-sukupolven opettajien työhyvinvointia voidaan kouluissa lisätä erityisesti osaamista ja valmiuksia kehittämällä. Opettajankoulutukseen tulee lisätä erityispedagogisia valmiuksia tuottavia opintoja ja ihmisten kohtaamisen taitoja, joita tarvitaan erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden tukemisessa ja vanhempien kohtaamisessa. Perusopetukseen tulee jatkossa kohdistaa merkittävästi enemmän resursseja, jotta ryhmäkoot voidaan pitää pieninä ja varmistaa erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden tuen saanti moniammatillisen yhteistyön tuloksena. Mentorijärjestelmä tulee ottaa kouluissa toimintatavaksi ja varmistaa opettajien täydennyskoulutus läpi työuran. Näillä toimenpiteillä vahvistetaan uuden opettajan urapolun käynnistymistä ja työhön kiinnittymistä. Työn yksilöllisiä voimavaroja tulee vahvistaa ja koulujen yhteisöllisyyttä kehittää voimavarana. Johtamisen näkökulmasta Y-sukupolven opettajien työssä jatkamista voidaan parhaiten edistää työn tekemisen edellytyksiä ja työolosuhteita parantamalla, virkoja vakinaistamalla ja palkkausta kehittämällä. Edelleen Y-sukupolven opettajat peräänkuuluttavat opettajan työn arvostusta. Pitkällä tähtäimellä koulujen työhyvinvointiin panostaminen kunnissa maksaa itsensä takaisin. Tiina Kangas Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitelma perustuu hallintotieteen pro gradu –tutkielmaan ”Y-sukupolven opettajien näkemyksiä työstä, työhyvinvoinnista ja työhyvinvoinnin johtamisesta”. Kuvat: Pixabay Säädösvalmistelu perustuu hyvin pitkälti tiedon varaan ja edellyttää, että monimuotoisesta tietoa osataan hyödyntää älykkäästi. Hankkeiden ja tiedon luonne sekä prosessin poliittinen luonne kuitenkin vaikuttavat tiedon merkitykseen. Lainvalmistelu voidaan ymmärtää perusluonteeltaan yhteiskuntapoliittiseksi suunnitteluksi, jossa lainvalmistelijoiden tehtävänä on suunnitella ja valmistella lainsäädännöllä toteutettavia uudistuksia. Julkinen päätöksentekijä voi siten käyttää oikeussääntelyä keinona, jolla edistetään tavoitteita, korjataan epäkohtia tai pyritään ohjaamaan eri toimijoiden käyttäytymistä. Lainvalmistelu voi käynnistyä ministeriössä usean eri aloitteen kautta ja sitä seuraa monivaiheinen prosessi päättyen eduskuntakäsittelyyn ja lain vahvistamiseen, unohtamatta kuitenkaan lain täytäntöönpanoa ja seurantaa. Lainvalmisteluprosessin esi- ja perusvalmisteluvaihe ovat keskeisiä hankkeen tietopohjan kokoamisen näkökulmasta. Tietopohjalla tarkoitetaan sitä tietojen kokonaisuutta, jota tarvitaan säädösehdotusten muotoilemiseksi. Pro gradu -tutkielmassani tutkimuksen kohteena olivat eduskunnalle annetut hallituksen esitykset syysistuntokaudella 2017 ja näistä vielä tarkemmin ne hallituksen esitykset, jotka liittyivät hallituksen painopistealueisiin ja sitä kautta kärkihankkeisiin. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää kyseisten lainvalmisteluhankkeiden esi- ja perusvalmistelun tietotarpeet, tiedon arvo ja merkitys sekä tietoon liittyvät haasteet ja kehittämiskohteet näissä vaiheissa.  Säädösvalmistelun moninaiset tietotarpeet Säädösvalmistelussa tarvittava tieto on monipuolista. Tarvittavaa tietoa ovat erilainen data ja informaatio, kuten tilastotiedot sekä erilaiset kustannus- ja resurssitiedot. Tutkimustiedon merkitystä säädösvalmistelulle korostetaan paljon ja sen käyttöä on myös pyritty kehittämään, koska ongelmaksi on koettu säädösvalmistelun tarpeiden ja tutkimustiedon sisällöllinen ja ajallinen kohtaamattomuus. Keskeinen merkitys on myös oikeudellisella tiedolla, kuten aiemmilla hallituksen esityksillä, oikeuskäytännöllä sekä kansainvälisillä lainsäädäntövertailuilla. Lausunto- ja kuulemispalautetta kerätään laajemmassa määrin vasta perusvalmistelun jälkeen, mutta joissakin haastattelun kohteena olleissa hankkeissa lausuntokierroksia ja kuulemistilaisuuksia järjestettiin jo aiemmissa vaiheissa. Inhimillisellä tiedolla on myös oma keskeinen roolinsa säädösvalmistelussa. Sidosryhmien osalta tämä nousi esille erityisesti työryhmätyöskentelyn kautta ilmeten siten kokemusperäisenä tietona ja osaamisena. Hankkeissa oli hieman eroja siinä, kuinka paljon sidosryhmien kokemusta, tietoa ja osaamista hyödynnettiin. Monessa kohtaa se kuitenkin nousi esille arvokkaana tietolähteenä, jolla voidaan saada aikaan parempaa ja tarkoituksenmukaisempaa lainsäädäntöä. Säädösvalmistelussa hyödynnetään paljon myös valtioneuvoston omaa inhimillistä pääomaa. Tätä ovat esimerkiksi asiantuntemus ja osaaminen tiedon kokoamiseen, analysointiin sekä hyödyntämiseen liittyen.  Tiedon merkitys säädösvalmistelulle
Tiedon ja erityisesti tutkitun tiedon arvo pääomana valtioneuvoston toiminnassa ja lain- valmistelussa selkeästi ymmärretään ja tunnustetaan. Erilaisia painotuksia tiedon arvon suhteen on kuitenkin löydettävissä. Tutkitun tiedon keskeinen arvo nousi esille niin tässä tutkimuksessa, kuin monissa aiemmissakin tutkimuksissa ja selvityksissä. Sen sijaan kokemusperäisen tiedon tai hiljaisen tiedon merkitys suhteessa tutkittuun tietoon on vielä vähemmän tunnustettu, vaikka sillä on keskeinen merkitys säädösvalmistelussa. Erot tiedon merkityksessä tulevat esille myös säädösvalmisteluhankkeen luonteesta riippuen. Rutiiniluonteisissa tai toimeenpanevissa hankkeissa (esimerkiksi säädöshuolto ja kansainväliset sitoumukset) tiedon tarve ei ole välttämättä yhtä suuri kuin hankkeissa, joissa tavoitellaan merkittävää yhteiskunnallista muutosta. Myös poliittinen ohjaus vaikuttaa tiedon arvoon. Tietoa ei välttämättä voida hyödyntää täysimääräisesti, mikäli ratkaisu on muotoiltu jo hallitusohjelmassa. Tietoon liittyvät kehitystarpeet Säädösvalmistelua ja tiedon käyttöä valtioneuvoston päätöksenteossa on pyritty kehittämään vuosien ajan erilaisissa selvityksissä ja kehittämishankkeissa. Joitakin asioita on saatu vietyä eteenpäin, mutta tietyt huomiot ja ongelmakohdat toistuvat selvityksestä toiseen. Aiemmin jo mainittujen tutkimustiedon haasteiden sekä poliittisen luonteen vaikutuksen ohella nousi esille mm. uudet ja ilkeät ongelmat. Monien säädösvalmisteluun tulevien tavoitteiden ja ongelmien taustalla voi nähdä olevan kompleksisen toimintaympäristön ja sitä kautta pirullisten ongelmien. Monista keskeisistä yhteiskunnan ongelmista, niiden syistä ja korjaamismahdollisuuksista vallitsee aidosti eriäviä käsityksiä ja osin tästä syystä myös säädösvalmistelussa saatavilla oleva tieto voi olla monella tavalla aukollista, epävarmaa ja kiistanalaista. Outi Örn, Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitelma perustuu hallintotieteen Pro gradu -tutkielmaan ”Tieto säädösvalmistelun pääomana”. Kuvat: Pixabay ja Valtioneuvoston kuvapankki Työhyvinvointi on merkittävä valtti organisaatioiden välisessä kilpailussa ja työyhteisöjen jatkuvassa kehittämisessä ja työyhteisöiltä vaaditaan kykyä jatkuvaan uudistumiseen, innovaatioiden tuottamiseen ja tuotannon kehittämiseen. On kuitenkin huomattu, että kasvu, tuottavuus ja tehokkuus vaativat muutakin kuin uusinta teknologiaa ja loputonta prosessien hiomista. Entistä tärkeämmäksi ovat muodostuneet ne asiat, jotka saavat pidettyä työntekijät innostuneena ja asiansa osaavina. Työ voi antaa ihmiselle sosiaalisia, psyykkisiä ja fyysisiä voimavaroja, mutta se voi myös kuluttaa niitä. Koska työ on ihmisille nykyään iso osa arkea, voi rajanveto työssä jaksamiseen ja työhyvinvoinnin sekä oman henkisen hyvinvoinnin välillä olla vaikeaa, eikä näitä asioita voida pitää myöskään erillään. Myös psykososiaalisen kuormituksen merkitys työyhteisöjen työhyvinvoinnissa on viime aikoina voimistunut, sillä panostaminen ainoastaan työn fyysiseen kuormittumiseen ja hyvinvointiin ei enää riitä. Tutkin pro gradu -tutkielmassani kuntayhtymässä olevan työyksikön psykososiaalisen työhyvinvoin-nin kehitystä vuosien 2018 ja 2020 aikana. Aineisto tutkielmaan kerättiin noin 35 hengen työyhteisölle kolmena perättäisenä vuotena tehdyllä työhyvinvointikyselyllä. Tutkielmassani tarkastelin työyhteisön psykososiaalisen työhyvinvoinnin kehittymistä kahdesta näkökulmasta; työstä ja työoloista johtuvasta psykososiaalisen työhyvinvoinnin näkökulmasta, johon kuuluu työn kuormitus, vuorovaikutus, työn hallinta ja osaaminen. Toisena näkökulmana oli esimiestyön vaikutus psykososiaaliseen työhyvinvointiin.  Työyksikön kuormittavuuteen vaikutettiin palkkaamalla lisätyövoimaa sekä kehittämällä työn organi-sointia. Työhyvinvoinnin kannalta on tärkeää pyrkiä henkilöstön psyykkisen ja fyysisen kuormittavuuden hallintaan, johon tehokkaimpia keinoja ovat ennakointi ja suunnitelmallinen toiminta. Työn hallinnan ja työn psyykkisten vaatimusten tulisi olla myös sopivasti tasapainossa stressin ja terveydellisten haittojen välttämiseksi. Työyhteisötaitoihin kuuluu myös yhteisten pelisääntöjen noudattaminen, hyvä käytös ja kohteliaisuus sekä kommunikaatio. Työpaikan hyvä vuorovaikutus luo luottamuksellisen ja avoimen ilmapiirin, jolloin työyhteisö on toimiva ja kaikki työyhteisön jäsenet pystyvät keskustelemaan keskenään vaikeista-kin asioista. Työyhteisön psykososiaalisen työhyvinvoinnin vuorovaikutus - osa-alueen positiiviseen kehittymiseen vaikutti muun muassa yhteiset ja säännölliset työpaikkakokoukset sekä työnohjaus. Kehittämistyön tuloksena merkittävin muutos tapahtui työskentelytapojen ja työn tekemisen alueella. Tähän vaikutti todennäköisesti työnohjausjärjestelmän parempi hyödyntäminen sekä yhteisten toimintatapojen tarkempi määrittely. Työn henkinen raskaus, suuret työn vaatimukset ja pieni työn hallinta ovat osa-alueita, joiden parantamiseen työyhteisöjen kannattaa panostaa. Kun työ on monipuolista ja työntekijä voi vaikuttaa omaan työhön sekä osallistua omaa työtä koskevaan päätöksentekoon, vahvistuu myös työntekijän tunne oman työn hallintaan.  Kaikkein vaikuttavimpia työhyvinvoinnin kannalta on todettu olevan työntekijän osaamisen kehittämi-nen. Työyksikössä osaaminen vahvistui muun muassa omalla ja ulkopuolelta ostetuilla koulutuksilla sekä kehittämällä yhteisiä työ- ja toimintatapoja. Tiedostettu ammatillisuus vahvistaa työntekijän itse-tuntoa, jolloin myös ajankäytön ja omien resurssien optimaalinen käyttö tehostuu. Jatkuva oppiminen auttaa työntekijää elämään jatkuvasti muuttuvassa maailmassa ja hallitsemaan samalla työelämän muutoksia.
Yksi työyksikön merkittävä työhyvinvointia edistävä tekijä on hyvä johtaminen. Etenkin tulevaisuus- ja muutosorientoitunut, valtuuttava, osallistava ja työntekijälähtöinen johtaminen on yhteydessä työhyvinvointiin. Työyhteisön toimivat ja hyvin johdetut prosessit selkeyttävät työtehtäviä, lisäävät turvallisuuden tunnetta työn tekemiseen ja helpottavat ymmärtämään yhteisiä työn tavoitteita. Tutkielmani perusteella myös esimiestyössä ja henkilöstöjohtamisessa oli tapahtunut edistymistä kun työyhteisön keskusteleva kulttuuri kehittyi ja esimieheltä saatu tuki oli vahvistunut. Työyhteisön kehittämistyössä ei pidä unohtaa, että myös johtajien ja esimiesten työhyvinvoinnin huolehtimisella on merkitystä työhyvinvoinnin johtamisen onnistumiseen. Johtopäätöksieni mukaan voidaan todeta, että;
Hannele Pöykiö Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu hallintotieteiden pro gradu-tutkielmaan ”Kotihoidon psykososiaalisen työhyvin-voinnin kehitys kuntayhtymässä”. Kuvat: Pixabay Aikuissosiaalityön asiantuntijuus Kelan kanssa tehtävässä yhteistyössä näyttäytyy eettisesti kestävänä, asiakkaan oikeuksia puolustavana ja asiakkaan kokonaisvaltaiseen tukemiseen tähtäävänä sosiaalityönä. Toimeentulotuen toimeenpano on muuttunut 1.1.2017 siten, että perustoimeentulotuesta vastaa Kela ja täydentävän ja ehkäisevän toimeentulotuen myöntämisestä vastaa oman kotikunnan sosiaalitoimi. Tätä muutosta kutsutaan toimeentulotuen Kela-siirroksi tai Kela-siirroksi. Ennen Kela-siirtoa kaikkien kolmen toimeentulotukilajin toimeenpanosta vastasivat kuntien sosiaalitoimet. Kela-siirto toi mukanaan uudenlaisen monialaisen yhteistyön vaatimuksen Kelan ja kunnan aikuissosiaalityön välille, kun kunnan sosiaalityö ja Kelan perustoimeentulotuki muodostettiin omiksi työkentikseen. Tällöin myös sosiaalityön asiantuntijuus sai ja saa edelleen uudenlaisia muotoja.  Laadullisessa Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin, millaisena sosiaalityön asiantuntijuus näyttäytyy kunnan aikuissosiaalityön ja Kelan välisessä monialaisessa yhteistyössä. Aineisto koostui 102:sta aikuissosiaalityön sosiaalityöntekijän tekemästä täydentävän ja ehkäisevän toimeentulotuen päätöksestä ja analysoin sen sisällönanalyysin keinoin. Päätökset olivat alkuvuodelta 2019, jolloin Kela-siirrosta on ollut noin kaksi vuotta. Hyödynsin aineiston analyysissä Anita Sipilän (2011) jaottelua sosiaalityön asiantuntijuuden ulottuvuuksista, jotka ovat tieto, taito ja etiikka. Sosiaalityön asiantuntijuutta uudenlaisessa monialaisessa kontekstissa muodostamassa Sosiaalityön tarkoitus ja tavoite on asiakkaan tilanteen parantumiseen tähtäävä muutostyö. Tässä muutostyössä sosiaalityön asiantuntijuudessa keskeistä on tietämys erilaisista sosiaalisista ongelmista ja niiden syntymekanismeista. Myös organisaatiot, instituutiot ja palvelujärjestelmät itsessään voivat tuottaa sosiaalisia ongelmia, jotka tulevat sosiaalityön ratkottaviksi. Pelkkä tietämys järjestelmistä ja niiden mahdollisesti aiheuttamista ongelmista ei kuitenkaan riitä, vaan myös sosiaalityön arvot ja etiikka liittyvät läheisesti työskentelyyn. Toimeentulotukijärjestelmän muututtua Kela-siirron myötä syntyi myös tarve sosiaalityön asiantuntijuuden muutokselle. Kuntien aikuissosiaalityössä ollaan uudenlaisten tilanteiden edessä, kun toimeentulotukijärjestelmässä on yhden toimijan sijasta kaksi toimijaa. Yli kaksi vuotta toimeentulotuen Kela-siirron jälkeen Kelan ja sosiaalitoimen yhteistyössä ilmenee ongelmia. Yhtenä syynä tähän on Kelan säännönmukaisen perustoimeentulotuen ja sosiaalitoimen vapaampaa harkintaa sallivat täydentävän ja ehkäisevän toimeentulotuen käsittely. Perustoimeentulotuen käsittely on teknistä ja strukturoitua. Täydentävän ja ehkäisevän toimeentulotuen myöntämisessä sen sijaan voi käyttää vapaampaa harkintaa asiakkaan tai perheen kokonaistilannetta arvioiden, koska niiden tarkoitus on tukea asiakasta erityisissä tarpeissa ja olosuhteissa. Kerron lyhyesti tuloksia tiedollisen, taidollisen ja eettisen asiantuntijuuden kautta. Sosiaalityön tiedollinen asiantuntijuus Tiedollisessa asiantuntijuudessa odotetusti suurimmaksi asiantuntijuuden osa-alueeksi osoittautui lakeihin ja normeihin liittyvä osaaminen, koska toimeentulotukipäätöksiä ja kunnallista aikuissosiaalityötä tehdään lainsäädäntöön perustuen. Kela-siirron jälkeen aikuissosiaalityössä tarvitaan myös kriisityöskentelyosaamista sekä tietoa terveydellisistä tekijöistä. Tämä ei tullut yllätyksenä; Kela-siirron jälkeen asiakkaiden tilanteet ovat monesti kriisiytyneet esimerkiksi vuokravelkojen vuoksi siinä vaiheessa, kun he ohjautuvat aikuissosiaalityön asiakkuuteen. Sosiaalityön taidollinen asiantuntijuus Taidollisessa asiantuntijuudessa korostuivat holistisuus, dialogisuus, monialaisuus sekä tuen ja kontrollin käyttö. Nämä osa-alueet ovat sisältyneet sosiaalityön asiantuntijuuteen myös jo ennen Kela-siirtoa. Sen sijaan niiden muodot ja fokus siirron jälkeen ovat voineet muuttua. Esimerkiksi asiakkaan tilanteen kokonaisvaltainen arvio ei enää nykytilassa ole mahdollista jo perustoimeentulotukikäsittelyn kohdalla, mitä se oli aiemmin perustoimeentulotuen ollessa vielä kuntien vastuulla. Monialaista työtä on aikuissosiaalityössä tehty aina ja sitä on tehty myös Kelan kanssa asiakkaiden etuusasioiden vuoksi. Nyt Kela on yhteistyökumppanina aiempaa suuremmassa roolissa perustoimeentulotuen käsittelyn siirryttyä sinne. Erityisesti holistisuus ja dialogisuus korostuvat aikuissosiaalityössä Kela-siirron jälkeen, kun kokonaisarvion tekemistä asiakkaan tilanteesta vaaditaan.  Eettinen asiantuntijuus sosiaalityössä
Kela-siirron jälkeen sosiaalityön eettinen asiantuntijuus korostuu. Sosiaalityöntekijät joutuvat tekemään edunvalvonnallista työtä asiakkaiden edun toteutumiseksi perustoimeentulotukikäsittelyssä. Sosiaalityön etiikka on myös korostuneella tavalla läsnä, koska tarveharkinta on nyt kokonaisuudessaan sosiaalitoimen vastuulla. Päätöksissä näkyvät Kelan toiminnan ongelmat ovat huolestuttavia, koska asiakkaan edun mukaista ei ole odottaa päätöstään pitkään, saada virheellinen päätös tai olla tietämätön siitä, missä hänen pitäisi asioida. Tärkeää olisi, että epäkohtia raportoitaisiin laajemminkin kuin asiakkaiden päätösasiakirjoissa. Marianna Virtala, Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitelma perustuu sosiaalityön Pro gradu -tutkielmaan ”Sosiaalityön asiantuntijuus Kelan kanssa tehtävässä monialaisessa yhteistyössä”. Kuvat: Pixabay ”Perhetyö on ollut sekä lapsen, että perheen aikuisten mielestä hyvä tuki mutta osoittautunut oheishuoltajan mielestä riittämättömäksi hänen ja lapsen ristiriitojen ratkaisemiseksi.” Näin suhtauduttiin eräässä tutkimassani huostaanottopäätöksessä lastensuojelun avohuollon tukitoimena myönnettyyn perhetyöhön. Myönteinen suhtautuminen lastensuojelun avohuollon tukitoimiin tuli esille graduni aineistossa monin paikoin. Tukitoimien koettiin usein lasten ja vanhempien taholta olevan riittäviä. Sitä ne eivät kuitenkaan olleet, sillä lopulta päädyttiin lapsen huostaanottoon.  Avohuollon tukitoimet ensisijaisia suhteessa huostaanottoon Lasten huostaanotot ja sijoitukset kodin ulkopuolelle ovat lisääntyneet Suomessa viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana runsaasti. Vuonna 2018 oli huostaanotettuina 10 861 lasta. Lastensuojelu 2018 Thl tilastoraportti. Lastensuojelulaki edellyttää, että lastensuojelussa avohuollon tukitoimet ovat aina ensisijaisia ja huostaanottoon tulee ryhtyä vasta, kun nämä tukitoimet osoittautuvat riittämättömiksi. Koska ongelmat lasten ja perheiden tilanteissa voivat olla monenlaisia tarjotaan kunnissa avohuollon tukitoiminakin erilaisia lapseen ja perheeseen kohdistuvia palveluita. Pro gradu -tutkielmassani tutkin yhden suomalaisen paikkakunnan 38 lapsen huostaanottopäätöksistä mitä lastensuojelun avohuollon tukitoimia oli käytetty ennen lapsen huostaanottoa ja minkälaisia perusteluita sosiaalityöntekijät olivat huostaanottopäätöksissä esittäneet näiden tukitoimien riittämättömyydelle. Tutkimuksen tarvetta huostaanottoa edeltäneistä avohuollon tukitoimista peräänkuulutetaan myös Heinon ym. (2016, 4) Thl:lle tehdyssä tutkimuksessa. HuosTa hankkeen (2014-2015) päätulokset Huostaanottoa edeltänyt työskentely usein monipuolista Avohuollon tukitoimien käyttö oli usein monipuolista ja pitkään kestänyttä. Lasta oli tuettu esimerkiksi tukihenkilöpalvelun avulla tarjoamalla hänelle turvallinen aikuinen kasvua tukemaan tai tukiperheen avulla oli pyritty vakauttamaan lapsen kasvuolosuhteita. Lapsi oli saattanut saada myös sosiaalipalveluiden ulkopuolista tukea koulusta ja terveydenhuollon palveluista. Suoraan lapseen kohdistuen eniten käytettynä tukimuotona, jolla perheen ongelmallisia tilanteita oli pyritty ratkaisemaan, nousi esille lapsen sijoitus kodin ulkopuolelle avohuollon tukitoimena. Lasta ja koko perhettä oli tuettu myös kotiin viedyn perhetyön avulla, jolloin oli pyritty tukemaan lapsen vanhempia heidän kasvatustehtävässään. Oli havaittavissa, että perhetyö oli kohdistunut eniten sellaisiin perheisiin, joissa lapsen huostaanoton perusteiksi määrittyivät myöhemmin vanhempien kyvyttömyys ja neuvottomuus suhteessa lapseen ja toisaalta vanhempien päihteidenkäyttö. Suurimpana, yksittäisenä avohuollon tukimuotona tutkimuksessani näkyi kuitenkin vanhempien tukeminen, joka oli sisällöltään vaihtelevin avohuollon palveluista. Vanhempien päihdeongelmaan oli haettu ratkaisuja erilaisilla kuntoutusmuodoilla ja vanhempien kanssa oli tehty tiiviistä työskentelyä. Perheisiin oli suunnattu myös kotipalvelua, mutta perheen taloudellista tukea ei tutkimukseni mukaan ollut tapahtunut yhtä perhettä lukuun ottamatta.  Palveluiden vastaanottamisessa ja niihin sitoutumisessa oli haasteita Avohuollon tukitoimien riittämättömyyteen oli tutkimissani huostaanottopäätöksissä useita syitä. Ilmeni, että syynä saattoi olla se, että lapsella oli niin vahva tuen tarve, että myönnetyillä tukitoimilla ei kyetty takaamaan hänelle riittävän vahvaa tukea tai että tukitoimet eivät muista syistä osoittautuneet juuri kyseiselle lapselle tarkoituksenmukaisiksi, esimerkiksi lapsen kehitykseen liittyvien syiden takia. Riittämättömiksi avohuollon tukitoimet osoittautuivat myös siinä tapauksessa, että lapsen tuen arvioitiin olevan niin pitkäaikaista, että esimerkiksi avohuollon sijoituksella ei arvion mukaan olisi pystytty tukea tarjoamaan, vaan lapsi oli tarpeen ottaa huostaan. Avohuollon tukitoimien riittämättömyyden syyksi saattoi osoittautua myös se, että lapsi itse, tai hänen vanhempansa eivät ottaneet tukipalveluita vastaan tai eivät sitoutuneet heille jo sovittuihin palveluihin. ”Avohuollon tukitoimena lapselle tarjotut keskustelu- ja tukihenkilöpalvelut osoittautuivat mahdottomiksi toteuttaa, koska hän kieltäytyi vastaanottamasta hänelle tarjottua tukea.” Tyttö 16 vuotta Vanhempien kohdalla oli tulkittavissa, että syynä palveluista kieltäytymisessä tai sitoutumattomuudessa oli se, että vanhemmat eivät tunnistaneet tai myöntäneet oman toimintansa vaikutuksia lapsen tilanteeseen, eivätkä siksi motivoituneet tuen vastaanottamiseen. Sosiaalityöntekijän käyttämä harkintavalta lastensuojelussa näkymätöntä Lastensuojelun sosiaalityöntekijät käyttivät tutkimukseni mukaan avohuollon tukitoimien määrittelyssä ja huostaanottopäätösten valmistelussa näkymätöntä harkintavaltaa, joka sisältyi päätösten perusteluihin ja tehtyihin ratkaisuihin. Harkintavallasta oli löydettävissä erilaisia muotoja. Sosiaalityöntekijä käytti huolta pitävää harkintavaltaa esimerkiksi perustellessaan lapsen edun toteutumista huostaanoton yhteydessä ja arvottavan harkintavallan käyttö liittyi sosiaalityöntekijän selontekoihin lapsen ja perheen elämäntilanteesta. Vastuuttavaa harkintavaltaa puolestaan oli esimerkiksi vanhempien ohjaaminen päihdepalveluihin tai huostaanoton perusteleminen lapsen omalla rajattomalla toiminnalla. Aineiston sosiaalityöntekijät pyrkivät lasten ja perheiden monitulkintaisten ja epäselvienkin elämäntilanteiden vallitessa tavoittamaan lapsen etua parhaiten turvaavan ratkaisun ja tähtäämään lapsen parempaan tulevaisuuteen. Marjo-Riitta Rantanen Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitelma perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan ”Lapsen huostaanottoa edeltävät lastensuojelun avohuollon tukitoimet”  Kuvat Pixabay
Kirjoitus pohjautuu pro gradu-tutkielmaani, joka keskittyy muovin poliittisen toimijuuden tutkimiseen sekä sen toimijuuden suhteuttamiseen antroposeenin muodostamaan ajankuvaan. Tutkielman sekä tämän tekstin tarkoituksena on kiinnittää lukijan huomio ei-inhimillisten toimijoiden merkitykseen yhteiskuntatieteissä sekä politiikassa. Muovin haitallisuutta ympäristölle erityisesti muovijätteen muodossa on lähivuosina tuotu vahvasti esille monien eri tahojen toimesta. Jotkin maat ovat jo ottaneet käyttöön keinoja muovin haittavaikutusten lieventämiselle esimerkiksi kieltämällä kertakäyttöisten muovipussien käytön. Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet ettei mikään tietty maa tai väestöryhmä ole vastuussa ongelmasta vaikkakin asutuskeskukset tuottavat eniten roskaa. Muovisaasteen syyt ja seuraamukset ovat täten todella maailmanlaajuisia. (Moore 2020.) Myös EU on tarttunut ongelmaan luomalla muovistrategian eli asiakirjan otsikolla “EU:n strategia muoveista kiertotaloudessa”, joka toimi tutkielman aineistona strategiasta EU:n parlamentin antaman mietinnön lisäksi. Kyseinen aineisto mahdollisti muovin poliittisen toimijuuden tarkastelun tilanteessa, jossa materiaalin aiheuttamien ongelmien ja haittavaikutusten ratkomiseen kutsutaan mukaan kymmeniä eri toimijoita, joille esitetään lukuisia erilaisia ongelmia ratkottavaksi.  Kuva: pikist.com Muovi voidaankin nähdä monien asioiden taustavaikuttajana ja on todettu, että muovilla voi olla poliittisia jälkivaikutuksia. Nämä vaikutukset johtavat materiaalipolitiikan eri muotoihin, jotka ovat aiheutuneet muoviin liittyvistä konkreettisista tapahtumista yhteiskunnissa. Muovin poliittisuuden tarkastelu on tärkeää, sillä muovi synnyttää uusia sidoksia ja yhteyksiä, jotka muuttuvat vastuullisuuden sijainneiksi. (Gabrys, Hawkins ja Michael 2013, 4-6.) Tämä lähestymistapa haastaakin siis universaalin käsityksen muovista passiivisena objektina. On myös huomattava, ettei syy-seuraussuhde muovin ympäristöllisistä vaikutuksista ole automaattisesti yksiulotteinen syysuhde, sillä usein muovin vaikutukset koostuvat monimutkaisista järjestelmistä, joiden vaikutuksia on vaikea arvioida etukäteen. Epäinhimillisen toimijuuden tarkastelu Jotta muovin toimijuuden havaitseminen aineistosta oli mahdollista, valikoitui toimijaverkkoteoria tutkielman teoriaksi sekä metodiksi. Toimijaverkkoteoria kiinnittää nimensä mukaisesti huomion eri toimijoista muodostuvaan verkostoon, joka koostuu niin inhimillisistä kuin epäinhimillisistäkin toimijoista (Miettinen 1998, 28). Samalla se tarjoaa tavan tarkastella muun muassa yhteiskuntien alati muuttuvia ja liikehtiviä verkostoja sekä niissä operoivia toimijoita, jotka muodostavat vaihtelevia kokonaisuuksia inhimillisistä sekä ei-inhimillisistä, materiaalisista aineksista. Toimijaverkkoteoria tiedostaa sen, että nämä verkostot eivät synny tyhjiöissä tiettyjen mallien mukaisesti vaan niiden muoto vaihtelee verkostossa mukana olevien toimijoiden mukaan. (Kuhlman & Pyyhtinen 2015, 109.) Muovin poliittisen toimijuuden havaitsemiseksi oli tarpeellista etsiä aineistosta kaikki muoviongelman ratkaisutoimiin mukaan kutsutut toimijat, niin inhimilliset kuin ei-inhimillisetkin, sekä kartoittaa näille toimijoille osoitetut ongelmaratkaisukeinot sekä niiden määrälliset suhteet. Näillä keinoilla aineistosta paljastui, että julkishallinnon toimijoille sekä teollisuuden ja yrityspuolen toimijoille muodostui kaikista eniten ongelmanratkaisuvastuuta ongelmanratkaisuverkostoissa, sillä näille toimijoille osoitetaan kaikista eniten ongelmia ratkottavaksi. Vastaavasti näillä toimijoilla on verkostossa merkittävästi vaikutusvaltaa, sillä kieltäytyessään ongelmanratkaisuun osallistumisesta voi muovistrategian tavoite epäonnistua jopa kokonaisuudessaan. Kaikista verkoston toimijoista muovin toimijuus on kuitenkin kaikista vahvinta, sillä ilman muovin läsnäoloa ei näitä ongelmia olisi syntynyt eikä muovistrategiaa olisi tarvinnut luoda. Muovi siis pakottaa muut verkoston toimijat tekemään muutoksia toimintatapoihinsa, jotta materiaalin hyödyntäminen voisi tulevaisuudessakin jatkua.  Kuva: pikist.com
Analyysin perusteella muovin poliittinen toimijuus on vahvaa, laaja-alaista sekä kansainvälistä. Muovin käyttöön liittyy monia haittavaikutuksia, joita muovistrategialla halutaan hillitä ja muovin ympäristövaikutuksiin tarttuminen osoittaa muovin olevan myös ympäristöpoliittinen toimija. Muovin poliittisen toimijuuden laaja-alaisuudesta kertoo se, että sen aiheuttamien haittojen minimoimiseen on osallistuttava koko muovin arvoketjun eli käytännössä kaikkien niiden toimijoiden, joita muovi ja muovin käyttö koskettaa. Valtaosassa nyky-yhteiskuntia tämä tarkoittaa kaikkia yhteyskunnan tahoja ja toimijoita kuluttajista teollisuuden aloihin. Muovin vahvasta poliittisesta toimijuudesta kertoo myös se, ettei Euroopan komission julkaisema kampanja muovilupausten keräämisestä teollisuuden aloilta ja yrityksiltä onnistunut, sillä toimijoiden toimittamat lupaukset eivät olleet EU:n näkökulmasta riittävän vakuuttavia. Muovilupauksilla pyytämällä pyrittiin edellä mainittuja tahoja tekemään vapaaehtoisia lupauksia siitä, miten he voivat omassa toiminnassaan vaikuttaa muovin aiheuttamien ongelmien hillitsemiseen ja sitoutumaan näihin lupauksiin tuomalla ne julkisiksi. Tämä seikka kiteyttää muovin toimijuuden, sillä tässä tilanteessa muovin toimijuus on ollut niin vahvaa, että teollisuuden alojen intressit muovia kohtaa ovat selvästi merkittävämpiä kuin alojen intressit komission toiveiden toteuttamisesta lupausten suhteen. Tässä tapauksessa materiaalinen toimija päihitti vaikutusvallallaan auktoriteettiin perustuvan toimijan. Muovin toimijuus näitä toimijoita kohtaan on vankkaa, sillä ne eivät halua puuttua muovin käyttötapoihin vapaaehtoisesti. Toimijat näkevät lupauksista olevan enemmän haittaa kuin hyötyä toiminnalleen ja muovin toimijuus nousee tässä tilanteessa EU:n toimijuutta voimakkaammaksi. Muovin poliittinen toimijuus auttaa hahmottamaan haasteita nyky-yhteiskunnissa Muovin toimijuuden vahvuus kuvastaa antroposeenin (eng. Anthropocene) ajankuvaa osuvasti, sillä antroposeeni on epävirallinen nimitys ajalle, jolloin ihmisten katsotaan alkaneen dominoida Maamme biologisia, kemiallisia sekä geologisia prosesseja. Taustalla tämän uuden aikakauden ajatukselle on se, että ihmiset ovat alkaneet ottaa luonnon valtakunnan hallintaansa ilmastosta aina DNA:han saakka, minkä myötä ihmisistä on tullut muutoksen voimakkain vaikuttaja planeetallamme. Ihmisistä on tullut Maan todellisia hallitsijoita. Selviytyäksemme roolien vaihtumisen muutoksesta, täytyy ihmisten muuttaa tapaa, jolla näemme itsemme sekä roolimme maailmassa. Analyysi osoitti, että muovistrategian kautta reagoidaan vain muovin haittavaikutuksiin, mikä vie huomion muovin käytön todelliselta ongelmalta eli nyky-yhteiskuntien liialliselta nojaamiselta muoviin materiaalina sen edullisuuden ja muovailtavuuden takia. Tämän nojaamisen takia on muovin toimijuus ja vaikutusvalta on päässyt kehittymään niin voimakkaaksi. Muovin vahvaa toimijuutta ei siis oteta huomioon ongelman ratkaisusuunnitelmissa, mikä osaltansa voi olla esteenä ongelmien kokonaisvaltaiselle ratkaisemiselle. Yksinkertaisesti sanottuna tällä hetkellä muovin käytöstä luopumiseen ei ole keinoja, mikä selkeästi voimistaa muovin asemaa poliittisella areenalla entisestään. Antroposeenin näkökulmasta tämä asetelma on ihanteellinen, sillä muuttamalla ihmisten suhtautumista muoviongelman käsittelyyn voidaan varmistaa etteivät ihmiset kyseenalaista muoviongelman pohjimmaista syytä eli nykyisiä kulutustottumuksia. Henna Penttilä Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu politiikkatieteen, erityisesti kansainvälisten suhteiden pro gradu -tutkielmaan: "MUOVI POLIITTISENA TOIMIJANA - Muovin poliittisen toimijuuden tarkastelu EU:n muovistrategiassa toimijaverkkoteorian avulla” Tulevaisuudessa osaamisen johtamisen ennakoivaan olevan entistä tärkeämpää organisaatioiden menestyksen ja kilpailukyvyn kannalta, mutta sitä ei voida tehdä pelkästään tämän päivän osaamistarpeen pohjalta, koska silloin ollaan jo auttamatta myöhässä. Osaaminen on nostettu viimeaikaisissa tutkimuksissa ja trendiraporteissa yhdeksi tärkeimmistä työelämän aihepiireistä, koska muuttuva työelämä tulee väistämättä muuttamaan myös osaamistarvetta. Muutosten perässä pysyminen vaatii organisaatioilta suunnitelmallisuutta osaamisen kehittämisen ja johtamisen osalta. Haasteisiin ei voida reagoida vasta niiden tullessa eteen, vaan niitä täytyy ennakoida. Vastuu koko organisaation osaamisen johtamisesta ei voi enää seistä vain yhden esimiehen harteilla, sillä kilpailijalla saattaa olla kokonainen tiimi tai osasto pohtimassa tulevaisuuden osaamistarvetta ja osaamisen ajan tasalla pitämistä.  Liikkeelle osaamisen määrittelemisestä Osaamisen ja osaamisen johtamisen käsitteiden käyttö on ollut niin tutkimuskirjallisuudessa kuin työelämässäkin hyvin monipuolista ja kirjavaa. Jotta osaamista voidaan johtaa, täytyy työntekijöi-den osaamista jollain tavalla pystyä ensin kartoittamaan. Jotta osaamista voidaan kartoittaa, tu-lee osaaminen ja siihen liittyvät käsitteet olla määriteltyinä selkeästi organisaation sisällä. Vaikka osaamisen hallinta on osa johtajien päivittäistä työtä, sen määritteleminen tuntuu silti haasteelli-selta. Osaaminen nähdään sekä kykyinä, tietona, taitoina että asenteina. Koska käsitteen sisältö on niin laaja-alainen, ei siis ihme, että konkreettisten toimien nimeäminen saattaa tuntua vaike-alta. Tulevaisuutta on vaikea tarkkaan ennustaa Kenelläkään ei ole käsissään kristallipalloa, joten voimme vain arvailla tulevaa. Yllätysmuutoksista on tullut osa organisaatioiden arkipäivää. Ennakoimisen avuksi on julkaistu useita erilaisia selvityksiä ja raportteja tulevaisuuden muu-tossuunnista. Ne sisältävät samankaltaisia elementtejä, kuten osaamistarpeiden muutoksen. Digitalisaation nähdään olevan merkittävin tulevaisuuden työelämän muutosvoima, joka muokkaa töitä ja palveluita. Vaikka organisaatioiden osaamistarve kääntyy entistä enemmän teknologiaosaamisen puoleen, sen vastapainoksi nähdään nousevan inhimilliset taidot. Tämän hetkinen koronakriisi toi tulevaisuudennäkymät lähemmäksi organisaatioita nopeammin kuin aikaisempi tutkimuskirjallisuus uskalsi edes ennustaa.  Ennen työuraa hankittu osaaminen ei enää riitä
Jotta työntekijä pystyy vastaamaan kaikkiin työnsä toimenkuvan vaatimiin osaamistarpeisiin, tarvitaan osaamisen jatkuvaa päivittämistä ja työn ohessa oppimista. Tämän toteutusvaiheessa organisaatioille nousee ongelmaksi usein resurssit. Ajan puutteen ja rajallisten taloudellisten resurssien vuoksi jatkuvaa oppimista on hankala lisätä entisestään päivittäiseen työhön. Tiettyjen toimintojen ja tehtävien täytyy pyöriä organisaatiossa, joten osaamisen kehittäminen ei saisi haitata tai keskeyttää niitä. Jatkuvan oppimisen sisällyttäminen vaatisikin suunnitelmallisuutta, työtehtävien uudelleen järjestelyä, yhteistyötä verkostojen kanssa sekä mahdollisesti jopa ulkopuolista apua. Osaamisen johtamisen tehtävä on mahdollistaa ja motivoida Johtajilla on sekä vastuu että valtuudet osaamisen johtamisen toimenpiteistä organisaatiossa. Lisäksi heidän tehtävänään on kannustavan ilmapiirin ja luottamuksen luominen. Koska osaamisen johtamisen merkitys tulee kasvamaan tulevaisuudessa, rooli on melko suuri täytettäväksi. Osaa-misen johtamisen vastuun nähdäänkin enemmän hajautuvan eri organisaatiotasoille tulevaisuuden työelämässä. Tällöin johtajalle jää enemmän aikaa henkilökunnan vahvuuksien kartoittamiseen ja niiden paremman käytön suunnitteluun sekä organisaation että työntekijän hyväksi. Avuksi kaivataan kuitenkin parempia työkaluja ja järjestelmiä. Muuttuvan työelämän haasteisiin voi olla vaikea vastata, jos koko organisaatio ei katso samaan suuntaan. Osaamisen parempi huomioiminen saattaisi vaatia osassa organisaatioista jopa koko yrityskulttuurin ja asenteiden muutosta. Vastavirtaan on aina hankalampi uida. Henna-Riikka Niiranen Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitelma perustuu hallintotieteiden, erityisesti johtamisen psykologian pro gradu -tutkielmaan: ”Johtajien käsityksiä osaamisen johtamisesta tulevaisuuden muuttuvassa työelämässä” Kuvat: Pixabay |
Yhteisillä tulillaLapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkimusyhteisön blogi. Archives
May 2020
Categories |
RSS Feed
