|
Usein kuulemme ja käsitämme, että painonhallinta on yksilön päätös sekä henkilökohtaisesti muutettava asia. Yksilön tasolla päätös todellakin on henkilökohtainen, mutta yhteiskunnallisella tasolla katsottuna painonhallinta on aikamme ilmiö. Kehon, josta käytän tutkimuksessa käsitettä ruumis, muokkausta on tapahtunut aina, mutta nykyinen kulttuuri perustuu lähes yksinomaan ulkonäkökeskeiseen ajattelutapaan. Miksi ulkonäkökeskeinen painonhallinta on vääristävä ajatusmalli? Ensinnäkin ajatus täydellisestä kehosta saa meidät painonpudotuksella tavoittelemaan ruumista, joka on lähes mahdotonta saavuttaa (Johansson 2007). Mainoksissa ja sosiaalisessa mediassa esiintyvät täydelliset ruumiit ovat vääristäneet ruumisnormejamme. Ikään kuin painonhallinta ja täydellisen ruumiin saavuttaminen olisivat jokaisen velvollisuus. Ruumiiseen liitettyjä normatiivisia käsityksiä ylläpidetään kulttuurissamme aina yhteiskunnan instituutioista saakka. Ruokamallit, terveysvalistus sekä ruumiin muotoon liittyvät mittaukset ylläpitävät käsityksiämme hoikasta kehosta normaalina muotona. Älkää käsittäkö väärin, en tarkoita ruokamallien ja terveysvalistuksen olevan ainoastaan haitallisia, mutta se miten valtaa käytetään tilanteissa, toteutetaan tuloksieni perusteella ongelmallisella tavalla.  Riippuvuuden ja painonhallinnan suhdetta tarkastelemassa Tutkimukseni lähtökohtana oli tarkastella riippuvuuden ja painonhallinnan suhdetta verkkokeskustelussa. Tuloksieni valossa painonhallinnassa merkityksellistä on prosessi, rituaalit ja symboliikka, joka liittyy painonhallinnan kulttuuriin. Lopputulos ei ollut tuloksieni valossa merkityksellinen, vaan painonhallinnan rituaalien suorittaminen nähtiin tärkeämpänä. Tämä näyttäytyy riippuvuutena painonhallinnan prosessiin, eikä lopputulokseen. Tuloksia tarkasteltaessa esimerkiksi ravitsemustieteisiin niillä voi nähdä yhteneväisyyksiä, sillä ravitsemustieteiden tutkimusten mukaan dieetit ja laihdutuskuurit eivät laihduta, vaan suurin osa (n. 80-90 prosenttia) lihovat takaisin aiempaan painoon tai sen yli. (Gullichsen 2020; Lehtinen 2018; Virtanen 2020.) Mikäli painonhallintakulttuurimme todellakin toimisi, olisi prosenttiluku alhaisempi ja yhteiskunnallisia tilastoja tarkasteltaessa ylipainon tulisi olla laskusuunnassa. Kohti sallivampaa tulevaisuutta Tutkimukseni mukaan kasvatuksella on merkittävä rooli painonhallinnan kulttuurissa. Sukupolvien väliset käsitykset painonhallinnasta kohtaavat kasvatuksessa ja paikoin ruokailusta tulee valtataistelua. Painonhallintakulttuurin ollessa lähinnä haitallinen jonkin täytyisi muuttua. Mikäli painoaan tai nykyistä ruumiin tilannetta haluaisi muuttaa, suositellaan nykyisen tiedon valossa muutoksen tapahtuvan terveydellisistä syistä, eikä ulkonäöllisistä (Lehtinen 2019). Elintavat tulisi korjata arkitasolla ja täytyisi unohtaa rajoittavat ja kieltävät painonhallintaohjelmat. Painonhallintakulttuuri on kauan elänyt ja kehittynyt vapaasti ympäristössämme. Muutos kohti sallivampaa kulttuuria voidaan toteuttaa pienillä askelilla. Esimerkiksi painonhallintaa tutkinut Hannele Harjunen (2020) suosittelee painoon liittyvän syrjinnän ja häirinnän lisäämistä osaksi syrjinnän kieltävää lainsäädäntöä. Syrjintä ja häirintä tulee tunnistaa lainsäädännön konstein. Vesa-Pekka Inget Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu sosiologian pro gradu -tutkimukseen: ”Ikinä en saa syödä mitä haluaa” – Sisällönanalyysi riippuvuuden ja painonhallinnan suhteesta. Työn ohjaajana toimi Heikki Huilaja. Lähteet Gullichsen, Anni (2020) Tutkimus paljasti yllättävän ilmiön: Normaalipainoisena laihduttaneet lihovat usein takaisin entiselleen – Monen kannattaisi omaksua uudenlainen ajattelutapa, sanoo tutkija. [WWW-dokumentti] https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000006598545.html (Luettu 2.9.2021) Harjunen, Hannele (2020) Ruumiin kokoon liittyvä sukupuolittunut syrjintä. Teoksessa Mattila, Maija (toim.) Eriarvoisuuden tila Suomessa 2020. Kalevi Sorsa Säätiö, Helsinki Johansson, Thomas (2007) Täydellinen minä? : rajat vaatimuksille. Edita, Helsinki Lehtinen, Päivi (2018) Haluatko onnistua painonhallinnassa pitkällä aikavälillä? Älä laihduta ja syö säännöllisesti. [WWW-dokumentti] https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/terveempi-maailma/haluatko-onnistua-painonhallinnassa-pitkalla-aikavalilla-ala-laihduta-ja-syo-saannollisesti (Luettu 2.9.2021) Virtanen, Anniina (2020) Näin ”pätkädieeteillä” tehdään bisnestä Suomessa – ”Hyötyvät, etteivät ihmiset saa pudotettua painoa pysyvästi”. [WWW-dokumentti] https://www.helsinginuutiset.fi/paikalliset/1197980 (Luettu 2.9.2021) ”tavallaan jo SE autto mua, et mä sanoin jollekin et mä jännitän, et mua jännittää tää, et vaik mä valmistaudun tähän ja mä tiedän mitä mä haluan sanoa ja kävin vähän sitten jommankumman kaa sitten tavallaa sitä läpi…”
Oheisessa lainauksessa eräs johtava sosiaalityöntekijä aikuissosiaalityöstä kuvaili tilannetta, johon hän joutui kokemattomana esihenkilönä. Johtava sosiaalityöntekijä oli jännittänyt urallaan vastaantulevaa uutta tilannetta ja oli keskustellut tästä tilanteesta kokeneempien kollegoiden kanssa. Lainauksen perusteella koen, että työssä ei saisi olla sellaisia tilanteita, joita tulisi jännittää vaan kollegoiden arvo uusissa tilanteissa tulisi muistaa. Uudessa tilanteessa tulee muistaa olla itsellensä armollinen. Mitä johtavat sosiaalityöntekijät tekevät? Sosiaalityö on yksi jännittyneimmistä auttamisammateista: työhön liittyy paljon painetta ja ongelmanratkaisukykyä. Sosiaalityössä odotuksia tuloksille asettavat niin asiakkaat, sosiaalityön sivustaseuraajat kuin organisaatiokin, joissa sosiaalityötä toteutetaan. Sosiaalityötä tehdäänkin pitkälti jatkuvan painostuksen alaisuudessa. Aikuissosiaalityössä erityispiirteen aiheuttaa se, että asiakasryhmä ei ole täysin selkeä: aikuissosiaalityö vastaa muun muassa asiakkaidensa talous-, asunto- ja työllisyysasioista sekä päihde- ja mielenterveyspalveluiden toteuttamisesta. Sosiaali- ja terveyspalveluiden integraatio tulee muuttamaan sosiaalityön työnkuvaa tulevan hyvinvointialueuudistuksen myötä. Uusliberalistinen aikakausi on haastanut erityisesti julkista sektoria ja sosiaalityölle ei ole saatu 2020-luvulle saapuessa asetettua riittäviä resursseja. Myös julkisen sektorin johtamismallit ovat siirtyneet niin sanotusta henkilöstöjohtamisesta kohti talous- ja asiaperäistä johtamista. Niin johtavien sosiaalityöntekijöiden kuin sosiaalityön muidenkin esihenkilöiden tehtävävastuulla on muun muassa tiimiensä budjettia koskevat asiat, osaamisen jatkuva kehittyminen, työ- ja ristiriitatilanteiden ratkominen sekä johtamansa sektorin substanssijohtaminen. Johtavien sosiaalityöntekijöiden toimenkuva on muuttunut uusliberalistisen aikakauden myötä: aikaisemmin heillä oli tukenaan esimerkiksi toimistosihteereitä, jotka vastasivat siitä, että johdettavilla tiimeillä on asianmukaiset työvälineet työn tekemiselle ja toteuttamiselle. Nykyisin johtavat sosiaalityöntekijät vastaavat myös tällaisista asioista muun työnsä ohessa. Esihenkilötyö näyttäytyy usein yksinäiseltä uurastamiselta ja pohdinkin, miten esihenkilöitä voitaisiin tällaisessa tilanteessa tukea. Mikä merkitys sosiaalisella tuella on työhyvinvoinnille? Lähtökohtaisesti ja psykologisesti ihminen joukossa elävä olento, joka saa palkitsevuutta yhdessä toimimisesta. Mikäli ihminen jää ulkopuolelle, voi tätä tunnetta verrata fyysisen kivun aiheuttamaan pahoinvointiin. Sosiaalisen tuen merkitys niin ihmisen psykologisille mekanismeille kuin yksilön hyvinvoinnille ovat merkittäviä. Ihminen saa myönteisiä kokemuksia sosiaalisessa kanssakäymisessä ja yksilö voi kehittää itseään tätä kautta. Ihminen voi saada tukea myös raskaiden asioiden käsittelyyn sosiaalisen tuen kautta. Koska sosiaalityö on vahvasti paineistettua ja esihenkilötyö näyttäytyi minulle yksinäiseltä, pohdin että millaista tukea johtavat sosiaalityöntekijät antavat toisillensa? Haastattelemani johtavat sosiaalityöntekijät toivat esille, että ovat kohdanneet joko oman uransa alkuvaiheessa haastavia asioita tai kohdanneet kollegoita, jotka ovat olleet haasteen edessä. Johtavien sosiaalityöntekijöiden omilla esihenkilöillä ei ole merkittävästi aikaa auttaa heitä omassa työssänsä. Johtavat sosiaalityöntekijät tarvitsevat työllensä tukea ja oman näkemykseni mukaan paras ”tiellä johdattelija” johtavalle sosiaalityöntekijälle onkin toinen kollega. Joskus suoria vastauksia ei tarvitse antaa vaan riittää, että kollegan läheisyyden pystyy tiedostamaan. Kollegiaalisuuden merkitys johtavan sosiaalityöntekijän toimenkuvalle Johtavien sosiaalityöntekijöiden työtehtävä näyttäytyy haastavalta, koska toimenkuvaan on liitetty useita tekijöitä, joilla ei ole yhteyttä toisiinsa. Johtavat sosiaalityöntekijät kohtaavat odotuksia myös alaisiltaan: esimerkiksi alaisten palkanmaksu voi viivästyä, mikäli johtava sosiaalityöntekijä ei hoida hänelle asetettua tehtävää ajallaan. Sosiaalityöntekijöiden tulee saada tukea työllensä työyhteisön muilta jäseniltä sekä sidosverkostoista tietosuoja huomioiden. Koska johtavat sosiaalityöntekijät ovat myös koulutukseltaan sosiaalityöntekijöitä, tulisi myös heille taata tämä yhtäläinen oikeus. Koska aikuissosiaalityössä uudet asiat tulevat usein vastaan ”pyytämättä ja yllättäen”, on johtavalle sosiaalityöntekijälle toisen johtavan sosiaalityöntekijän tuki tärkeää. Johtava sosiaalityöntekijä pystyy fasilitoimaan omaa työtänsä toisen työntekijän kautta ja saamaan työllensä sellaista tukea, jota johtavan sosiaalityöntekijän oma esihenkilö ei pysty tai ehdi antamaan. Kollegiaalisuus on voimavara, jota tulisi kehittää työhyvinvoinnin edistämiseksi. Kiireestä ja paineesta huolimatta tälle olisi varattava työyhteisöissä aikaa. Hyvinvoiva työyhteisö on kuitenkin tuotteliaampi työyhteisö. Santeri Nikulainen Teksti perustuu tekstin kirjoittajan Pro Gradu -tutkielmaan ”Tarkista tosiaan lähikollegat – se on tosi merkityksellistä” - Kollegiaalinen tuki aikuissosiaalityön lähiesihenkilöiden työhyvinvoinnin tukena. Lähteet: Juhila, Kirsi. 2008. Aikuisten parissa tehtävän sosiaalityö areenat. Teoksessa Juhila, Kirsi & Jokinen, Arja (toim.). Sosiaalityö aikuisten parissa. Sivut 14–47. Tampere: Vastapaino. Karasek, Robert & Theorell, Töres. 1990. Healthy work – Stress, Productivity, and the Reconstruvtion of Working Life. New York: Basic Books. Mänttäri-van der Kuip, Maija. 2015. Sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointi ja toimintamahdollisuudet niukkuuden aikakaudella. Janus vol. 23 (3) 2015, 329–335. Reamer, Frederic. 2018. Social Work Values and Ethics. New York: Columbia University Press. Ketään ei kiinnosta näkökulmaton uutisointi – pelkkä faktojen luettelu harvoin jää mieleen. Mutta onko ainoastaan korostuneen kriittinen uutisointi vaikuttavaa poliittista uutisointia? Kun toimittajat kirjoittavat politiikasta, he kirjoittavat käytännössä vallasta. Politiikka on vallankäyttöä ja niitä, jotka käyttävät valtaa, tarkastellaan mediassa yleensä kriittisesti. Myös poliittinen journalismi käyttää valtaa valitessaan aiheita uutisoitavien aiheiden agendalle. Yleisö kokee viimeaikaisten tutkimusten mukaan medialla olevan paljon valtaa suomalaisessa yhteiskunnassa ja sillä voi olla suurtakin vaikutusvaltaa paitsi kansalaisten poliittisiin mielipiteisiin, myös poliittisiin päätöksiin. Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen Helsingin Sanomien uutisoinnin luomaa kehystystä suomalaisista työeläkeyhtiöistä. Kehystyksestä on havaittavissa, että uutisointi on korostuneen kriittistä. Uutisten kehykset Kehysten voidaan ajatella olevan pysyvä osa varsinkin poliittista journalismia ja toden totta, asioiden kehystäminen julkisuudessa voi vaikuttaa yleisön käsityksiin. Kehysten avulla asioita voidaan ryhmitellä merkityksellisiksi sanomiksi. Onnistuneelta poliittiselta viestinnältä edellytetään yleensä onnistunutta kehystämistä. Yhdestä näkökulmasta kehys liittyy siihen, miten journalistit organisoivat tietotulvaa sijoittamalla siihen nopeasti ja totutusti määrätyn laisia kehyksiä. Toisesta vinkkelistä kehys taas käsittelee sitä, miten yksittäinen asiakokonaisuus voidaan rajata tietynlaisilla kehyksillä, jolloin lopputulos on riippuvainen tehdyistä valinnoista. Toisin sanoen, näennäisesti samankaltainen asiakokonaisuus saadaan näyttämään tarvittaessa hyvinkin erilaiselta riippuen siitä, millainen kehystyksen tapa valitaan.  Kuva: Heidi Tuohimaa-Niemelä
Uutisten kieli Uutisten kieli on aina omanlaistaan. Vaikka oletetaan, että uutisen tarkoituksena olisi olla neutraali, yksiselitteinen ja sisältävän helposti hyväksyttäviä faktoja, se ei välttämättä kuitenkaan ole sitä. Uutisissa sama asia voidaan esittää monella eri tavalla ja sävyllä. Lopulliset päätökset asioiden ilmaisusta eivät ole vahingossa tehtyjä tai sattumanvaraisia. Ne eivät tupsahda mistään toimittajan nenän eteen, vaan niitä rakennetaan tilanteista ja tapahtumista, jotka ovat uutiskriteerien mukaisia ja arvioitu uutisoinnin arvoisiksi. Syy ja syyllinen Kehykset sisältävät tietynlaisen ennakkotiedon siitä, millä tavalla todellisuus on muodostunut ja mikä asiassa on tärkeää. Toiseksi kehyksillä pyritään tunnistamaan ne tekijät ja voimat, jotka aiheuttavat asiakokonaisuuteen niin sanotun ongelman. Kolmanneksi raamitukset arvioivat kausaalisia tekijöitä ja niiden tuotoksia. Neljäntenä kohtana kehystyksessä voidaan ehdottaa parannuskeinoja havaittuihin ongelmiin, oikeuttaa menettelytapoja ja ennustaa niiden vaikutuksia. Syy-seuraussuhdetta ei kannata ylenkatsoa, sillä toimittajat todellakin usein hakevat syytä tai syyllisiä uutisissa kuvatuille tilanteille. Toimittajan viimeinen sana Kun uutinen on luotu ja raportoitu yleisölle, sen yhteyteen voidaan tuottaa usein myös uutiskommentteja. Näillä on monta nimeä; ne voivat olla kommenttien lisäksi myös näkökulmia tai analyysejä. Artikkelityyppinä uutiskommentit ovat journalismin tulokkaita, mutta ne ovat saaneet nopeasti suosiota ja tavallaan tuoneet toimittajaa lähemmäksi yleisöä. Kommenteilla voidaan taustoittaa uutista, mutta ne voivat samaan aikaa olla myös hyvin kantaaottavia kirjoituksia. Ihanteellinen tilanne olisi, että uutiskommentti saisi lukijan aktivoitumaan ja jopa käymään debattia kommentin ja uutisen välillä. Uutiskommentteihin voi halutessaan suhtautua myös hieman pirullisesti: entä jos niiden tarkoitus onkin vain antaa lukijoille ohjeet siitä, miten uutista tulisi lukea ja tulkita? Vai onko uutiskommentti toimittajan viimeinen sana asiaan, jonka jälkeen se voidaan tulkita loppuun käsitellyksi? Vallan vahtikoiruus Kriittisen uutisen olemassaolon yksi tarkoituksista on toimia vallan vastavoimana ja omalla tavallaan vahtia valtaa. Uutiset eivät pelkästään välitä tietoa, vaan myös luovat todellisuutta. Kun toimittaja välittää tietoa politiikasta, hän on demokraattisen vallankäytön ytimessä. Raportoinnin sävy ja tapa vaikuttavat yleisön poliittiseen mielipiteeseen. Sanomalehdet eivät aiempaan verrattuna ole enää samalla tavalla puoluesidonnaisia, mikä on saattanut luoda mielikuvaa siitä, ettei niillä olisi ollenkaan poliittisia painotuksia. Esimerkiksi Helsingin Sanomien Suomen suurimpana sanomalehtenä voidaan olettaa raportoivan asioista neutraalisti, puolueettomasti ja journalistin ohjeiden mukaan, mutta lähtökohtaisesti näkökulmattomuuden vaatimus on mahdoton. Näennäisesti neutraalissakin puheessa ja kirjoituksessa on aina jonkinlainen näkökulma. Helsingin Sanomiakin laatumediana on aika ajoin kyseenalaistettu ideologisuudesta, eliittivetoisuudesta ja totuuden peittelemisestä. Onko kriittisyys todenmukaista ja vaikuttavaa? Ei ole liioittelua väittää, että yleisö muodostaa oman käsityksensä esimerkiksi työeläkejärjestelmästä ja työeläkeyhtiöistä melkein yksinomaan median kautta. Verrattuna muihin arkisiin aiheisiin, joista ihmisillä useimmiten on henkilökohtaista tai lähipiirin kokemusta, työeläkejärjestelmän toimintaperiaatteet ovat harvoin sellaisia, joista on vahva omakohtainen näkemys tai tietämys. Usein toistuvilla kehyksillä on ihmisiin sitä helpompi vaikuttaa, mitä vähemmän he asiasta tietävät, kun taas kokonaisuuden perusteellisesti tuntevat lukijat odottavat kehyksiltä väkevyyttä. Lähteillä on myös merkitystä, sillä kehyksen voimakkuus määrittyy muiden muassa sen mukaan, mistä se on peräisin ja onko se linjassa aiempien näkemysten kanssa. Asioita tarkastellessa ei ole välttämättä tarpeellista tai mielekästäkään pohtia sitä, onko jokin asia totta, vaan sitä, missä tilanteessa ajattelemme sen olevan totta. Uutisten kehyksissäkin on pohjimmiltaan kyse sosiaalisen todellisuuden luonteesta. Väliä on ainoastaan sillä, millä perusteella lukija kokee jonkin asian todelliseksi, miten se vahvistuu tai heikkenee ja miten se saattaa joskus lakata olemasta kokonaan. Heidi Tuohimaa-Niemelä Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta. Kirjoitus perustuu valtio-opin pro gradu -tutkielmaan ”Olipa kipakkaa tekstiä - Suomalaisten työeläkeyhtiöiden kehykset Helsingin Sanomien uutisissa.” Gradun ohjasi Tapio Nykänen. Vapaaehtoisesti lapseton on ihminen, joka ei halua hankkia lapsia. Vapaaehtoisen lapsettomuuden valinta koostuu usein monista eri syistä, motiiveista ja perusteluista. Viime aikoina mediassa on kuitenkin noussut esiin uusi ilmiö, vapaaehtoisen lapsettomuuden ympäristöperustelut. Mitä nämä ympäristöperustelut ovat ja miten niillä perustellaan vapaaehtoista lapsettomuutta? Vastatakseni näihin kysymyksiin haastattelin yhdeksää vapaaehtoisesti lapsetonta. Haastateltavat pitivät ympäristöperusteluita itselleen merkityksellisinä, mutta vapaaehtoisen lapsettomuuden valinnalle oli myös muita syitä. Tutkimuksessa jaottelin haastateltavien ympäristöperustelut kolmeen perusteluryhmään. Epävarma tulevaisuus ja tuhoutuva ympäristö – kannattaako lapsia enää hankkia? Ensimmäisessä perusteluryhmässä vapaaehtoista lapsettomuutta perusteltiin tulevaisuuden epävarmuudella. Haastateltavien näkemys tulevaisuudesta oli synkkä ilmastonmuutoksen ja muiden etenevien ympäristöongelmien takia. Tästä syystä lastenhankinta näyttäytyi riskialttiina valintana nimenomaan lapsen näkökulmasta. Monet haastateltavista perustelivat, etteivät he halunneet tuoda lasta tuhoon tuomitulle maapallolle, sillä lapsi todennäköisesti joutuisi kärsimään ympäristökriisin edetessä. - Mä tavallaan pelkään sitä tulevaa sen verran, että mä en halua tuoda ketään kärsimään tänne myöskään, eräs haastateltavista totesi. Haastateltavat pohtivat asiaa myös omasta näkökulmastaan. Moni haastateltavista oli sitä mieltä, etteivät he halua nähdä oman lapsensa kärsimystä. Siksi vapaaehtoinen lapsettomuus näyttäytyi useimmille haastateltaville myös mieltä rauhoittavana valintana, jonka seurauksena oman jälkikasvun tulevaisuudesta ei tarvinnut huolehtia.  Kuva: Pixabay
Hyvä teko luonnolle, eläimille ja muille ihmisille Toisessa perusteluryhmässä vapaaehtoista lapsettomuutta perusteltiin hyvänä tekona, jolla voidaan edistää luonnon, eläinten ja myös ihmisten hyvinvointia. Koska lapsi kasvattaa aina perheen kulutusta, nähtiin vapaaehtoinen lapsettomuus henkilökohtaisena ympäristötekona. Kun lasta ei hanki, kulutuskaan ei kasva. Vapaaehtoisen lapsettomuuden perusteltiin olevan myös luonnonsuojeluteko. Erityisesti rikkaissa länsimaissa, joissa kulutetaan paljon, lapsettomuus näyttäytyi tehokkaana luonnonsuojelutekona. Ihmislajin edustajat myös useimmiten syövät eläimiä tai muuten toiminnallaan aiheuttavat eläinten kuolemia ja kärsimystä. Siksi vapaaehtoinen lapsettomuus näyttäytyi myös eläinsuojelutekona: mitä vähemmän ihmisiä on, sitä vähemmän myös eläimet kärsivät. Vapaaehtoisesti lapseton myös vie vähemmän elintilaa, koska hän ei hanki lapsia. Erään haastateltavan sanoin oman lapsen ”kohdalle jää tyhjä aukko”, jota muut ihmiset voivat hyödyntää. Kun omia lapsia ei ole, tämä käyttämätön tila jää niin ihmisten kuin kaiken muun luonnon käyttöön. Ryhmässä korostuikin ajatus maapallon resurssien ja tilan rajallisuudesta. Siksi vapaaehtoinen lapsettomuus näyttäytyikin resursseja säästävänä valintana ja toisaalta tekona, joka tarjoaa muille elintilaa. Epätasapaino ihmislajin ja muun luonnon välillä Kolmannessa ryhmässä haastateltavat perustelivat vapaaehtoista lapsettomuuttaan ihmislajin ja muun luonnon välisellä epätasapainoisella suhteella. Koska maapallolla on jo ylikansoitusongelma, ei haastateltavien mukaan ollut enää järkevää lisätä ihmislajin edustajia maapallolle. Tässä ryhmässä korostui ajatus siitä, että jokainen laji on yhtä arvokas. Ihminen ei tämän ajattelutavan mukaan ole hierarkkisesti muiden lajien yläpuolella, vaan samanarvoinen kuin muut lajit. - Mekin ollaan vaan yks eläinlaji tavallaan, että se ihmismäärä on jotenkin täysin älytön muihin eliöihin verrattuna tai silleen, että se ei oikein ole tasapainoinen asetelma, yksi haastateltavista pohdiskeli. Tällaista ajattelutapaa kutsutaan biosetriseksi eli luontokeskeiseksi ajattelutavaksi, joka poikkeaa tyypillisestä ihmiskeskeisestä ajattelutavasta. Ryhmässä ihminen nähtiin myös syyllisenä ympäristön nykyiseen tilaan, eikä ihmislajin lisääminen maapallolle tästäkään syystä näyttäytynyt enää järkevänä. Ihmislajin asemaa muiden lajien joukossa myös kyseenalaistettiin, sillä mikään laji ei ole riippuvainen ihmislajin olemassaolosta. Ihminen on siis ikään kuin hävittänyt paikkansa luonnossa. Jotta maapallo ja kaikki sen lajit pääsisivät elpymään ihmisen aiheuttamista tuhoista, tulisi ihmislajin edustajien vähentyä. Vapaaehtoinen lapsettomuus näyttäytyikin valintana, joka edistää tätä tavoitetta. Identiteetin vahvistamista ja aitoa toisinajattelua Mitä näistä tuloksista sitten voidaan ajatella? Ympäristöperusteluiden voidaan tulkita vahvistavan vapaaehtoisesti lapsettoman identiteettiä. Vapaaehtoisesti lapsettomat joutuvat usein perustelemaan lapsettomuuttaan ja heihin liitetään myös negatiivisia stereotypioita. Heitä saatetaan esimerkiksi pitää itsekkäinä, koska he eivät halua hankkia lapsia. Ympäristöperustelut tekevätkin vapaaehtoisesta lapsettomuudesta vastuullisen ja epäitsekkään valinnan, kun taas lapsenhankinta näyttäytyy ympäristönäkökulmasta tarkasteltuna itsekkäänä valintana. Tilanne kääntyy ikään kuin päinvastoin ympäristöperusteluiden ansioista ja vapaaehtoisesti lapsettoman identiteetistä tulee aiempaa hyväksyttävämpi ja vahvempi. Kyse ei kuitenkaan ole vain oman identiteetin vahvistamisesta, vaan aidosta toisinajattelusta. Toisinajattelulla tarkoitetaan ”vallitsevan tai virallisen ideologian tai ajattelun vastaisten mielipiteiden esittämistä” (Suomisanakirja 2021). Haastateltavien ajatukset esimerkiksi siitä, ettei ole lapsen kannalta oikein syntyä tuhoutuvalle maapallolle, ovat selkeästi Suomen väestöpolitiikan vastaisia, sillä Suomessa tavoitellaan syntyvyyden kasvua. Myös luontokeskeinen ajattelutapa on poikkeava, sillä suurin osa ihmisistä on omaksunut antroposentrisen eli ihmiskeskeisen ajattelutavan. Tällaiset poikkeavat ajattelutavat herättävätkin usein vastaanottajissaan tyrmistymistä, mikä tekee tutkimastani aiheesta hyvin kiistanalaisen. Toisinajattelun merkitys onkin siinä, että se avartaa sitä ajattelun tilaa, jossa meidän on mahdollista ajatella. Se voi hetkellisesti rikkoa sosiaalisia normeja ja uskomuksia (Phillips 2015). Toisinajattelu sisältää uudenlaisen ajattelun ”siemenen”, joka voi mahdollisesti muuttaa nykyisiä tapoja ajatella. Nämä tulokset myös itsessään laajentavat käsitystä vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Aiemmin ympäristöperusteluihin ei ole tarkemmin perehdytty ja usein niitä on saatettu pitää ”hyvänä selityksenä” lapsettomuudelle (Hukkanen 2018). Tulokset kuitenkin osoittavat, että ympäristöperustelut ovat monimuotoisia ja merkitsevät myös jokaiselle haastateltavalle hiukan eri asioita. Ne myös osoittavat selkeää toisinajattelua, mikä on politiikkatieteellisesti tarkasteltuna mielenkiintoinen löydös. Helmi Heiskanen Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu kansainvälisten suhteiden pro gradu -tutkielmaan Tutkimus vapaaehtoisesti lapsettomien ympäristöperusteluista Chaïm Perelmanin argumentaatioteorian käsitteitä hyödyntäen. Gradun ohjasi Mika Luoma-aho. Lähteet Hukkanen, Virpi (2018) Nämä naiset eivät tee lapsia, koska haluavat pelastaa maapallon – “En synnytä yhtään kuluttajaa lisää”. Uutinen. Yle uutiset 21.1.2018. https://yle.fi/uutiset/3-10029294 (haettu 3.9.2021). Phillips, Kendall R. (2015). The Event of Dissension: Reconsidering the Possibilities of Dissent. Quarterly Journal of Speech, Vol. 101 (1), 60–71. Suomi Sanakirja. https://www.suomisanakirja.fi/toisinajattelu (haettu 3.9.2021). Digitalisaatio ja muutos ovat osa tämän päivän työelämää. Toimintaympäristöt ja -tavat muuttuvat jatkuvasti – tarvitaan kykyä sopeutua yhteisöissä, joissa muun muassa vuorovaikutuksemme voi olla monin tavoin haastavaa. COVID-19-pandemia on entisestään kiihdyttänyt digitalisaation prosesseja työyhteisöissä. Etätyöhön on hypätty ja digiloikkia otettu usein pakonkin edessä ilman suurempia valmisteluja. Tämä muutos haastaa meidät pohtimaan toimintatapojamme digitaalisissa ympäristöissä – tukevatko ne hyvinvointiamme vai lisäävätkö kokemusta kuormittuneisuudesta? Työntekijä keskiöön digitaalisissa prosesseissa Digiarjen työhyvinvoinnin tarkastelussa tarvitaan tietoa työntekijän näkökulmasta. Työntekijän näkökulmaa tarkastelemalla voimme saada arvokasta tietoa digiarjen käytännöistä työhyvinvoinnin tukemiseksi. Pro gradu -tutkielmassani tutkin lappilaisten palkansaajien ja yrittäjien käsityksiä digitalisaatiosta ja työhyvinvoinnista. Tutkimuksessa tarkasteltiin kahden ääripään – digihyvinvointinsa hyväksi ja digihyvinvointinsa heikoksi kokevien käsityksiä digitaalisesta työarjesta. Aineisto on koottu Lapin yliopiston koordinoiman Digiajan työhyvinvointihankkeen teettämästä laajasta kyselystä lappilaisille työntekijöille. Tutkimustulokset osoittivat, että digiarjen työ on kuormittavaa sekä digihyvinvointinsa hyväksi että heikoksi kokevien ryhmissä, mutta tavat toimia ja asennoituminen digiajan työarjessa vaihtelivat. Toimimattomat ja päällekkäiset järjestelmät toivat kuormitusta kummankin ryhmän digiarkeen. Molempien ryhmien käsityksistä nousi esille työyhteisön ja esihenkilön tuki tärkeänä tekijänä sujuvassa digiarjessa. Työyhteisön vaikutus digiarjessa peilautui vuorovaikutukseen ja sen haasteisiin. Nykyistä työtämme leimaa myös kommunikointi digitaalisesti sekä jatkuva tavoitettavuus. Viestintä ilman kasvokkaista kohtaamista voi osalla lisätä väärinymmärryksiä ja kokemusta kuormituksesta. ”Asioiden hoitamisessa sähköisesti ilman, että näet toisen on aina iso väärinymmärryksen vaara. Sähköisen viestinnän taakse on helppo piiloutua, olla tyly, kieltäytyä tai vaatia. Mutta jos sama asia pitäisi sanoa päin naamaa, niin eipä enää onnistukaan. Vuorovaikutustaitojen köyhtyminen huolestuttaa.” (A81) ”Turhia sähköposteja kulkee aivan järjetön määrä. Kukaan ei näytä hallitsevan tulvaa kenelle posti on tarpeellinen ja kenelle ei. Sisäinen tiedotus tarpeellisista asioista ei tavoita ja asioita ohjataan vääriin paikkoihin.” (B28) Muutos voi olla myös mahdollisuus Keskeisenä käsitteenä molempien ryhmien digitaalisessa arjessa näyttäytyi myös muutos, mutta suhtautumisessa muutokseen oli havaittavissa eroavaisuuksia. Digihyvinvointinsa hyväksi kokevien käsityksissä muutos näyttäytyi mahdollisuutena, joka voi tuottaa uutta oppimista - yksilön vastuu digiarjessa korostui ja toimintatavoissa tuli esille keinoja ja toimintatapoja tukea digiarjen työhyvinvointia. Digihyvinvointinsa heikoksi kokevien käsityksissä muutos näyttäytyi useammin kuormitusta tuottavana – digiarki nostatti myös monenlaisia, voimakkaitakin tunteita. ”Digitalisaatio lähinnä edesauttaa ja helpottaa työhyvinvointia. Hyvin hankala keksiä digitalisaatioon liittyviä tekijöitä, jotka heikentäisivät työhyvinvointia.” (A74) ”Onneksi valtaosa työstäni on edelleen digitalisaatiosta riippumatonta; sen lisäksi on vain tullut ylimääräistä digitaalista puuhastelua (ja välillä frustraatiota).” (B19)  Kuva: Pixabay
Digiarjessa tarvitaan yksilöllisiä ratkaisuja työhyvinvointia tukemaan Työyhteisöissä ja johtamisen konteksteissa tarvitaan kykyä havaita digitalisaation myötä muuttuneita toimintatapoja, työskentely-ympäristöjä ja vuorovaikutusta. Johtaminen digiarjessa vaatii rehellisyyttä ja herkkyyttä kuunnella työntekijöiden tarpeita. On muistettava, että työtä sujuvoittamaan ajateltu toimivakin tekninen ratkaisu voi toisille lisätä työn kuormittavuutta helpotuksen sijasta. Digiarjen toimintaympäristöissä tarvitaan huomioita myös riittävään palautumiseen ja lepoon – erityisesti kun digitaalisuus leimaa voimakkaasti myös vapaa-ajan ympäristöjämme. ”Digiteknologian päivän aiheuttamaa kuormitusta ei välttämättä vielä tunnisteta työpaikalla eikä siihen kiinnitetä huomiota. Riittävätkö nykyiset tauot nykyajan monikanavaisen digikuormituksen purkamiseen?” (B39) Digiarjen kompleksisissa konteksteissa tulisi pyrkiä toteuttamaan tietoisia, auki purettuja ja yksilöllisiä toimintatapoja sekä huomioida työyhteisön vuorovaikutusta ja yhteisöllisyyttä tukevat käytännöt. Mervi Kemi Lapin Yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu hallintotieteiden, erityisesti johtamisen psykologian pro gradu-tutkielmaan: Digitalisaatio ja työhyvinvointi – lappilaisten palkansaajien ja yrittäjien käsityksiä digitaalisesta työarjesta.  Kuva: Pixabay Keskeiset käsitteet Laillistaminen tarkoittaa samanlaisen lähestymistavan käyttöönottoa, kuin alkoholilla ja tupakalla on tällä hetkellä. Laillistaminen sallisi huumeiden käytön, myynnin ja tuottamisen tietyn säännöstelyn ja valvonnan asettamien rajojen sisällä. Dekriminalisoinnilla tarkoitetaan rangaistavuuden poistoa huumeiden käytön ja pienten määrien hallussapidon osalta. Dekriminalisoinnissa käyttö ja hallussapito poistetaan rikoslaista. Huumekauppa, huumeiden salakuljetus ja valmistus on kielletty ja rangaistava teko. Käytetään myös käsitettä de jure -dekriminalisointi. Depenalisointi tarkoittaa rangaistusten lieventämistä ja voi johtaa rikosasian päättämiseen ilman rangaistusta. Näin toimitaan, mikäli huumetapaus määritellään lieväksi tai rikosoikeudellisten menetelmien soveltamista ei pidetä tarkoituksenmukaisena. Huumeiden käytöstä ja hallussapidosta ei välttämättä rangaista, mutta niitä ei poisteta rikoslaista. Käytetään myös käsitettä de facto –dekriminalisointi. EMCDDA 2016; Natapoff 2015 Viimeiset vuosikymmenet ovat olleet huumepolitiikan murrosaikaa, joka on johtanut huumeiden kriminalisoinnin uudelleenarviointiin. Esimerkiksi Uruguay, Kanada ja osa Yhdysvaltojen osavaltioista ovat luopuneet kriminalisointipolitiikasta täysin ja laillistaneet kannabiksen. (EMCDDA 2020, 4). Laillistamisen ohella myös dekriminalisointi ja depenalisointi ovat saaneet lisää jalansijaa kansainvälisen huumepolitiikan areenalla – dekriminalisointia harjoitetaan määrittelytavasta riippuen noin yli 30 maassa (Eastwood ym. 2016, 6). Sama kehityssuunta on näkyvissä myös Suomessa, jossa kannabiksen dekriminalisointi on parhaillaan eduskunnan käsittelyssä sitä koskevan kansalaisaloitteen kerättyä 55 634 ääntä (KAA5/2020). Blogitekstin kirjoituksen aikaan vihreät ovat ensimmäisenä eduskuntapuolueena juuri ilmoittaneet kannattavansa kannabiksen laillistamista (HS 13.9.2021). Muutokset huumepolitiikassa kulkevat käsi kädessä huumeiden käytön- ja asennemuutoksen kanssa. Suomessa kannabista käytetään enemmän kuin koskaan ennen ja asenteet ovat lientyneet kannabiksen käyttöä ja rangaistavuutta kohtaan (Karjalainen ym. 2020). Kannabiksen dekriminalisoinnin puolesta ja vastaan Pro gradu -tutkielmassani tarkastellaan, minkälaisia diskursseja kannabiksen dekriminalisoinnista tuotetaan verkkokeskusteluissa. Diskurssien lisäksi tutkielmassa paikannetaan kannabiksen käyttäjille ja kanssakeskustelijoille annettuja subjektipositioita. Paikansin aineistostani kolme keskeistä diskurssia: pragmaattisuusdiskurssi, hyvinvointidiskurssi ja yksilön oikeuksien -diskurssi. Diskurssit Paikansin tutkimusaineistostani kolme diskurssia: pragmaattisuusdiskurssin, hyvinvointidiskurssin ja yksilön oikeuksien -diskurssin. Dekriminalisoinnin vastustus paikantuu vahvimmin hyvinvointidiskurssiin. Dekriminalisointia vastustetaan, sillä kannabis mielletään yksinomaan vaaralliseksi päihteeksi, joka uhkaa ihmisten kokonaishyvinvointia. Puolustajat ovat kyseisessä diskurssissa reagoiva osapuoli, joka voimakkaasti kyseenalaistaa vastustajien rakentamaa kuvaa kannabiksen käytön ja dekriminalisoinnin vaikutuksista. Pragmaattisuusdiskurssissa dekriminalisointia kannatetaan pragmaattisin perustein – dekriminalisoinnin ajatellaan olevan nykyistä kriminalisointipolitiikkaa toimivampi vaihtoehto. Pragmaatikkojen rakentamassa kuvauksessa dekriminalisointi mahdollistaa huumehaittojen vähentämisen paremmin, mitä kautta se hyödyttää yhteiskuntaa kokonaisvaltaisesti. Vastustajat puolestaan eivät kannata dekriminalisointia, sillä uskovat sen lisäävän yhteiskunnalle koituvia haittoja. Yksilön oikeuksien -diskurssissa dekriminalisointi edustaa puolustajille oikeudenmukaisuutta ja yksilönvapautta. Rangaistuksista luopumisen nähdään parantavan huumeita käyttävien yhteiskunnallista asemaa. Puolustajien mukaan päihteiden käyttö on yksilönvapauskysymys, sillä jokaisella tulisi olla oikeus päättää, mitä omalla kehollaan ja elämällään tekee. Kannabiskuva Tulkintani mukaan yksilön omaama kannabiskuva ohjaa voimakkaasti sitä, miten dekriminalisointiin suhtaudutaan. Dekriminalisoinnin vastustajien ja puolustajien näkemykset eroavat merkittävästi toisistaan. Vastustajien kuvauksissa kannabis rakentuu yksinomaan vaaralliseksi ja haitalliseksi päihteeksi. Puhetta niin sanotusta viihdekäytöstä (ks. Salasuo 2004) ei vastustajien keskuudessa esiinny lainkaan, vaan kannabiksen käytöstä puhutaan poikkeuksetta ongelmakäyttönä. Puolustajien kuvauksissa kannabis määritellään monimuotoisemmin – jonkinlaisten riskien olemassaolo tunnistetaan ja tunnustetaan, mutta kaiken kaikkiaan kannabiksesta rakennetaan kuvaa suhteellisen harmittomana päihteenä. Puolustajien kuvauksissa kannabiksen käyttö merkityksellistyy ensisijaisesti kohtuukäytöksi, ja vastustajien nähdään liioittelevan käytön riskejä. Kannabiksen vähäisiä haittoja korostetaan etenkin suhteessa alkoholiin. Olennaista onkin, että niin puolustajat kuin vastustajatkin rakentavat omaa kannabiskuvaansa vertaamalla näitä kahta päihdettä toisiinsa. Vastustajat pitävät kannabista hyvinvointia uhkaavana päihteenä, kun taas vastustajat liittyvät samat määritykset alkoholiin. Kannabiksen käyttäjät Tutkimusaineistossani kannabiksen käyttäjistä rakentuu kaksi päinvastaista kuvaa. Mielestäni on perusteltua väittää, että dekriminalisoinnin vastustajat suhtautuvat kannabiksen käyttäjiin ennakkoluuloisesti ja leimaavasti. Vastustajien puheenvuoroissa kannabis merkityksellistyy yksinomaan haitalliseksi päihteeksi ja sama toistuu myös kannabiksen käyttäjien kohdalla. Vastustajien kuvaukset kannabiksen käyttäjistä voidaan kiteyttää seuraavasti: kannabiksen käyttäjät ovat takkutukkaisia yhteiskunnasta syrjäytyneitä mielenterveyspotilaita ja ovat lähinnä rasite yhteiskunnalle ja sen tuottaville kansalaisille. Puolustajien kuvauksissa kannabiksen käyttäjästä rakentuu päinvastainen kuva: tyypillinen kannabiksen käyttäjä on tavallinen työssäkäyvä veronmaksaja, joka elää kannabiksen käyttöä lukuun ottamatta yhteiskunnan normien mukaisesti. Vastustajat ja puolustajat rakentavat kaksi erillistä kuvaa kannabiksesta, sen käyttäjistä ja dekriminalisoinnista. Nähtäväksi jää, mitkä diskurssit tulevaisuudessa muodostuvat valtaa pitäviksi diskursseiksi ja mihin suuntaan huumausainepolitiikka Suomessa kehittyy. Emilia Lahtinen Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan: ”Kaksijakoinen kannabis – kannabiksen dekriminalisoinnista tuotettuja diskursseja paikantamassa” Lähteet Eastwood, Niamh & Fox, Edward & Rosmarin, Ari 2016: A quiet revolution: Drug decriminalisation across the globe (Second ed.). London: Release Publication. https://www.tni.org/files/publication-downloads/a_quiet_revolution_march_31_2016.pdf. Viitattu 21.09.2021 EMCDDA 2016: Perspectives on drugs. Models for the legal supply of cannabis: recent developments, Publications Office of the European Union, Luxembourg. EMCDDA 2020: Monitoring and evaluating changes in cannabis policies: insights from the Americas, Technical report, Publications Office of the European Union, Luxembourg. Helsingin Sanomat 13.9.2021: Muut puolueet tyrmäävät vihreiden ehdottaman kannabiksen laillistamisen – Näin eduskuntaryhmien puheenjohtajat kertovat kannoistaan. https://www.hs.fi/politiikka/art-2000008259813.html. Viitattu 21.9.2021. Kansalaisaloite (KAA 5/2020) 1.5.2019: Kansalaisaloite kannabiksen käytön rangaistavuuden poistamiseksi. Karjalainen, Karoliina & Pekkanen, Niina & Hakkarainen, Pekka 2020: Suomalaisten huumeiden käyttö ja huumeasenteet: Huumeaiheiset väestökyselyt Suomessa 1992-2018. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Helsinki. Natapoff, Alexandra 2015: Misdemeanor Decriminalization. Vanderbilt Law Review 68(4), 1055. Salasuo, Mikko 2004: Huumeet ajankuvana: huumeiden viihdekäytön kulttuurinen ilmeneminen Suomessa. Stakes. Helsinki. Organisaatioiden kansainvälistäessään toimintojaan tarve yhtenäiselle organisaation sisäiselle viestinnälle kasvaa. Usein ajatellaan, että yhden kielen valinta organisaatiokieleksi auttaa yhtenäistämään viestintää. Toisaalta, yhden organisaatiokielen valinta aiheuttaa myös mahdollisesti negatiivisia seurauksia. Vaikka monikielisen tiimin johtamisessa viestinnän välineenä käytetäänkin usein esimerkiksi englannin kieltä, vaikuttaa johtamiseen usein enemmän viestintätilanteiden kontekstuaaliset tekijät sekä yksilöiden johtaminen yksilöinä. Aiemmissa tutkimuksissa kielellä johtamisesta voidaan nähdä olevan kolme erillaista näkökulmaa, jotka liittyvät niihin taustaoletuksiin, joita kielelle on annettu. Strukturalistisessa näkökulmassa kieli määritellään yksinkertaisesti ihmisten välisenä tapana viestiä ja sitä käytetään sateenvarjotermin tavoin. Kielen nähdään olevan monikansallisissa organisaatiossa sekä viestinnän fasilitaattori että sen este, ja kielitaidon nähdään olevan yksilön omaama resurssi. Strukturalistisen näkökulman mukaan kielen strategista suunnittelua tulisi johtaa korporaatiotasolla, eli ylhäältä alaspäin. Toinen näkökulma, eli funktionaalinen näkökulma on kiinnostunut siitä, miten organisaatioiden implementoitu kielipolitiikka vaikuttaa organisaation työntekijöihin ja organisaation kielen johtamiseen. Funktionaalisessa näkökulmassa kieli nähdään organisaation työntekijöiden yksilöllisenä ominaisuutena, joka on vahvasti kontekstisidonnainen. Kieli on sidottu yksilön kognitiivisiin oletuksiin itsestä ja muista kommunikoijina, joten kielen voidaan olettaa olevan osa sosiaalista identiteettiä. Kolmas näkökulma, eli sosiaalisen käytänteen näkökulma, olettaa, että kieli on monikansallisen organisaation työntekijöiden välisen vuorovaikutuksen tuote, joka on vain osa viestinnällistä kompetenssia. Kieli on siis juurtunut erilaisiin kontekstikerroksiin, kuten organisaation ja kulttuurin konteksteihin, jotka vaikuttavat yksilön viestintään.  Kuva: Flickr.com Konteksin ja yksilöllisten erojen ymmärtämisen tärkeys Tutkimukseni mukaan esihenkilöiden kokemuksissa monikielisen tiimin johtamisessa ei yksi näkökulma korostu ylitse muiden. Kokemukseen viestinnästä ja sen merkityksellisyydestä vaikuttaa niin esihenkilön oma kuin alaisen kielitaito, muu viestinnällinen kompetenssi, viestinnällisen tilanteen konteksti sekä alaisten yksilölliset persoonallisuuden piirteet ja taustalla vaikuttavat kulttuuriset tekijät. Alaisten yksilölliset piirteet ja taustojen erot välittyvät merkityksellisimpinä seikkoina, joiden koetaan vaikuttavan johtamiseen enemmän kuin kielitaidon. Riittävän hyvä kielitaito on merkittävässä roolissa, jos yksilö haluaa työskennellä monikielisessä organisaatiossa. Kielitaito ei kuitenkaan saa sen suurempaa merkitystä, eivätkä esihenkilöt siihen jokapäiväisessä työssään kiinnitä välttämättä lainkaan huomiota. Monikielisen tiimin johtamisessa tärkeintä onkin kohdella jokaista alaista yksilönä, eikä jonkin kieliryhmän edustajana sekä pohtia sitä, miten itse toimii viestijänä niin, että tulee ymmärretyksi. Jenna Kasvi Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu hallintotieteen, erityisesti johtamisen psykologian pro gradu- tutkielmaan ”Mä niinku mieluummin suomalaiseen tyyliin, et jos kolmella sanalla pärjäis”: Monikielisen tiimin johtamista vieraalla kielellä kuvaavat kertomukset. Lähteet: Karhunen, P. & Kankaanranta, A. & Louhiala-Salminen, L. & Piekkari, R. (2018). Let’s Talk about Language: A Review of Language-Sensitive Research in International Management. Journal of Management Studies, 55(6), s. 980-1013. doi:10.1111/joms.12354. Marschan, R., Welch, D., & Welch, L. (1997). Language: The forgotten factor in multinational management. European Management Journal, 15(5), s. 591–598. doi:10.1016/S0263-2373(97)00038-8. Welch, D. E., & Welch, L. S. (2018). Developing Multilingual Capacity: A Challenge for the Multinational Enterprise. Journal of Management, 44(3), s. 854–869. doi:10.1177/0149206315594846.  Lastensuojelun sosiaalityö on vaativaa asiantuntijatyötä, jonka tekijöillä on oltava laaja tietämys ja tuntemus myös oikeudellisista asioista. Vai onko? Miten lastensuojelussa työskentelevät sosiaalityöntekijät käsittävät oikeudellisen osaamisen merkityksen ja vaatimukset osana sosiaalityötä? Entä olisiko lastensuojelussa työskentelevillä sosiaalityöntekijöillä mielestään tarvetta oikeudelliseen osaamiseen liittyvälle lisäkoulutukselle?
Näihin kysymyksiin paneudun Pro-gradu tutkielmassani, jossa tarkastelen lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden käsityksiä oikeudellisen osaamisen merkityksestä ja vaatimuksista omassa työssään. Tutkimukseni liittyy Lapin yliopiston Sohova-hankkeeseen, jonka tavoitteena on kuntien, kolmannen sektorin ja yksityisten toimijoiden yhteistyön vahvistaminen liittyen oikeudelliseen osaamiseen sosiaalityössä sekä sosiaalityön tuntemuksen lisääminen hyvinvointioikeuden alalle. Oikeudelliseen osaamiseen liittyy varmuutta ja epävarmuutta Tutkimustulosten mukaan sosiaalityöntekijät osaavat hakea apua ja tukea haastaviin tilanteisiin. Erityisesti vastentahtoisiin päätöksiin, kuten huostaanottoon ja kiireellisiin sijoituksiin käsitettiin kuitenkin liittyvän epävarmuutta oikeudellisen osaamisen suhteen. Epävarmuutta ilmeni myös oikeudellisen osaamisen käsitteen määrittelyssä. Tutkimuksen mukaan sosiaalityöntekijät mieltävät oikeudellisen osaamisen merkityksellisenä osana lastensuojelun sosiaalityötä. Moni haastateltava pohti sitä, mitä kaikkea oikeudellinen osaaminen pitää sisällään ja mitä sillä nimenomaan lastensuojelun sosiaalityössä tarkoitetaan. Lakiosaamisen käsitetään tuovan myös varmuutta ja turvaa työn tekemiseen. Sosiaalityöntekijöiden käsityksessä lakeja ei tunnuta juurikaan kyseenalaistettavan. Pidetään itsestään selvyytenä, että lakeja on työssä noudatettava. Toisaalta lakien noudattamisen koetaan aiheuttavan kuormittumista työssä, koska esimerkiksi lastensuojelulain määrittelemät aikarajat eri toimenpiteiden kestolle aiheuttavat kiirettä ja painetta työssä. Lisäksi ajan tasalla pysyminen lakien suhteen koetaan haastavana. Laki työvälineenä lastensuojelussa Lain sisäistämisen käsitettiin myös tuovan työhön tietynlaista vapautta ja mahdollisuutta luovuuden käyttöön. Laki käsitetään työvälineenä ja lastensuojelutyöhön liitetään vahvasti virkavastuun käsite. Lain soveltamiseen haetaan tukea työkavereilta, esimieheltä ja sovellusoppaista. Käsitysten mukaan lastensuojelun sosiaalityössä vaaditaan runsaasti myös eettistä pohdintaa ja moraalista harkintaa, joten työtä ei voida tehdä ainoastaan lainsäädännön varassa. Lastensuojelun sosiaalityöntekijän pitää työssään pystyä arvioimaan kiireellisten lastensuojelutoimien tarvetta lapsen edun näkökulmasta ja tässä tukena toimii myös lainsäädäntö. Lainsäädännön käsitetään määrittävän toimintamahdollisuuksien raamit, mutta päätös- ja harkintavalta on kuitenkin yksittäisellä sosiaalityöntekijällä. Koulutusta kaivataan Oikeudelliseen osaamiseen liittyvää koulutusta kaivataan enemmän ja sen toivotaan olevan säännöllistä ja pitkäkestoista. Oikeudellinen osaaminen sosiaalityöntekijöiden käsityksissä tulee näkyväksi esimerkiksi lainsäädännön merkityksen, prosessien hallinnan, oikeudellisen osaamisen vaatimusten sekä oikeuksien ja osallisuuden kautta. Oikeudelliseen osaamiseen liittyvää koulutusta ei koettu sosiaalityön opintojen aikana olleen tarpeeksi työelämän vaatimuksia ajatellen. Omaa osaamista oikeudellisista asioista ei käsitetä riittäväksi ja enemmän kaivataan perehdytystä lastensuojelutyön oikeudelliseen puoleen myös lainsäädännön näkökulmasta. Kiinnostusta lisäkoulutukseen oli kaikilla haastateltavilla ja osa toivoi myös muuta kuin omaan työhön liittyvää lainsäädännöllistä koulutusta. Lastensuojelun sosiaalityössä joudutaan tekemisiin hyvin moniulotteisten ja haastavien ilmiöiden kanssa ja niiden ratkaisemiseen tarvitaan hyvin monen tyyppistä osaamista. Oikeudellinen osaaminen käsitetään merkityksellisenä ja sen merkitys ilmenee erityisesti lastensuojelun työn rakenteita tukevana ja ohjaavana. Vähintään yhtä tärkeänä käsitetään kuitenkin sosiaalityöntekijän eettinen ja moraalinen harkinta vaativissa työtilanteissa. Minna-Lotta Shemeikka Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu yhteiskuntatieteiden pro gradu -tutkielmaan: Sosiaalityöntekijöiden käsityksiä oikeudellisen osaamisen merkityksestä ja vaatimuksista lastensuojelun sosiaalityössä. Kuva: Pixapay  Lapsen edun käsitteen joustavuus ja lukuisat tulkintamahdollisuudet haastavat julkista valtaa käyttäviä viranomaisia. Huoltoriidoissa lapsen etua arvioidaan usealla eri taholla.
LOS:in 3 artiklan 1 kohta edellyttää, että jokaisessa julkisen tai yksityisen sosiaalihuollon, tuomioistuinten, hallintoviranomaisten tai lainsäädäntöelinten toiminnassa, jotka koskevat lapsia, on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu (LOS 60/1991). Lapsen edun tulisi olla keskeinen ratkaisuperiaate myös huoltoriidoissa. Lapsen edun käsite on määrittelemätön, joustava ja se sen lähikäsitteitä ovat lapsen tarpeet, lapsen oikeudet ja lapsen osallisuus. (Pösö 2012, 79; Freeman 2007, 27.) Lapsen edun sisältö pitää määritellä tapauskohtaisesti ja sopeuttaa kyseessä olevan lapsen erityistilanteen mukaisesti, jolloin otetaan huomioon lapsen henkilökohtainen tilanne, olosuhteet ja tarpeet. (Yleiskommentti 2013 nro 14, 5–9.) Lapsen edun käsitteen ydinsisältö rakentuu perus- ja ihmisoikeuksien varaan. Ydinsisältö ei voi vaihdella tapauskohtaisesti, mutta tilanne- ja tapauskohtaisuus sekä lapsen ja perheen olosuhteet voivat tuoda vaihtelua siihen. (Litmala 2002, 53–54.) Lainsäädännöllisestä näkökulmasta lapsen etu ja sen merkitykset nähdään ole-van sidoksissa siihen, mitä lakia missäkin tapauksessa noudatetaan ja se on arvioitava tapaus-kohtaisesti (Aer 2021, 25). Huoltoriidoissa tuomioistuin voi pyytää sosiaalilautakunnalta olo-suhdeselvityksen. Olosuhdeselvityksen tarkoituksena on tuottaa tuomioistuimelle sosiaalitoimen ammatilliseen asiantuntijuuteen pohjautuvia tietoja perheen tilanteesta, lapsen elinolosuhteista ja muista asian ratkaisuun mahdollisesti vaikuttavista asioista. Olosuhdeselvityksen laativat sosiaali-työntekijät ja siihen sisältyy lapsen edun arvioiminen. Huoltoriitatilanteessa lapsen edun ar-vioiminen on vaativaa asiantuntijan arviointityöskentelyä, joka edellyttää ammattilaiselta lap-sen tilanteeseen liittyvää menetelmäosaamista ja dokumentointiosaamista. Sosiaalityöntekijän tulee kyetä analysoimaan laajasti lapsen ja hänen perheensä elämänkirjoa ja sen osa-alueita ja sitä, miten vanhemmat ovat eron jälkeen saaneet sovitettua nämä lapsen elämään kuuluvat asiat yhteen. (Heinonen & Sinko 2013, 126.) Tavallisesti sosiaalityöntekijä harkitsee monipuolisesti eri tekijöiden yhteis- ja liitäinnäisvaikutuksia, sillä harvoin mikään yksittäinen asia ratkaisee lapsen edun. (Taskinen 2001, 43.) Lapsen edun arviointi vaatii asiantuntijuutta Pro Gradu tutkielmassani tutkin olosuhdeselvitysten yhteenvedoista sosiaalityöntekijöiden ammatillista näkemystä lapsen edusta, sen rakentumista ja sille annettuja merkityksiä. Ha-vaitsin yhteenvedoista toistuvia rakenteita, joihin nojautuen sosiaalityöntekijät muodostivat ammatillisen näkemyksensä. Näitä toistuvia rakenteita olivat muun muassa yhteenvedot van-hempien ja lasten näkemyksistä, pyydettyjen lausuntojen yhteenvedot ja yhteenvedot vallit-sevasta tilanteesta. Toistuvana rakenteena esiintyi myös sosiaalityöntekijän näkemys. Sosiaalityöntekijät toivat ammatillista näkemystään esiin käyttäen kahdeksaa eri ilmaisuta-paa, jotka nimesin seuraavalla tavalla: 1) Huolen ilmaisut 2) Kannanottoja ja ohjeistuksia ilmaisevat 3) Näkemyksien ilmaisut 4) Pohdinta ilmaisut 5) Selvitystyöskentelyn arviota ilmaisevat 6) Toteavat ilmaisut 7) Havaintojen ilmaisut 8) Vaikutelmia ja käsityksiä ilmaisevat Näitä ammatillisen näkemyksen ilmaisuja sosiaalityöntekijät käyttivät luovasti vaihdellen ilmaisutavasta toiseen. Ilmaisutavat eivät olleet riippuvaisia siitä, mitä niillä tuotiin esiin. Jokaisessa selvityksessä oli käytetty useampaa eri ilmaisutapaa. Huolentason arviointi on keskeinen osa olosuhdeselvityksen asiantuntijan työskentelyä. Sosiaalityöntekijät toivat usein esiin ammatillista näkemystään lapsen edusta huolen ilmaisujen kautta. Tapa ilmaista ammatillista näkemystään huolen ilmaisun kautta on niin syvään juurtunutta olosuhdeselvitystyöskentelyssä, että sitä turvauduttiin silloinkin, kun lapsen tai hänen perheensä tilanteesta ei nimenomaan ollut huolta. Lapsen edun ammatillisen näkemyksen rakentuminen olosuhdeselvityksissä on yksilöllinen prosessi, jossa rakennusainekset ovat pääasiassa samoja, mutta niiden painoarvo ja suhde toisiinsa vaihtelivat tapauskohtaisesti. Olosuhdeselvitysten yhteenvetojen rakenne noudattelee sisällöllisesti toistuvaa kaavaa, joka luo perustan yksilölliselle arviolle lapsen edusta. Sosiaalityöntekijät nojasivat lapsen edun näkemyksessään paljon sekä vanhempien tuottamaan tietoon että muilta viranomaisilta kerättyyn tietoon. Lapsen näkemykset esitettiin pääasiassa vain tapaamisoikeuden osalta ja ne tuotiin esiin hyvin pelkistetysti. Merkittävää roolia tiedonmuodostumisen prosessissa näyttelivät havainnot lasten ja vanhempien välisistä tapaamisista sekä niiden pohjalta tehdyt tulkinnat. Havaintoni mukaan lapsen etu merkityksellistyy sosiaalityöntekijöiden kirjoitetuissa ammatillisissa näkemyksissä hyvin tavallisina vanhemmuuteen ja yhteistyövanhemmuuteen kuuluvina asioina tai niiden puuttumisena. Vanhemmuudessa lapsen eduksi merkityksellistyy lapsen hoivaaminen ja lapsen kasvua ja kehitystä tukeva aikuisjohtoinen arki. Lapsen kehitystä tukevan arjen nähdään puolestaan koostuvan aineellisten, emotionaalisten ja psykologisten tarpeiden tyydyttämisen taitoina. Hoivaamisen osalta merkityksen saivat lapsen terveyden turvaaminen ja huolenpito. Hoivaaminen nähtiin osana lapsen tasapainoisen kehityksen turvaamista. Kaiken kaikkiaan vanhemmuuden osalta lapsen eduksi merkityksellistyi lastensuojelun tapa mieltää lapsen etu LSL:n 4§:n lastensuojelun keskeisten periaatteiden mukaisesti. Nämä lastensuojelun keskeiset tavoitteet oli olosuhdeselvityksissä valjastettu vanhemmuuden keskeisiksi tehtäväksi. Erityisesti esiin nousivat LSL 4§:n kohdat 1, 2 ja 4. Näitä mukaillen lapsen etuna on, että vanhemmat kykenevät turvaamaan lapselle (1) tasapainoisen kehityksen ja hyvinvoinnin (2) mahdollisuuden saada ymmärrystä ja hellyyttä sekä iän ja kehitystason mukaisen valvonnan ja huolenpidon ja (4) turvallisen kasvuympäristön. (LSL 13.4.2007/417, 4§.) Analyysissani yhteistyövanhemmuus ja yhteishuolto nousivat myös lapsen edun merkityksiksi. Tämä kuvastaa Suomalaisen yhteiskunnan vallalla olevaa arvomaailmaa, jossa erot ovat asettuneet normaaliksi osaksi perhe-elämän elinkaarta. Yhteistyövanhemmuus on eronneen perheen perheyttä jatkava tekijä ja lapsen etu kiteytyy juuri tähän vanhemmuuden jatkuvuuteen ja mahdollisuuteen ylläpitää suhteita kumpaankin vanhempaan. Toimivan yhteistyövanhemmuuden uhkana nähtiin vanhempien keskinäiset toimeen tulemisen haasteet. Vanhempien välinen riitely nähtiin olevan lapsen edun toteutumisen esteenä ja sitä pidettiin lapsen kehitystä vaarantavana seikkana. Yhteistyön haasteiden nähtiin vaikuttavan vanhemman kykyyn tukea lapsen ja toisen vanhemman välistä suhdetta. Minna Tuokko Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu tutkielmaan: ”Lapsen edun mukaista olisi, että vanhemmat pystyvät tekemään yhteistyötä hänen asioissaan.” Sosiaalityöntekijöiden ammatillinen näkemys lapsen edusta olosuhdeselvityksissä. Kirjallisuus Aer, Janne 2012: Lastensuojeluoikeus. Lapsi- ja perhekohtaisen lastensuojelun oikeudelliset perusteet. Alma Talent oy. e-julkaisu. Viitattu 18.11.2020. Freeman, Michael D.A. 2007: A Commentary on the United Nations Convention on Rights of a Child, Aricle 3: The best interests of a Child. Martinus Nijhoff publishers. Boston. Heinonen, Hanna & Sinko, Päivi 2013: Sosiaalityöntekijät lastensuojeluprosessia johtamassa. Teoksessa Bardy, Marjatta (toim.): Lastensuojelun ytimissä. 4. uudistettu painos. 1. painos 2009. Juvenes Print – Suomen Yliopistopaino Oy. Tampere, 121–132. Litmala, Marjukka (toim.) 2002: Lapsen asema erossa. WS Bookwell Oy. Juva. Pösö, Tarja 2012: Lapsen etu, oikeudet ja näkökulma moraalisina kannanottoina. Teoksessa Forsberg, Hannele & Autonen-Vaaraniemi, Leena (toim.) Kiistanalainen perhe, moraalinen järkeily & sosiaalityö. Toim. Vastapaino. Tampere, 75–95. Taskinen, Sirpa 2001: Lapsen etu erotilanteissa. Opas sosiaalitoimelle. Stakes oppaita 46.Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi. Yleissopimus lapsen oikeuksista 60/1991 Yleiskommentti nro 14 (2013): Lapsen oikeudesta saada etunsa otetuksi ensisijaisesti huomioon (3 artiklan 1 kohta) YK Lapsen oikeuksien komitea. LSL Lastensuojelulaki LSL 13.4.2007/417 Oletko kohdannut työurallasi esimerkillä johtavaa johtajaa? Kokemukseni mukaan esimerkillä johtamisessa on ensiarvoista ihmislähtöisyys, nöyryys ja aitous alaisiaan kohtaan, mikä lähtee johtajasta itsestään luonnostaan, ei johtajuuden roolista. Oman kokemukseni mukaan erityisen tärkeää on juuri se, ettei johtaja muutu tilanteen mukaan, vaan toimii johdonmukaisesti aina esimerkkinä, siten miten toivoisi alaistensakin toimivan. Esimerkillä johtava johtaja panostaa työntekemiseen ennen muita yhteisen hyvän eteen (Dannenberg 2014). Itse olen työurallani palvelualalla oppinut paljon esimerkillään johtavilta johtajilta. Halusinkin tutkia aihetta tarkemmin ja niin päädyin tekemään sekä kandidaatin tutkielmani että pro graduni esimerkillä johtamisen käsityksistä. Tutkimuksissani haastattelin sekä alaisia että johtajia. Kiinnostukseni aihetta kohtaan kumpusi omista kokemuksistani esimerkin ottamisesta sekä itsekin esimerkkinä olemisesta. Sekä myös siitä, että esimerkillään johtavaa johtajaa kaivataan tämän päivän organisaatioihin. Johtaja on ”yksi meistä” Nykyiseen johtamistyyliin haluttaisiin tuoda lisää pehmeitä arvoja, kuten yhteisöllisyyttä ja ymmärrystä siitä, että johtaja on osa tiimiä. Tällöin näen myös sen, että positiivisella johtajuudella ja esimerkillä johtamisella on johtajuuden alueella varmasti oma paikkansa. Uskon myös siihen, että aiheen tutkimuksella on merkitystä johtajuuden kentällä. Halusin itse tuoda tutkielmallani kyseiseen asiakaspalvelutyöyhteisöön ymmärrystä siitä, miten esimerkillä johtaminen näyttäytyy heidän arkityöskentelyssään ja näin myös mahdollisesti ohjeita siihen, että tätä tulee arvostaa ja nostattaa organisaation sisällä. Tutkielmani aihe tuntuu itsestä erityisen tärkeältä, koska johtamisen psykologian tutkijat (mm. Haslam et al. 2012) ovat alkaneet korostaa sitä, että johtamisessa tulisi nähdä enemmän johtajan olemista osana työyhteisöä, niin että alaiset tuntevat johtajan ”yhdeksi meistä”. Aihe on myös ajankohtainen siitä näkökulmasta, että työn tekeminen tulee muuttumaan yhä helpommaksi digitaalisuuden kautta, mutta kuitenkin niin, että tarvitsemme työntekijöitä, jotka ovat sitoutuneita työntekemiseen ja yritykseen. Esimerkillä johtaminen nähtiin aineistoni valossa lähtökohtana sille, miten organisaatiossa toimitaan. Tutkimassani asiakaspalveluorganisaatiossa johtaja johtaa organisaatiota yrityksen arvojen mukaan näyttäen esimerkkiä alaisilleen. Olennaista myös Haslamin (2012) mukaan on, että johtaja toimii aina samalla tavalla eikä vain silloin, kun se on itselle sopivaa.  Kuva: Pixabay
Esimerkki luo yhteisöllisyyttä ja positiivista ilmapiiriä Esimerkin merkitys koettiin tutkielmani kohdeorganisaation arjessa tärkeäksi yhteisöllisyyden luojana ja positiivisen ilmapiirin vahvistajana. Kyseisessä organisaatiossa johtaja on paljon esillä, joten esimerkillisyys ja esimerkillä johtaminen tulee näkyväksi väistämättä. Graduni tuotti tietoa esimerkillä johtamisen käsityksistä asiakaspalvelutyöyhteisössä. Tutkielmani tuloksia voidaan käyttää johtamisen koulutuksen kehittämiseen ja esimerkillä johtamisen merkityksen ymmärtämiseen organisaatiokulttuurissa. Esimerkillä johtaminen nähtiin tässä tutkimuksessa positiivisena johtajuutena ja melko huomaamattomana ja luonnollisena toimintana yrityksen arjessa. Esimerkillä johtamisella oli mukaan merkitystä hyvän ilmapiirin luomiselle ja sille, että kaikki työyhteisössä tietävät tavoitteet ja ovat sitoutuneita työhönsä, jolloin tavoitteet saavutetaan yhdessä. Ajatus esimerkillisyydestä on tärkeä juuri nyt, kun yhteiskunnassa monissa yrityksissä teknologia tulee osaksi palveluita. Asiakaspalvelun esimiestyön merkitys onkin olennaisessa roolissa yritysten välisessä kilpailussa. Teot puhuvat enemmän kuin sanat (Yukl 2006, 267); näin myös totesi Dannenberg (2014), kun hän tutki esimerkillä johtamista verraten sitä sanoilla johtamiseen. Myös Hermalin (1998) on todennut, että johtajana on ensiarvoisen tärkeää pohtia sitä, miten saan muut seuraamaan esimerkkiäni. Haslamin (2011) mukaan johtaja tulisi nähdä ”yhtenä meistä”. Haslam korostaa oikeudenmukaisuutta menestyksekkäässä johtajuudessa. Ilman tätä yhteistä tunnetta meistä ei ole mahdollista toimia johtajana ja seuraajana. Perehtyessäni johtajuutta käsitteleviin teoksiin (Bell, Zemke & Tillmann 2006, Kalliomaa 2010, Räsänen, 2007) voi huomata, että esimerkillä johtaminen nähdään hyvänä lähtökohtana johtajuudessa. Johtaja näyttäytyy aina roolimallina alaisilleen. Mielestäni tapa kohdella muita ihmisiä kertoo enemmän kuin mikään kirjoitettu tai lausuttu ajatus. Itse ymmärrän nyt enemmän sitä, miten paljon esimerkillä johtaminen vaikuttaa alaisen kokemukseen tehdä työtä ja motivoitua työntekemiseen. Olennaisena näen sen, että esimerkillä johtaminen istuu paremmin toiseen organisaatioon kuin toiseen. Kohdeorganisaatiossa esimerkillä johtaminen nähdään ehkä jopa välttämättömänä johtajuuden muotona, kun taas asiantuntijaorganisaatiossa voidaan johtajaa ”nähdä” sähköpostin välityksellä ja muutenkin työntekeminen johtajan kanssa on erittäin vähäistä. Ella Kumpuniemi Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu hallintotieteen, erityisesti johtamisen psykologian pro gradu- tutkielmaan ”Esimerkillä johtaminen asiakaspalvelutyöyhteisössä: viitekehyksenä positiivinen johtaminen”. Lähteet: Bell, Chip R., Zemke, Ron; Tillmann, Maarit, 2006: Huippupalvelun johtaminen. Helsinki. Rastor Oy. Dannenberg, Astrid, 2014: Leading by example versus leading by words in voluntary contribution experiments. Heidelberg. Springer-Verlag. Haslam s. Alexander, Reicher Stephen D., Platow Michael J., 2012: Uusi johtamisen psykologia. Suomentanut Marja Ahokas. Helsinki. Gaudeamus. Hermalin, Benjamin, E. 1998: Toward an Economic Theory of Leadership: Leading by Example. American Economic Association. Kalliomaa, Sami & Kettunen, Sami, 2010: Luottamus esimiestyössä. Helsinki. WSOYpro Oy. Räsänen, Mikko (toim.), 2007: Coaching ja johtajuus. Valmentava ote esimiestyössä. Helsinki. Edita. Yukl, Gary, 2006: Leadership in organizations. Pearson Prentice Hall. New Jersey. |
Yhteisillä tulillaLapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkimusyhteisön blogi. Categories |
RSS Feed
