Suomalaisten kuntaorganisaatioiden kehittyminen palvelukunniksi on muuttanut myös perusopetuksen toteutusta. Muiden julkisten palvelujen tapaan sen keskeisiksi toimintavoiksi on määritelty yhteistyö, vuorovaikutus ja osallistaminen. Perusopetuksella on erityinen yhteiskunnan jäsenyyteen liittyvä kasvatus- ja opetustehtävä, jota tulee hoitaa yhdessä toimien ja oppien. Oppilas ja huoltajat perusopetuspalvelun asiakkaana Nykyisessä hallintoajattelussa korostuu palvelun tuottaminen yhteistyössä ja palvelun käyttäjien näkeminen aktiivisina toimijoina. Koulumaailmassa uudistukset ovat näkyneet uusina käsitteinä, joissa koulutyö voidaan nimetä palveluksi ja oppilas huoltajineen asiakkaiksi. Perusopetuslaki velvoittaa koulutyössä huomioimaan oppilaan edun ensisijaisuus ja järjestämään opetus yhteistyössä kotien kanssa [1]. Koulun tärkeimmät yhteistyötahot ovat oppilas ja hänen huoltajansa. Hyvien hallinnon palvelujen tulee olla laadukkaita, mikä edellyttää toimivaa yhteistyötä niin koulun sisäisten kuin ulkopuolisten toimijoiden kanssa. Rehtorit yhteistyön johtajina Perusopetuksen kouluja johtavat rehtorit, jotka sijoittuvat kuntaorganisaation keskijohtoon. Heidän keskeinen tehtävä on toimeenpanijan rooli eli laittaa koulutuspoliittiset linjaukset käytäntöön annettujen lakien ja määräyksien mukaan [2]. Rehtoreiden johtamiseen liittyy piirteitä, jotka joko mahdollistavat tai rajoittavat käytännön tekoja. Näitä toimijuuteen vaikuttavia tekijöitä ovat esimerkiksi rehtorin asema, perusopetuksen perustehtävä, toimintaympäristön erityispiirteet ja rehtorin henkilökohtaiset tietoon sekä taitoon liittyvät ominaisuudet [3]. Yhdessä tekemisen toimintakulttuuri vaatii rehtoreilta johtamistyötä, jossa koulutyön arjessa yhteistyön perusteet ovat esillä ja organisoinnilla mahdollistetaan yhteistyön käytännön toteutus. Koulumaailmassa käsitteet jaetusta johtamisesta ja tiimiorganisaatiosta ovat nykyään arkipäivää. Perusopetusorganisaatio oppivana yhteisönä Perusopetusorganisaation toimintakulttuurin perusta on yhtenevä yleisen hallintoideologisen ajattelun kanssa. Koulut tekevät yhteistyötä myös muiden hallintoalojen ja ympäröivän yhteisön kanssa. Yhteistyön tekeminen palvelujen tuottamisessa tapahtuu suunnitelmallisesti ja kehittämistyö pohjautuu seurantaa sekä arviointiin. Perusopetukseen kuuluu Oppiva yhteisö -periaate [4], joka heijastaa kaikkien tahojen kehittymisen jatkuvuutta ja keskeneräisyyttä. Yhteistyö kuuluu sivistykseen
Perusopetuspalvelun erityinen tehtävä on tukea oppilaiden kasvua yhteiskunnan jäsenyyteen. Keskeinen toiminnan perusta on käsitys, jonka mukaan yhteistyö on osa sivistystä. Pirkko Virkkula Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu hallintotieteen pro gradu -tutkielmaan Yhteistyö julkisen palvelun perusopetusorganisaatiossa – Rehtoreiden kokemuksia yhteistyöstä toimijuuden näkökulmasta tarkasteltuna. Tutkielman ohjaajana toimi Marjo Suhonen. Lähteet:
”Uskovaisessa kodissa tulisi olla aikaa keskustella omakohtaisesta uskon lahjasta. Jeesuksen antama kastekäsky velvoittaa vanhempia siihen. Näissä keskusteluissa uskovaiset vanhemmat voivat rakkaudella opastaa, miten lapsen ja nuoren olisi hyvä toimia, että hän säilyttäisi uskon ja hyvän omantunnon. Kannatta miettiä, kuinka paljon luovutamme kasvatusvastuuta kodin ulkopuolelle.” [1] Pro gradu -tutkielmassani keskityn tarkastelemaan sitä, miten vanhoillislestadiolainen oppi voi uhata liikkeessä kasvavien lasten oikeutta uskonnon-, ajatuksen- ja omantunnonvapauteen. Tutkimus pohjautui hengellisen väkivallan tematiikkaan, joka on ollut 2010-luvulla kiinnostuksen kohteena mm. Jehovan todistajien karttamismenettelyjä ja vanhoillislestadiolaisen yhteisön hoitokokouskäytäntöjä tutkittaessa [2]. Hengellisen väkivallan näkökulmaa on tutkittu toistaiseksi vielä vähän lasten näkökulmasta, minkä vuoksi on tärkeää tuottaa tietoa uskonnollisista yhteisöistä lapsuuden kasvupaikkoina sekä siitä, miten yhteisöt muovaavat lapsuutta. Uhat lasten oikeuksien toteutumiselle piirtyvät esiin vanhoillislestadiolaisen viikkosanomalehti Päivämiehen kirjoituksista aikavälillä 1.1.2021 – 30.6.2021. Analyysimenetelmänä käytin teorialähtöistä sisällönanalyysiä. Oikeus uskonnonvapauteen YK:n lasten oikeuksien sopimuksen mukaan lapsen huoltajilla on velvollisuus huomioida lapsen oma näkemys uskontoon liittyvissä asioissa ikä- ja kehitystasoisesti sekä keskustella lapsen kanssa vaihtoehtoisista maailmankatsomuksista [3]. Lapseen ei myöskään saa iskostaa uskomuksia ohitse tämän tietoisen harkinnan [4]. Tutkielmassani kävi ilmi, että uskonnonvapautta uhkaa se, että liikkeessä korostetaan uskonnonvapautta vanhempien kasvatusoikeutena sen sijaan, että sen painotettaisiin olevan lapsen henkilökohtainen oikeus. Liike kannustaa vanhempia tuomaan lapsia aktiivisesti mukaan yhteisön toimintaan ja välittämään uskon lapsille. Lapsille muita maailmankatsomuksia ei esitetä samanarvoisina kuin liikkeen omaa maailmankatsomusta. Oikeus ajatuksenvapauteen Aineistosta nousi esiin, että lasten oikeutta ajatuksenvapauteen uhkaa liikkeen jäsenille julkaisujen ja puheiden kautta tuotettu yksi yhteinen maailmankuva. Yhteisön oppi ihannoi kuuliaisuutta, minkä vuoksi varsinkin liikkeen nuoret jäsenet joutuvat tasapainottelemaan oman järjen ja uskon välisen ristiriidan ristiaallokossa. Yksilöllinen ajattelu esitetään liikkeen opissa vaarallisena ja epätoivottuna asiana. Oikeus omantunnonvapauteen Tutkielmani tuloksissa tuli esiin, että vanhoillislestadiolainen oppi uhkaa lasten oikeutta omantunnonvapauteen siten, että lapselle tuotetaan yhteisössä valmis käsitys oikeasta ja väärästä. Lasten ei ole näin ollen mahdollista muodostaa omaa moraalikäsitystään. Liikkeen oppi muodostaa jäsenilleen hyvinkin tiukkarajaisia moraalikoodistoja esimerkiksi seksuaalisuuteen liittyvässä valinnoissa. Aineistossa nousi esiin, että opetetaan pienestä pitäen tarkkailemaan omantuntonsa ääntä siitä, milloin on tehnyt syntiä. Lapsen pohdinta liikkeen poikkeavista tavoista tulkita oikeaa ja väärää arvioidaan merkiksi maallistumisesta. Hengellinen väkivalta Hengellinen väkivalta näkyi aineistossa lasten mahdollisuuksien rajaamisena. Lapsen ei ole mahdollista vapaasti valita esimerkiksi omaa moraalia, uskoa tai identiteettiä. Hengellinen väkivalta rajaa myös lapsen mahdollisuuksia valita harrastuksia, ihmissuhteita tai ammattia. Hengellinen väkivalta ilmenee liikkeessä yksilöiden joutumisena vastentahtoisen hoitamisen tai huolestumisen kohteeksi silloin, kun he toimivat liikkeen oppien vastaisesti. Sosiaalityö lapsen edun valvojana Sosiaalityöllä on mahdollisuuksia toimia lapsen edun ja oikeuksien puolustajina silloin, kun vanhempien ja lasten oikeudet ovat ristiriidassa keskenään. Viranomaisten ja valtion tulisi olla valmiita suojelemaan lapsia myös heidän vanhemmiltaan sekä uskonnollisten yhteisöjen vaarallisilta käytänteiltä. Tässä leikkauspisteessä näen sosiaalityön avaintoimijoina. Lisääntyvä tutkimustieto uskonnollisista yhteisöistä lapsen kasvupaikkana avaa mahdollisuuksia puuttua lasten oikeutta vaarantaviin tekijöihin. Outi Goman
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto. Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan ”Lasten oikeudet ja hengellinen väkivalta vanhoillislestadiolaisessa liikkeeessä”. Tutkielman ohjaajana toimi Henna Pirskanen.
Alueellisen yhdenvertaisuuden näkökulman tarjoaa tärkeän näkökulman siihen, kuinka sosiaali- ja terveyspalveluja voidaan kehittää oikeudenmukaisesti. Miten alueellisuus liittyy yhdenvertaisuuteen? Yhdenvertaisuus on arvo ja perusoikeus, joka sisältyy laajasti Suomen lainsäädäntöön. Ihmiset ovat samanarvoisia, eikä ketään saa syrjiä henkilökohtaisen ominaisuuden, kuten sukupuolen tai alkuperän, perusteella. Yhdenvertaisuus ei tarkoita samaa kaikille, vaan tarvittaessa vähemmistöryhmiä voidaan tukea enemmän, jotta heillä olisi samat mahdollisuudet kuin valtaväestöllä. Suomen suurinta sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistusta on perusteltu tarpeella turvata yhdenvertaiset palvelut. Yhdenvertaisuuden soveltaminen käytännössä vaatii tasapainoilua yksilöllisten ja paikallisten tarpeiden välillä sekä niiden suhteuttamista yhdenmukaisuuden ja tehokkuuden pyrkimyksiin (1). Hyvinvointialueet ovat nyt reilun vuoden ajan luoneet uusia tapoja järjestää palveluja huomioiden tarpeet ja tiukkenevat resurssit. Alueellinen yhdenvertaisuus tarjoaa yhden näkökulman yhdenvertaisuuden toteutumisen tarkasteluun haasteellisessa tilanteessa. Mistä alueellinen yhdenvertaisuus muodostuu? Tutkin pro gradussani yhden hyvinvointialueen työllistymistä edistävien palveluiden ammattilaisten käsityksiä alueellisesta yhdenvertaisuudesta sosiaalisen kuntoutuksen kontekstissa. Sosiaalinen kuntoutus soveltuu erityisen hyvin tähän tarkoitukseen, sillä se on valtakunnallisestikin vielä paikkaansa hakeva sosiaalihuoltolain (1301/2014) mukainen palvelu. Sosiaalista kuntoutusta voidaan tarjota monenlaisissa tilanteissa, mutta useimmiten sitä tarjotaan ihmisille, joilla on avun ja tuen tarvetta monella elämän eri osa-alueella. Alueellinen yhdenvertaisuus rakentuu saatavuudesta, saavutettavuudesta sekä palvelun hyväksyttävyydestä. Olen hyödyntänyt jaottelussa YK:n taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevaa yleissopimusta, kuten esimerkiksi Haikola (2) kumppaneineen. Saatavuudella tarkoitetaan sitä, onko tarvittavaa palvelua hyvinvointialueen kaupungeissa tai kunnissa. Uusi palvelu kannattaa yhteensovittaa aiempiin muihin palveluihin. Sosiaalinen kuntoutus voidaan järjestää omana palveluna tai ostopalveluna, mutta laatukriteerit sille asettaa siitä vastaava taho. Palvelun kohderyhmän määrittely on yhdenvertaisuuden näkökulmasta tärkeä vaihe, johon vaikuttavat paitsi organisaation asettamat rajaukset, niin myös sosiaalisen kuntoutuksen määritetyt tavoitteet. Saavutettavuus on laaja käsite. Olen tutkielmassani käyttänyt Vanjusovin (3) käyttämää jaottelua, jonka mukaan saavutettavuus koostuu institutionaalisesta, informatiivisesta, fyysisestä ja taloudellisesta osa-alueesta.
Yhdenvertaisuus on sosiaalipalveluiden ydintä ja jotta se pysyy siellä, tulee sitä koskevaa keskustelua pitää yllä niin sosiaalityössä kuin yhteiskunnassa. Alueellinen yhdenvertaisuus täydentää ja konkretisoi sen arviointia, joten sitä voi hyödyntää erityisesti palveluita kehitettäessä. Heidi Huusko-Turunen,
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu pro gradu tutkielmaan Alueellinen yhdenvertaisuus sosiaalisen kuntoutuksen kontekstissa. Tutkielman ohjaajana on toiminut ensin Marjo Romakkaniemi ja myöhemmin Pirjo Oinas. Lähteet:
Poliittinen hakkeriaktivismi eli haktivismi on teknologian luoma uusi poliittisen toiminnan muoto. Ilmiönä haktivismi on toistaiseksi varsin epämääräinen ja herättää ristiriitaisia reaktioita. Haktivistit kuitenkin toimivat aktiivisesti monenlaisissa tilanteissa pyrkien yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani hakkeritoimintaa poliittisen vastarinnan muotona. Esimerkkitapauksena toimi Anonymous -hakkerikollektiivin kyberoperaatio Iranin hallintoa vastaan syksyllä 2022. Aineistona käytin Anonymousin tekemiä Twitter-julkaisuja liittyen Iranin hallinnon vastaiseen operaatioon. Analysoin aineistoa ilmiö- ja aineistolähtöisen sisällönanalyysin menetelmillä. Tarkoitus oli selvittää, millainen poliittinen toimija hakkerikollektiivi Anonymous Iranin hallinnon vastaisen kyberoperaation valossa on. Samalla pohdin myös laajemmin haktivismia osana digitaalista poliittista aktivismia ja sen vertautumista muihin kansalaisaktivismin muotoihin. kuva: unsplash.com
Mitä Anonymous tekee ja miksi? Haktivismi on poliittisesti motivoitunutta tietotekniikan käyttöä. Sen keskeisiä toiminnanmuotoja ovat palvelunestohyökkäykset ja tietovuodot. Hakkerointiin liittyviä piirteitä ovat usein mystisyys, arvaamattomuus, anonymiteetti ja auktoriteettivastaisuus. Ihanteena toiminnassa on kaiken tiedon ja internetin vapaus sekä kaikenlaisen sensuurin vastustaminen. Anonymous on yksi keskeisimmistä ja aktiivisimmista kansainvälisistä hakkerikollektiiveista. Se toimii kybertilassa ja sen toiminta on varsin salaperäistä. Tietoa todellisista ihmisistä toiminnan takana ei ole. Anonymous aloitti kyberoperaation Iranin hallintoa vastaan syyskuussa 2022 sen jälkeen, kun nuori nainen oli saanut surmansa Iranin siveyspoliisin käsissä. Iranissa lähti tapauksen seurauksena liikkeelle laajoja mielenosoituksia, joiden tavoitteena on parantaa erityisesti naisten oikeuksia Iranissa. Samalla vastustetaan Iranin autoritääristä ja väkivaltaista hallintoa. Anonymous pyrkii oman kyberoperaationsa avulla auttamaan Iranin kansalaisia aikaansaamaan näitä poliittisia muutoksia maassa. Anonymousin keskeinen toimintamuoto on tietotekninen hakkerointi. Iranin hallinnon vastaisessa kyberoperaatiossa tämä tarkoittaa kyberiskuja Iranin valtion hallintoon. Näistä Anonymous julkisesti Twitterissä kertoo. Kyberiskuja on tehty Iranin ministeriöihin, keskuspankkiin, valtion medioihin ja moniin muihin keskeisiin instituutioihin ja henkilöihin. Samalla tärkeä osa käytännön toimintaa Anonymousille on tiedon levittäminen Iranin tapahtumista sekä tietoteknisen tuen tarjoaminen iranilaisille. Miten haktivismia voidaan oikeuttaa? Hakkerointia harjoittavat tietoteknisesti taitavat yksilöt. Hakkerointiin liitetyt ikävät mielleyhtymät perustuvat siihen, että monet harjoittavat hakkerointia joko pilaillakseen tai saavuttaakseen taloudellista etua. Haktivismissa on kuitenkin rikollisesta hakkeroinnista poiketen keskiössä poliittiset tavoitteet ja eettiset motiivit. Näin on myös Anonymousin Iran-operaatiossa. Alkuperäinen hakkerietiikka lähtee siitä, että kaiken tiedon tulisi olla vapaata ja julkisesti kaikkien saatavilla. Myös internetin tulee olla kaikkien saatavilla, sensuurista vapaata ja sitä on hyödynnettävä kaikkien ihmisten hyväksi demokratian vahvistamiseen, ei poliittisen ja taloudellisen vallan keskittämiseen. Anonymous oikeuttaa toimintaansa tarpeella poliittisen muutokseen ja Iranin hallinnon harjoittamilla ihmisoikeusrikkomuksilla. Haktivismi voitaisiin oikeuttaa myös määrittelemällä se kansalaistottelemattomuudeksi. Kansalaistottelemattomuutta pidetään ainakin jossain määrin legitiiminä ja oikeutettuna demokratiaan kuuluvana toimintamuotona. John Rawlsin mukaan se on julkista, väkivallatonta, poliittisesti motivoitunutta tietyn lain rikkomista [1]. Elektronisesti tapahtuva kansalaistottelemattomuus on vielä niin uusi ilmiö, ettei sen asemaa suhteessa kansalaistottelemattomuuteen ole ehditty kokonaisvaltaisesti arvioimaan. Haktivismissa kaikki kansalaistottelemattomuuden perinteiset kriteerit eivät kuitenkaan kokonaan täyty, esimerkiksi toiminnan anonyymiyden ja mahdollisesti raskaidenkin haitallisten seurausten vuoksi. Rikollisuutta vai aktivismia? Kansalaisaktivismia on monenlaista. Osa siitä on väkivallatonta ja vakiintunutta; mielenosoituksia ja protesteja, kirjoituksia internetissä tai somejulkaisuista tykkäilemistä. Hakkerointi on toimintana huomattavasti radikaalimpaa. Siinä hyökätään keskeiseen tekniseen infrastruktuuriin tai julkistetaan salaiseksi tarkoitettuja tietoja. Hakkerointi on laitonta ja se voi aiheuttaa kiistatta myös haittaa yhteiskunnalle. Myös haktivismin alla on monenlaisia toimijoita ja motiiveja. Haktivismi on aina enemmän tai vähemmän omankädenoikeutta, sillä siinä toimijat itse määrittelevät milloin lain rikkominen on sallittavaa jonkin pahemman pahan estämiseksi tai hyvän aikaan saamiseksi. Näin ollen ei voida kategorisesti sanoa, onko se oikein vai väärin. Useimmiten se kuitenkin rikkoo sekä lakia että sovinnaisuuden rajoja. Haktivismi on kuitenkin tullut jäädäkseen osaksi yhteiskunnallista vaikuttamista. Teknologiaa voidaan käyttää poliittisiin tarkoituksiin ja tämän toiminnan avulla on mahdollista saada aikaan myös hyvää – kuten vastustaa ihmisoikeusrikkomuksia Iranissa. Haktivistien toimintaa tulisikin tarkastella aina tapauskohtaisesti kunkin toimijan motiiveihin perehtyen. Keskeistä on, että haktivismilla on ristiriitaisuudestaan huolimatta potentiaalia toimia tavoitteidensa hyväksi. Se, kuka toiminnassa on mukana ja millaisin tavoittein tai perustein, on hyvin epäselvää. Haktivismiin liittyvä epämääräisyys on hyväksyttävä ja otettava huomioon. Toiminnanmuotona sitä ei voida yksiselitteisesti hyväksyä legitiimin kansalaisaktivismin tai perinteisen kansalaistottelemattomuuden alle, mutta sitä ei voida myöskään yksiselitteisesti tuomita rikollisuudeksi. Anonymous on toiminnassaan lakia ja sovinnaisuutta rikkova, epämääräinen, hahmoton ja anarkistinen toimija. Joka tapauksessa on poliittisesti merkittävää, että Anonymous lisää tietoisuutta esimerkiksi Iranin tilanteesta ja pyrkii toimimaan ihmisoikeuksien puolesta siellä, missä niitä loukataan. Anonymous on edelleen aktiivinen Iranin lisäksi myös monissa muissa keskeisissä poliittisissa kamppailuissa. Kyberoperaation lopullinen vaikuttavuus Iranin poliittiseen tulevaisuuteen selviää myöhemmin. Lisätutkimusta haktivismista tarvitaan, sillä teknologian merkitys yhteiskunnissa tulee vain kasvamaan entisestään. Tämän vuoksi myös kansalaisaktivismi ja poliittisten vallanpitäjien haastaminen siirtyy yhä enemmän kybertodellisuuteen. Saima Kytölä Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta, politiikkatieteet Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan Haktivismi poliittisen vastarinnan muotona: Analyysi hakkerikollektiivi Anonymousin kyberoperaatiosta Iranin hallintoa vastaan syksyllä 2022. Tutkielman ohjaajana toimi Tapio Nykänen. Lähteet:
Lisälukemista: Bellaby, R. W. (2021) An Ethical Framework for Hacking Operations. Ethical Theory and Moral Practice 24 (1), 231–255. Coleman G. (2014) Hacker, Hoaxer, Whistleblower, Spy: The Many Faces of Anonymous. London: Verso. Delmas, C. (2018) Is Hacktivism the New Civil Disobedience? Raisons Politiques 1 (69), 63–81. Goode, L. (2015) Anonymous and the Political Ethos of Hacktivism. Popular Communication 13 (1), 74–86. Jordan, T. & Taylor, P. (2004) Hacktivism and Cyberwars – Rebels with a cause? London: Routledge. Sorell, T. (2015) Human Rights and Hacktivism: The Cases of Wikileaks and Anonymous. Journal of Human Rights Practice 7 (3), 391–410. Fyysisen vamman tai pitkäaikaissairauden kanssa elävän nuoren aikuisen oikeus omannäköiseenelämään edellyttää mahdollisuutta olla oman elämänsä aktiivinen toimija. Kuva: Tim Mossholde / Unsplash Mikä ihmeen toimijuus? Toimijuus on käsitteenä moniulotteinen, eikä sille ole olemassa yksiselitteistä määritelmää. Tiivistettynä yksilön toimijuus voidaan ymmärtää tilanteena, jossa yksilöllä itsellään on mahdollisuuksia valintojen tekemiseen, toimimiseen sekä tilanteiden merkityksellistämiseen [1]. Toimijuus muotoutuu monella eri tasolla. Toimijuuden tunnosta puhuttaessa tarkoitetaan ihmisen omaa kokemusta mahdollisuuksistaan tehdä päätöksiä ja toteuttaa niitä [2]. Toimijuus voi muotoutua myös suhteessa muihin ihmisiin tai laajemmin yhteiskuntaan ja sen rakenteisiin. Esimerkiksi läheiset ihmiset voivat omalla toiminnallaan vaikuttaa paitsi yksilön mahdollisuuksiin myös halukkuuteen tehdä erilaisia ratkaisuja elämässään [3]. Pro gradu -tutkielmani porautui toimijuuden tarkasteluun. Tutkielmani keskiössä olivat 11 fyysisesti vammaisen ja pitkäaikaissairaan nuoren aikuisen haastattelut. Tavoitteenani oli paikantaa haastatteluista tekijöitä, jotka olivat joko mahdollistaneet ja edistäneet tai vaihtoehtoisesti rajoittaneet nuorten aikuisten toimijuutta. Monet polut nuoruudesta aikuisuuteen Koulutus, työelämä ja muutto lapsuudenkodista omaan asuntoon mielletään yleisesti itsenäistyminen virstanpylväiksi. Fyysisesti vammaisten tai pitkäaikaissairaiden nuorten aikuisten kohdalla itsenäistymiseen voivat kuitenkin vaikuttaa omien henkilökohtaisten tavoitteiden ja toiveiden lisäksi myös ympäröivän yhteiskunnan asenteet sekä erilaiset rakenteelliset tekijät. Minuus ja ne muut Tutkielman haastatteluaineistossa nuorten aikuisten toimijuus rakentui suhteessa fyysiseen vammaan tai pitkäaikaissairauteen, mutta myös osana ihmissuhteita. Vamman tai pitkäaikaissairauden kuvattiin vaikuttaneen eri tavoin mahdollisuuksiin toimia ja tehdä itsenäisiä valintoja. Toisaalta vamma tai sairaus nähtiin myös osana itseä, jolloin se oli muotoutunut osaksi toimijuutta. Myös muiden ihmisten merkitys toimijuudelle rakentui pääasiallisesti mahdollistavana. Tärkeänä pidettiin sitä, että ihmissuhteissa muut ihmiset eivät nähneet vammaa tai sairautta rajoitteena tai esteenä. Koulutus, työelämä ja palvelut suhteessa toimijuuteen Koulutus ja työelämä nähtiin ennen kaikkea toimijuuden mahdollistajina. Niiden suhteen haluttiin tehdä omanlaisia valintoja ja ratkaisuja, eli olla aktiivisia toimijoita. Haasteena tälle näyttäytyivät kuitenkin paikoin erilaiset esteet kuten vamma tai sairaus itsessään, mutta myös työnantajien ennakkoluuloiset asenteet. Palveluiden suhteen keskiöön nousivat kuulluksi tuleminen ja aito kohtaaminen. Palvelut vahvistivat toimijuutta erityisesti silloin, kun ne vastasivat aidosti yksilön tarpeeseen. Asenteet esteenä ja mahdollisuutena Osana fyysisesti vammaisten ja pitkäaikaissairaiden nuorten aikuisten toimijuuden rakentumista nousivat esiin vallitsevat asenteet vammaisia ja pitkäaikaissairaita ihmisiä kohtaan. Nämä asenteet paikantuivat yksittäisistä kohtaamisista aina rakenteelliselle tasolle saakka. Jotta fyysisen vamman tai pitkäaikaissairauden kanssa elävän nuoren aikuisen mahdollisuus tehdä erilaisia, omaan elämään vaikuttavia valintoja ja ratkaisuja mahdollistuu, vaaditaan koko yhteiskunnan läpäisevää muutosta. Vain siten vallitsevat rajoitteet rikkova muutos mahdollistuu. Katja Tiainen Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan Toimijuuden rakentuminen fyysisesti vammaisten ja pitkäaikaissairaiden nuorten aikuisten elämässä. Tutkielman ohjaajana toimi Liisa Hokkanen. Lähteet [1] Ronkainen, Suvi (2008) Kenen ongelma väkivalta on? Suomalainen hyvinvointivaltio ja väkivallan toimijuus. Yhteiskuntapolitiikka 73(4), 388–401. [2] Gordon, Tuula (2005) Toimijuuden käsitteen dilemmoja. Teoksessa Meurman-Solin, Anneli & Pyysiäinen, Ilkka (toim.): Ihmistieteet tänään. Helsinki: Gaudeamus, 114–130. [3] Ahponen, Helena (2008) Vaikeavammaisen nuoren aikuistuminen. Yksilöllinen ja erilainen elämänkulku. Sosiaali- ja terveysturvan tutkimuksia 94. Helsinki: Kela. [4] Niemi, Anna-Maija (2022) Erityisen tuen tarpeen merkitys nuorten aikuisten koulutuselämänkulun kerronnassa. Oppimisen ja oppimisvaikeuksien erityislehti 32(E), 50–70. [5] Teittinen, Antti (2015) Miksi vammaiset ihmiset syrjäytyvät työelämästä? Rakenteellinen näkökulma. Teoksessa Kivirauma, Joel (toim.): Vammaisten elämä ja elämäkerta: tulkintoja vammaisuudesta 1900-luvun Suomessa. Helsinki: Kynnys ry, 75–100. ”Piilottelin koko työpäivän yksin työhuoneessani lukitun oven takana, taukohuoneessa käynnit ajoitin niin, ettei siellä ollut muita. Oven läpi käytävältä kuului joidenkin työkavereiden naurua, yksi työkaveri laittoi Teamsilla viestiä, että on yksin huoneessaan itkemässä, koska tilanne ahdistaa ja pelottaa.” Sosiaalityön arki muuttui pandemian myötä suuresti, mikä herätti työntekijöissä myös monenlaisia tunteita. Pro gradu -tutkielmassani keskityn tarkastelemaan näiden moninaisten tunteiden suhdetta sosiaalityön ammatilliseen toteuttamiseen hyvin poikkeuksellisissa olosuhteissa. Tunteet nousivat esille sosiaalityöntekijöiden päiväkirjoista, joita sosiaalityöntekijät kirjoittivat pandemian ensimmäisen aallon aikana keväällä 2020. Päiväkirja-aineisto on osa The challenges and solutions of pandemic and post-pandemic social work in the glocal settings (PANDA) -hanketta. Tunteet osana ammatillisuutta Sosiaalityötä voidaan luonnehtia tunnetyönä, sillä tunteet kuuluvat vahvasti niin ammatillisuuteen kuin asiakastyöhönkin (Hochschild 1983). Omien tunteiden ymmärtäminen ja hallinta osana työtä ovat myös keskeisiä työssäjaksamiseen liittyviä taitoja, joten koko sosiaalialan tulevaisuutta ajatellen niihin olisi jokaisen sosiaalityöntekijän tärkeä työssään kiinnittää huomiota. Poikkeusolot velvoittivat sosiaalityötä muuttamaan sosiaalityölle keskeisiä ja totuttuja työskentelytapoja nopealla aikataululla, mikä heijastui myös tunnekokemuksissa. Poikkeusolojen värittämät tunteet Pandemiakevät 2020 oli koko maailmalla tunteita herättävää aikaa. Alun hämmennyksen ja epätietoisuuden jälkeen sosiaalityöntekijöiden keskuudessa esille nousi erilaisia pelkoja ja huolia niin yksilöistä, omasta jaksamisesta kuin yhteiskunnan tulevaisuudestakin. Koronakuolemat lisääntyivät, työkaverit sairastuivat ja työyhteisöt erkaantuivat. Suru alkoi hiljalleen muuttua turtumukseksi ja vihaksi. Koko pandemia ärsytti, välinpitämättömyys ja itsekkäät ajatukset heräsivät, mutta samaan aikaan kamppailtiin myös oman syyllisyyden ja riittämättömyyden kanssa. Vaikka pandemia itsessään ei tuottanut kenellekään varsinaista iloa, oli kevään lopulla tunnelmat helpottuneita ja työntekijöiden keskuudessa vallitsi onnistumisen ilo. Pandemia toi sosiaalityön ammattilaisia yhteen ja tunneilmapiiristä välittyi ylpeys ja toiveikkuus. Sosiaalityöntekijät ja vaikenemisen kulttuuri Jostain syystä sosiaalityöntekijät ovat tunteineen jääneet usein taka-alalle erityisesti julkisissa keskusteluissa, eikä sosiaalityön yhteiskunnallinen arvostuskaan tunnu näissä kanavissa nousevan kovinkaan korkealle (Harrikari ym.2021). Sosiaalityön tärkeys pandemia-aikana jäi myös selkeästi muita aloja vähemmälle huomiolle (Pentini & Lorenz 2020). Sosiaalityöntekijöiden voisi katsoa onnistuneen työskentelemään poikkeusoloissakin erittäin ansioituneesti. Sosiaalityön ammatin ja osaamisen vahvuudet nousivat esiin, vaikkei niitä julkisissa keskusteluissa juuri huomioitukaan. Pandemian myötä sosiaalityöntekijät kuitenkin myös itse havahtuivat siihen, että sosiaalityön ääni on saatava kuuluviin, jotta sosiaalityöhön suhtauduttaisiin jatkossa vakavammin asiantuntija-ammattina, eikä jäisi toistuvasti muiden alojen varjoon. Varjoon se kuitenkin tulee myös jäämään, mikäli sosiaalityöntekijät itse eivät asiaan muutosta tee. Sosiaalityöntekijöiden tulee saada itse äänensä kuuluviin myös julkisissa keskusteluissa, jotta sen arvo ja merkitys yhteiskunnallisena tehtävänä ymmärretään muuallakin kuin oman ammattiryhmän sisällä. Laura Mahlamäki
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto. Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan ”Nyt puhuvat sosiaalityöntekijät – Tutkimus sosiaalityöntekijöiden tunteista poikkeusoloissa” Tutkielman ohjaajana on toiminut aluksi Timo Harrikari sekä myöhemmin Sanna Hautala. Lähteet: 1. Harrikari, Timo & Romakkaniemi, Marjo & Tiitinen, Laura & Ovaskainen, Sanna 2021: Pandemic and Social Work: Exploring Finnish Social Workers’ Experiences through a SWOT Analysis. The British Journal of Social Work 51(5). 1644 -1662. Lomakkeen alareuna 2. Hochschild, Arlie 1983: The Managed Heart: Commercialization of Human Feeling. University of California Press. Berkeley. 3. Pentini Anna Aluffi & Lorenz Walter 2020: The Corona crisis and the erosion of ‘the social’ – giving a decisive voice to the social professions, European Journal of Social Work 23:4. 543-553. Millaista on hyvä perhehoito? Miten perhehoito koetaan, kun kokemus on päinvastainen? ”Me ollaan oltu onnekkaita. Meillä on ollu todella huoletonta arkea. Meillä on aina ollu sellainen olo, että me ollaan perhe”. Kyseinen ote tiivistää lastensuojelun perhehoidon tarkoituksen ja merkityksen, kun perhehoito on täyttänyt sille asetetut odotukset. Aina näin ei kuitenkaan ole. Seuraavassa otteessa perhehoito ei ole vastannut sitä, mitä sen kuuluisi olla. ”Ei saanu oikeastaan normi nuoren elämää elää. En mä sanois, että normi lapsenkaan elämää”. Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen lastensuojelun perhehoitoa. Tutkielmani haastatteluihin osallistui yhteensä seitsemän nuorta aikuista, jotka ovat olleet sijoitettuina perhehoitoon. Haastateltavien ikähaarukka oli 18–25-vuotta ja haastattelut toteutin syksyn 2023 aikana. Kuva: JM_Image_Factory/ Ushplash.com Lastensuojelun perhehoito Perhehoito tarkoittaa lapsen hoidon, kasvatuksen ja huolenpidon järjestämistä yksityiskodissa lapsen oman kodin ulkopuolella. Perhehoidon lähtökohtana on antaa lapselle mahdollisuus kodinomaiseen hoitoon ja läheisiin ihmissuhteisiin. Perhehoito on kokonaisuus, jonka tulisi antaa lapselle turvallinen ympäristö olla ja elää. Perhehoito tukee lapsen kehitystä monessa suhteessa. Perhehoidon on tarkoitus tarjota lapselle kasvualusta, jossa lapsi saa olla oma itsensä. Lasta rakastetaan ja hän kokee olonsa hyväksytyksi sekä turvalliseksi. Perhehoidossa lapsi on välittämisen kohde, mutta myös lapsi voi välittää sijaisperheestä. Lapsen elinympäristöllä on tärkeä merkitys hänen hyvinvoinnilleen ja kehitykselleen. Kokemukset perhehoidosta Tuloksissa käy ilmi, että perhehoito koettiin pääasiassa positiivisena asiana. Arki oli huoletonta, turvallista, tasapainoista, mutta osaltaan myös hektistä. Toisaalta esiin nousi myös kokemus, ettei perhehoito ollut vaatimukset täyttävää ja lapselle kuuluvaa elämää. Taustalla tässä oli haastateltavan kokema kaltoinkohtelu ja väkivalta sijaisperheessä. Perhehoidon onnistumisen ja hyvän kokemuksen kannalta nousi esiin hoiva ja huolenpito. Nimensä mukaisesti perhehoito on lapsen hoitoa perheessä ja aineistossa kuvattiin saatua hoivaa pääasiassa perheelliseksi huolenpidoksi. Suhde perhehoitajiin Suhteeseen perhehoitajia kohtaan vaikutti kokemus perheen yhteenkuuluvuudesta. Kokemus sijaisperheestä perheenä ja perhehoitajista vanhempina oli hyvin vahva useilla haastateltavista. Suurin osa koki perhehoitajat turvallisina aikuisina. Osalla perhehoitajat olivat toisenlaisessa roolissa aikuisina ja kasvattajina elämässä. Tähän kokemukseen vaikuttivat sijaisperheen tarjoamat kasvuolosuhteet. Suhdetta perhehoitajia kohtaan kuvatiin pääasiassa rakkaudelliseksi, tiiviiksi ja lämpimäksi. Oman itsensä ilmentäminen sellaisena kuin on ja hyväksytyksi tuleminen vaikuttavat positiivisesti suhteeseen perhehoitajia kohtaan. Tutkielmassa ilmeni myös erkaantumista ja läheisyyden vähenemistä perhehoitajiin. Lopuksi Tutkielman perusteella voin todeta, että perhehoidossa kasvaminen on lapselle erityistä. Niin ikään sijaisvanhemmuus on erityistä vanhemmuutta. Ikävien kokemusten välttämiseksi on syytä kiinnittää huomiota perhehoidon valvontaan. Lisäksi lapsen kertomat asiat on huomioitava ja selvitettävä asiaa siihen kuuluvalla vakavuudella. Perhehoito onnistuessaan voi olla tasapainoista, rakastavaa ja turvaa antavaa perhe-elämää, jossa lapsen hyvä kasvaa, olla ja elää. Elina Mäkelä
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu –tutkielmaan nuorten kokemuksia perhehoidosta ja kiintymyksestä perhehoitajiin. Tutkielman ohjaajana toimi Tarja Orjasniemi. Lähteet Saastamoinen, Kati 2010. Lapsen asema sijaishuollossa – käsikirja arjen toimintaan. Edita. Helsinki. Intensiivisen vanhemmuuden ilmiö on yhä enemmän esillä nykyaikana, kun vanhemmat kohtaavat monia paineita ja odotuksia kasvattaessaan lapsiaan. Ilmiöstä vaikeaselkoisen tekee se, että sen ei nähdä rajoittuvan pelkästään perinteiseen vanhemmuuden käsitteeseen, vaan se kietoutuu monimutkaisesti niin yhteiskunnallisiin normeihin, omiin odotuksiimme kuin myös sukupuolirooleihin. Kuva: Daniela Dimitrova / Pixabay.com Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen intensiivistä vanhemmuutta uutena vanhemmuuden ideaalina. Käyttämäni valmis tutkimusaineisto koostui 14 vanhemman kirjoituksista, joissa he kertoivat siitä, millaisia tunteita ja kokemuksia heillä on omasta vanhemmuudestaan, suhteista lapsiinsa ja muihin perheenjäseniin. Tutkielmani päämääränä on määritellä intensiivisen vanhemmuuden käsite ja selventää, mitä tällä vanhemmuuden ideaalilla tarkoitetaan ja miten se ilmenee eri yhteyksissä. Vanhemmuuden vaateet ja odotukset Yhteiskunnalliset vaateet intensiivisestä vanhemmuudesta heijastuvat usein vanhempien arkeen. Kasvaneet odotukset osallisuudesta lasten elämään ja jatkuva panostus heidän hyvinvointiinsa saattavat asettaa vanhemmat haastavaan tilanteeseen. Kuva täydellisestä vanhemmuudesta on monisyinen, ja monesti vanhempien odotetaan tasapainoilevan täydellisesti työn, perheen ja oman hyvinvoinnin välillä. Kun intensiivistä vanhemmuutta tarkastellaan sukupuolirooleittain, voidaan nähdä, kuinka perinteiset odotukset voivat vaikuttaa vanhempien kokemuksiin. Perinteisemmät sukupuoliroolit saattavat asettaa erilaisia odotuksia isille ja äideille. Esimerkiksi äideiltä voi odottaa herkempiä tunteita ja aktiivisempaa osallistumista lastenhoitoon, kun taas odotukset isiä kohtaan voi painottua enemmän perheen taloudellisen tilanteen turvaamiseen. Intensiivistä vanhemmuutta voi varjostaa vanhemmuuden uupumus. Kyse on tilasta, joka aiheutuu pitkäaikaisesta epätasapainosta vanhemmuuden ja vanhempien henkilökohtaisten resurssien välillä. Vanhemmuuden uupumuksen voidaan nähdä vaikuttavan erityisesti myös lasten hyvinvointiin, sillä uupuneiden vanhempien on todennäköisempää sortua lastensa laiminlyöntiin ja hyväksikäyttöön. Tukea vanhemmuuteen On tärkeää ymmärtää, että intensiivinen vanhemmuus ei ole yksiselitteinen ilmiö, vaan se heijastelee monia voimakkaita vaikutteita ympäröivästä yhteiskunnasta ja kulttuurista. Ilmiön esille nostaminen tarjoaa tilaisuuden tarkastella ja kyseenalaistaa perinteisiä odotuksia ja rooleja, rohkaisten vanhempia tasapainoilemaan omien arvojensa ja perheen tarpeiden kesken. Näin ollen intensiivinen vanhemmuus voi toimia kannustimena pohtia, kuinka voimme tukea toisiamme vanhemmuuden toteuttamisessa ja luoda yhteiskuntaa, joka mahdollistaa vanhempien tasapainoisen elämän ja lasten parhaan mahdollisen kasvuympäristön. Saija Pihlaja
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto. Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan ”Vanhemmuuden ideaalina intensiivinen vanhemmuus”. Tutkielman ohjaajana toimi Sanna Hautala. Lähteet: Mikolajczak, Moïra, Brianda, Maria Elena, Avalosse, Hervé, & Roskam, Isabelle 2018: Consequences of parental burnout: Its specific effect on child neglect and violence. Child Abuse & Neglect, 80, 134–145. Mikolajczak, Moïra, Gross, James. J., Stinglhamber, Florece, Lindhal-Norberg, Annika & Roskam, Isabelle 2020: Is parental burnout different from job burnout and depressive symptomatology? Clinical Psychological Science, 8, 673–689. Roskam, Isabelle, Raes, Marie-Emelie & Mikolajczak, Moira 2017. Exhausted parents: Development and preliminary validation of the Parental Burnout Inventory. Frontiers of Psychology, 8, 163. Sihvonen, Ella 2020: From family policy to parenting support: Parenting-related anxiety in Finnish family support projects. Väitöskirja. Helsingin yliopisto, Valtiotieteellinen tiedekunta. Kuntalaisten osallisuuden edistäminen on yksi keskeisimmistä toimenpiteistä, jolla mahdollistetaan kuntalaisten hyvinvointi sekä menestyvä ja elinvoimainen kunta. Onko meillä kuitenkaan tosiasiallista mahdollisuutta vaikuttaa kunnan tulevaisuuteen ja kunnan maankäytön suunnitteluun, jos kehittäminen perustuu kunnan kuntastrategioihin? Kuntastrategia ovat kunnan keskeinen toimintaa ohjaava asiakirja, jossa on määritelty kunnan pitkäaikavälin tavoitteet ja päämäärät (Kulha & Värttö, 2021, 66). Maankäytön suunnittelulla luodaan kuntiin elinvoimaa erityisesti kaavoituksen kautta, jossa yleis- ja asemakaavojen avulla mahdollisestaan alueiden rakentaminen eri toimintoihin. Tarkastelin pro gradu -tutkielmassani kuntastrategioita analysoimalla, miten kuntien maankäytön suunnittelua voidaan kehittää asukkaiden osallisuuden näkökulmasta, jotta kunnat olisivat jatkossa entistä elinvoimaisempia. Tutkielmani oli laadullinen tutkimus ja analyysimenetelmänä oli sisällönanalyysi. Lisäksi aineistoanalyysissä hyödynnettiin sisällönanalyysin pohjalta teemoittelua sekä aineiston kuvaamiseen kvantifiointia. Tutkimuksen aineistona oli 43 kunnan kuntastrategiat. Tutkimuksessa hyödynnettiin myös HYTE-kypsyysmallia sekä hallintotieteen ja maankäytön suunnittelun osallisuuteen liittyvää teoriaa. Osallistaminen vs osallistuminen Osallisuudella tarkoitetaan ihmisen henkilökohtaista kokemukseen perustuvaa tunnetta kuulumisesta yhteiskuntaan, omaan yhteisöön sekä mahdollisuuteen elää itselle sopivalla elämäntavalla. Osallisuuden kautta ihmisillä on myös mahdollisuus edistää ja myötävaikuttaa asioihin, jotka hän kokee itselleen tärkeiksi. (Piipponen & Kurikka 2018.) Osallisuus käsitteenä on monisyinen, monimerkityksellinen ja laaja-alainen. Perinteisesti osallistaminen viittaa julkisen sektorin toimesta syntyvään osallistumiseen. Osallistamisella on viitattu myös siihen, että kuntalaisia on kehotettu osallistumaan johonkin tiettyyn kunnan tai valtion osallisuushankkeeseen. (Koskiaho 2002, 37.) MAOS-kypsyysmalli arvioi kuntastrategioiden kehittyneisyyttä
Pro gradu -tutkielman keskeisenä tuloksena syntyi uusi maankäytön osallisuuden arviointia varten luotu kypsyysmalli, jota kutsutaan maankäytön suunnittelun osallisuuden kypsyysmalliksi eli MAOS-kypsyysmalliksi. Kypsyysmalliajattelua on aikaisemmin käytetty kuvaamaan hyvinvoinnin ja terveyden kypsyyttä kuntastrategioissa, mutta MAOS-kypsyysmallissa arviointi keskittyy maankäytön suunnitteluun. Kriteerit, joiden edistyneisyyttä eli kypsyystasoa arvioitiin, olivat osallisuus kuntastrategioiden valmistelussa, yhteistyö ja kumppanuudet kuntastrategioiden toteuttamissa, kuntastrategioiden orientoituminen ja johdonmukaisuus, osallisuuden huomioiminen kuntastrategioissa sekä maankäytön osallisuus kuntastrategioiden sisällöissä. Kuntastrategioiden kypsyystasojen kehittyneisyyttä arvioitiin neljän tason kautta, joita ovat alkava, kehittyvä, hyvä ja optimaalinen. Mitä MAOS-kypsyysmalli paljastaa kuntastrategioiden osallisuudesta? Heikoimmin aineistossa oli havaittavissa kuntastrategioiden valmisteluun liittyvä osallisuus. Suurimmassa osassa kuntia, strategian laadintaprosessia ei ollut kuvattu kuntastrategioihin laisinkaan ja ainoastaan muutamassa osallistuminen strategian laadintaan oli kuvattu hyvin ja vastasi optimaalista MAOS-kypsyystasoa. Yhteistyön ja kumppanuuden kypsyystaso kuntastrategioiden toteuttamisessa oli sen sijaan MAOS-kypsyysmallin osalta paremmin tunnistettu osana kuntastrategioita. Parhaiten MAOS-kypsyysmallissa sijoittui kuntastrategioiden johdonmukaisuus sekä yleisen osallisuuden huomioiminen kuntastrategioissa. Yli puolet kuntastrategioista olivat optimaalisella tai hyvällä kehittymisen tasolla analyysin pohjalta. Jokainen kuntastrategia analysoitiin lisäksi olevan johdonmukaisuudessaan vähintään kehittyvällä kypsyystasolla. Kuntastrategioissa voidaan yleisesti ottaen sanoa, että laajemmassa merkityksessä osallisuus on tunnistettu hyvin. Kun tarkastelua kohdistetaan enemmän maankäytön suunnittelun osallisuuteen, on se tunnistettu kohtalaisen heikosti kuntastrategioissa, jos laisinkaan. Tulevaisuudessa elinvoimaa osallisuuteen panostamalla MAOS-kypsyysmallia hyödyntämällä havaitaan, että kuntastrategioiden valmistelussa ja toimeenpanossa on maankäyttöön liittyvät osallisuuteen ja vuorovaikutukseen liittyvät asiat on huomioitu kohtalaisen heikosti. Kuntien johtamisessa tulee niin viranhaltijoiden, kuin poliittisten päättäjien tunnistaa aikaisempaa paremmin osallisuuteen ja maankäyttöön liittyviä tekijöitä, jotta kuntin voidaan suunnitella kuntalaisille viihtyisiä asuinympäristöä ja esimerkiksi puistoja. Tämä lisää myös kuntalaisten näkökulmasta kunnan ja alueen elinvoimaa. MAOS-kypsyysmallin hyödyntäminen tulevien kuntastrategioiden laadinnan varhaisessa vaiheessa voi edistää myös osallisuuden ja vuorovaikutuksen vahvempaa huomioimista kuntastrategioiden sisällössä. Kaisa Kinnunen Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu hallintotieteen pro gradu -tutkielmaan ”Kuntalaisten osallisuuden heijastimien kuntastrategioihin maankäytön suunnittelun näkökulmasta”. Tutkielman ohjaajana toimi Marjo Suhonen Lähteet Koskiaho, B. (2002), Onko osallisuus vahvaa demokratiaa? Maankäyttö- ja rakennuslain soveltamista. Teoksessa Bäcklund, P., Häkli, J. & Schulman, H. (toim.). Osalliset ja osaajat, kansalaiset kaupungin suunnittelussa. (s. 36–57). Tampere: Gaudeamus Kirja/ Oy Yliopistokustannus University Press Finland. Kulha, K. & Värttö, M. (2023). Kansalaiset tulevaisuuden muokkaajina. Teoksessa: Oksanen, M & Vogt, H. (toim.) Huomisen huomaava demokratia, pitkäjänteisen politiikan mahdollisuudet. Tampere: Vastapaino, Piipponen, S-L. & Kurikka, P. (2020). Opas kuntalaisten osallistumisen arviointiin - Miten osallistuminen vaikuttaa, miten kunta edistää osallisuutta. Helsinki: Suomen kuntaliitto. Sote-uudistuksen myötä rakentuneet hyvinvointialueet ovat olleet toiminnassa vuoden päivät. Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin sosiaali- ja terveydenhuollon integraation johtamista, jolloin tarjoutui mahdollisuus kurkistaa mitä tapahtui hyvinvointialueiden kulisseissa ja siellä toimivan keskijohdon arjessa soteuudistuksen ensimmäisenä keväänä. Keskijohto asemoituu tehtävässään organisaatioiden ylemmän ja alemman johdon välille ja tätä asemaa kuvataan usein ”puun ja kuoren välissä” olemisena koska keskijohdon osana on tasapainoilla organisaation ylemmän ja alemman tason etujen ja vaatimusten välillä [1]. ”Keskijohto just jää niinku puun ja kuoren väliin koska ylhäältä vain määrätään mitä pitää tehdä ja sitten oma väki ei halua tehdä sitä, koska ei ymmärrä miksi.” (H13) Tiedetään, että integroituneiden organisaatioiden muutoksissa menestymistä edistää, jos keskijohdossa toimivalla johtajalla on hyvä käsitys ja selkeä kokonaiskuva organisaation toiminnasta ja tavoitteista [2]. Voi kuitenkin käydä niin, että keskijohdossa toimivat johtajat voivat jäädä muutoksessa ilman riittävää tukea, vaikka tarvitsevat sitä aivan samalla tavalla kuin ketkä tahansa muutkin organisaatioissa toimivat. Perustehtävän kirkastamista Tutkielmani perusteella hyvinvointialueen keskijohdossa työskentelee motivoituneita, osaavia ja muutosta pelkäämättömiä sekä rohkeita johtajia, joilla on koulutuksen ja kokemuksen myötä rakentunutta kapasiteettia vaativaan integroivaan johtamiseen. Keskijohto kuitenkin ilmaisee tarvitsevansa johtamisen tehtävässään enemmän konkreettisia käytännön mahdollisuuksia ja työkaluja, kuten päätöksentekoon liittyvää valtaa sekä mandaattia tehdä ja kehittää asioita uudella tavalla. Haastateltavilla oli huoli, että organisaation perustehtävä uhkaa jäädä uudistuksessa ” nopen osalle”. He korostivat, että hyvinvointialueorganisaation ja sen prosessien kehittäminen asiakas- ja potilaslähtöisesti tulisi olla aina ja koko ajan kaiken toiminnan keskeisimpänä lähtökohtana mutta uhkana on, että tämä ei toteudu. ”Mä ajattelen, että se kuuluu kaikille, ei pelkästään johtajille vaan siis jokaiselle työntekijällekin, että ei tuijoteta vaan sitä omaa laatikkoa vaan mietitään, että miten se (palvelu) olisi järkevin kokonaisuudessaan toteuttaa ja että ne kuitenkin ne asiakkaat ja asukkaat sillä alueella on siinä keskiössä, että eihän me siellä olla vaan itseämme varten pyörimässä.” (H14) Yhteistyötä ja rajojen räjäyttelyä Keskijohdon mielestä monialaisen ja – ammatillisen yhteistyön tekeminen on onnistumisen edellytys ja he tunnistavat, että heillä on keskijohdossa toimivina johtajina erityisen tärkeä rooli näyttää esimerkkiä henkilöstölleen monialaisen ja rajat ylittävän yhteistyön tekemisessä. Haastatellut kuitenkin kokivat, että uuden organisaation rakentumisen alkuvaiheessa tapahtunut vahva siiloutuminen on haitannut merkittävästi yhteistyön rakentumista ja tähän tarvittaisiin enemmän tukea ja ohjeistusta ylemmän johdon taholta. Yhteistyön kehittyminen ei tapahdukaan itsestään vaan tarvitsee toteutuakseen ohjausta, mahdollisuuksia, resursseja, sitoutumista sekä tietoista panostamista. Tutkimuksen mukaan organisaatioissa olisi tärkeä kohdistaa huomiota yhteistyön arvoon sekä rahan ja rakenteellisten rajoitteiden hallintaan, koska silloin syntyneitä ja olemassa olevia rajoitteita yhteistyön kehittymiselle voitaisiin nostaa esiin, käsitellä ja poistaa [3]. Johtajatkin tarvitsevat tukea, osallisuutta ja kuulluksi tulemista Keskijohdon kokema tuen puute nousi tutkielmassani voimakkaasti esille ja se on huolestuttava signaali erityisesti, kun soteorganisaatiot elävät suurta muutosta, joka vaatii paljon kaikilta toimijoilta. Tutkielmaan haastatellut keskijohdon johtajat kertoivat, että eivät saa lainkaan tai saavat vain hyvin vähän tukea johtamistyölleen. Tämän he kokevat suurena puutteena ja johtamistyötä sekä työhyvinvointia haastavana tekijänä. Haastatellut eivätkä halunneet kuormittaa omilla asioillaan esihenkilöitään, joiden tunnistivat olevan kuormittuneita jo muutenkin. Vertaistuki, kuten johtoryhmät, ja omat verkostot olivat keskijohdolle tärkeimmät tukimuodot mutta ne koettiin riittämättömiksi. Keskijohtajat kaipasivat perinteisiä kehityskeskusteluita oman esihenkilön kanssa, joissa voi keskustella henkilökohtaisista tavoitteista, tarpeista ja saada palautetta omasta toiminnasta. Kahvihuoneporinoita ja ovensuukeskusteluita Ihmisten väliset spontaanit livekohtaamiset ovat vähentyneet etätyöskentelyn ja etäkokousten lisääntyessä ja monet johtajat työskentelevät aiempaa enemmän yksin esimerkiksi kotoa käsin. Silloin jäävät pois myös ns. epäviralliset kohtaamispaikat ja kahvihuonekeskustelut muiden työyhteisössä työskentelevien kanssa, eikä mieltä kuormittavista asioista ole mahdollista keskustella työkavereiden kanssa kuten ajassa ennen etätyötä tapahtui.
”Selkeästi tarvetta on semmoiselle vapaamuotoisella keskustelulle ja vähän ihmettelylle ja pohtimiselle, että mites te teette tai mites tää olisi järkevää tehdä?” (H14). Etätyön lisääntyessä organisaatioissa olisikin hyvä pohtia miten kohtaamisia voitaisiin mahdollistaa siten, että niissä olisi tilaa myös epävirallisemmille keskusteluille. Hyvinvointialueiden organisaatioissa kannattaisi tunnistaa ja tunnustaa keskijohdossa toimivien johtajien tuen tarve ja tarjota enemmän erityisesti heille räätälöityjä tukitoimia, joissa huomioidaan nykyistä paremmin keskijohdon erityisasema ja johtamistehtävä organisaatiossa ylemmän ja alemman tason välisessä puristuksessa. Virpi Körkkö Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu hallintotieteen pro gradu -tutkielmaan ”Integroidun sosiaali- ja terveydenhuollon organisaation johtaminen hyvinvointialueen keskijohdon näkökulmasta”. Tutkielman ohjaajana toimi Marjo Suhonen Lähteet [1] Gaál, Z., Szabó, L., Dr. Obermayer, N., & Csepregi, A. (2012). Middle Managers’ Maturity of Knowledge Sharing: Investigation of Middle Managers Working at Medium- and Large-sized Enterprises. The Electronic Journal of Knowledge Management, 10, 26–38. [2] Zitting, J., Laulainen, S., & Niiranen, V. (2019). Lähi- ja keskijohdon osaamisvaatimukset. sosiaali- ja terveyspalveluorganisaatioista, TEEMA sote-työn murros. Johdanto - PDF Free Download. Yhteiskuntapolitiikka. https://docplayer.fi/164242268-Lahi-ja-keskijohdon-osaamisvaatimukset-sosiaali-ja-terveyspalveluorganisaatioista-teema-sote-tyon-murros-johdanto.html [3] Hujala, A., Taskinen, H., Laulainen, S., Klinga, C., & Schruijer, S. (2022). Discourses of middle managers’ cross-boundary collaboration in health and social care. https://doi.org/10.1108/JICA-10-2021-0054 |
Yhteisillä tulillaLapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkimusyhteisön blogi. Categories |
Yhteisillä tulilla | Yhteisillä tulilla |