”Mitä tulee tuohon kehitysapuun, niin eräskin tutkimus oli sellainen, että prosentti menee perille siitä – että täysin turhaa työtä, että se menee sellaisille ihmisille, jotka sitä eivät tarvitse, poppaukkojen kattiloihin, ja lihovat siellä ja ajavat valkoisilla maastureilla niin, että poro pyörii viidakossa. Ei se auta todellista hätää kärsivää” Kuva: Riina Laurila Juha Sipilän hallitus päätti vuonna 2015 mittavista kehitysyhteistyöhön kohdistuvista leikkauksista.
Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin, millaisten narratiivien eli kertomusten avulla Juha Sipilän hallitus oikeuttaa vuoden 2015 kehitysyhteistyöleikkauksia ja minkälaista identiteettiä valtiolle rakennetaan kehityspoliittisena toimijana. Olin kiinnostunut selvittämään, kuinka hallitus kuvaa omaa toimijuuttaan suhteessa kansainväliseen toimintaympäristöön. Aineistoksi valikoitui kehityspolitiikkaa käsittelevät täysistuntokeskustelut vuosilta 2015-2016. Tutkielman taustalla vaikutti kysymys valtion näennäisestä sitoutumisesta YK:n, EU:n ja OECD:n tavoitteeseen kehitysyhteistyön määrärahoista. Suomi on edellä mainittujen järjestöjen jäsenenä lupautunut suuntaamaan 0,7 prosenttia bruttokansantulosta kansainvälisten kehitystavoitteiden edistämiseksi. Leikkausten myötä osuus on tällä hetkellä noin 0,4 prosentissa, mutta varsinaista kehitysapua supistettiin kerralla lähes 43:lla prosenttiyksiköllä. Valtion kehitysrahoitusyhtiö Finnfundin rahoitusosuus puolestaan kolminkertaistettiin. Ei meillä ole varaa auttaa muita Leikkaukset toteutettiin osana laajempia julkisen talouden supistustoimia. Hallituksen mukaan kehitysyhteistyöleikkaukset ovat välttämättömiä, jotta Suomi saadaan uudelleen nousuun. Narratiivit rakentavat kuvaa Suomesta köyhtyvänä valtiona, jonka ”seitsemän laihaa vuotta” ovat koetelleet ensisijaisesti suomalaista työmiestä. Valtio on syönyt yli varojensa, ja esimerkiksi sosiaaliturvapalvelut saattaisivat romahtaa ilman leikkauksia. Leikkaukset esitettiin edellytyksenä hyvinvointivaltion säilymiselle, jota suomalaiset ovat vaivalla rakentaneet. Vähemmällä enemmän Leikkaukset esitettiin myös mahdollisuutena uudistaa kehityspolitiikkaa. Panostuksia maailman parantamiseksi ei suinkaan narratiivien mukaan olla vähentämässä, vaan valtion on vain tarkoitus saada vähemmällä enemmän aikaan. Tutkielman aineistossa leikkaukset esitetään tietynlaisena osoituksena Suomen rohkeudesta, kun valtio uskaltaa viimein tehdä välttämättömän liikkeen holtittoman kehityspolitiikan korjaamiseksi. Kehitysavun yksityistäminen nähtiin ensisijaisena keinona opettaa ihmisille puiden istuttamisen sijaan, kuinka puita istutetaan. Aineistossa käytettiin lennokkaita kertomuksia siitä, kuinka kehitysyhteistyövarat valuvat kuin Kankkulan kaivoon. Narratiiveissa esimerkiksi kuvattiin, kuinka suomalaiset kehitysvarat päätyvät tosiasiassa terrorismin tai kommunismin rahoittamiseen tai kohdemaiden paikalliselle eliitille. Kehitysapuleikkauksia representoitiin kehitysmaiden ihmisten omana toiveena, jotta heidän riippuvuutensa ulkopuolisesta avusta voisi vähentyä. Perifeerinen mutta kokoaan suurempi Suomi Ennen kaikkea valtio esitettiin liian mitättömänä ja perifeerisenä toimijana ratkomaan maailman ongelmia. Narratiivien mukaan pienen Suomen osuus maailman kehitysavusta on niin vähäpätöinen, ettei sillä voida maailmaa parantaa, eikä leikkauksilla ole siten suuremmassa mittakaavassa merkitystä. Vastuu kehitysmaiden ihmisten auttamisesta ulkoistettiin erityisesti suurvalloille, jotka hallituspuolueiden edustajien mukaan ovat ensisijaisesti syypäitä maailman kurjuuteen. Leikkauksista huolimatta Suomen kansainvälinen panos esitettiin edelleen merkittävänä, jopa tarvittavaa suurempana. Suomen osaamista kansainvälisten asioiden parissa pidettiin niin vahvana, että sen ajateltiin pystyvän kompensoimaan taloudellisia resursseja. Tarkoitus ei hallituspuolueiden edustajien mukaan ole livetä kansainvälisestä vastuusta, vaan rakentaa vahvempaa Suomea, jotta valtio voi olla entistä tarmokkaammin ratkomassa yhteisiä globaaleja ongelmia tulevaisuudessa. Kehitysavun loppu? Kehitysyhteistyö on toiminut valtion keinona rakentaa kansainvälistä identiteettiä. Erityisesti Kylmän sodan aikaan sen avulla erottauduttiin symbolisesti Neuvostoliitosta ja liityttiin Pohjoismaiden leiriin. Kehitysapua pidettiin eräänlaisena sivistyneen valtion tunnuntekijänä. EU-jäsenyyden myötä kehitysapu on tässä suhteessa kuitenkin menettänyt merkitystään, sillä Suomi mielletään vahvasti osaksi länttä kehitysavusta tai sen puutteesta huolimatta. Kehitysavulla on kuitenkin edelleen väliä – muutoinhan siitä olisi tässä vaiheessa todennäköisesti luovuttu kokonaan. Valtion taloudellisen tilanteen kohentuessa ja toisaalta nykyisten kansainvälisten trendien, kuten nationalismin ja protektionismin lisääntyessä, on mielenkiintoista jäädä seuraamaan, mihin kohtaan Suomi asettuu kansainvälisen solidaarisuuden akselilla. Riina Laurila Kirjoitus perustuu politiikkatieteiden (erityisesti kansainväliset suhteet) pro gradu -tutkielmaan ”Pieni maa preerialla. Suomen identiteetin rakentuminen kehityspoliittisena toimijana kehitysyhteistyöleikkausten valossa”. Vanhoillislestadiolainen herätysliike elää parhaillaan murrosaikaa. Konservatiivisen herätysliikkeen elinalue on käynyt sekulaarissa yhteiskunnassamme yhä pienemmäksi. Murros näyttäytyy esimerkiksi sukupolvikysymyksenä liikkeen nuorempien sukupolvien kasvettua aiempaa avoimemmassa ja keskustelevammassa yhteiskunnassa kuin vanhempansa. Nuorilla vanhoillislestadiolaisilla on tarve sanoittaa uskonnollisuuden perinteiset normit omalle mielelleen ja kielelleen sopiviksi. Toimijuusteoreettinen pro gradu -tutkimus nuorten vanhoillislestadiolaisten naisten tulevaisuudenkuvista paljastaa nuorten naisten olevan murrosta ylläpitävä voima. Naiset toimivat uskontojen peruspilareina Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen elinvoimaisuus tulevaisuudessa riippuu osaltaan liikkeeseen kuuluvien nuorten naisten elämänvalinnoista. Vanhoillislestadiolainen herätysliike on nimittäin esimerkki kasvatuskristillisyydestä, jossa naiset toimivat paitsi uskonnollisen tiedon ja elämäntavan eteenpäin siirtäjinä, myös edustavat liikkeen tulevaisuuspotentiaalia synnyttämällä herätysliikkeeseen uusia jäseniä. Vanhoillislestadiolaisuudessa naiset ovat perinteisesti ja menneinä vuosikymmeninä tehneet työtä kodin piirissä, kotiäiteinä, kasvattaen lapsiaan herätysliikkeen jäseniksi, mutta tutkimuksen mukaan naisten omat toiveet tulevaisuudesta eivät ole enää täysin yhtenevät perinteiden kanssa. Haastattelututkimuksessa etsittiin vastausta kysymykseen, millaisena näyttäytyy vanhoillislestadiolaiseen herätysliikkeeseen kuuluvien nuorten naisten elämä tulevaisuudessa toimijuusteorian näkökulmasta. Aineisto kerättiin vuoden 2017 aikana haastattelemalla viittä haastatteluhetkellä 20-30 -vuotiasta herätysliikkeeseen kuuluvaa naista. Työssä käyvä nainen on parempi äiti Haastattelututkimuksen mukaan nuorten naisten tulevaisuuden suunnitelmissa kotiäitiys jäsentyy jossain määrin eri tavalla kuin aiempien vuosikymmenien aikana eli naisten toiveena on äidiksi tulemisen lisäksi käydä töissä ja varata aikaa omien henkilökohtaisten toiveiden ja unelmien toteuttamiseen. Haastatellut myös totesivat olevansa parempia äitejä, kun saavat käydä perhe-elämän keskeltä ”hengähtämässä työpaikalla”. Myös naisten puolisoiden toimiminen koti-isinä oli heille mahdollinen tulevaisuuden kuva, joten naisten ajatukset vanhoillislestadiolaisesta vanhemmuudesta ovat jopa moderneja. Naisten toiveet siirtyä tulevaisuudessa yhä enenevissä määrin kodin piiristä kohti julkista tilaa ovat esimerkki muutoksesta suhteessa vanhoillislestadiolaiseen perinteeseen ja ovat ilmentymä murrosajan olemassaolosta. Uskonnollisuuden sanoittaminen omaan elämään sopivaksi Haastateltujen nuorten naisten elämän tärkein asia oli oma sydämen usko. Vanhoillislestadiolaisen uskonnollisuuden toteuttaminen tulevaisuudessa tulee kuitenkin tapahtumaan yhä enenevissä määrin naisten omien yksilöllisten toiveiden perusteella, eikä pelkästään herätysliikkeen perinteiden mukaan. Nuorten naisten suhtautuminen esimerkiksi uskon myötä tulevaan Jumalan perhesuunnittelun varaan jättäytymiseen kertoo yksilöllisten toiveiden priorisoinnista suhteessa uskon normeihin: haastatellut nuoret naiset olivat valmiita tarvittaessa käyttämään ehkäisyä tai toisaalta turvautumaan hedelmöityshoitoihin, mikäli Jumalan suunnitelma ei ole heille mieluinen. Tutkimuksen perusteella voidaan ymmärtää, että vaikka vanhoillislestadiolainen uskonnollisuus asettaa tarkastelun kohteena olevien naisten toiminnalle tulevaisuudessa edelleen omat reunaehtonsa, ovat he jo nyt sanoittaneet uskoa sopimaan paremmin osaksi oman sukupolvensa elämänkatsomusta. Ja tästä vanhoillislestadiolaisuuden murrosajassa ja herätysliikkeen muutoksessa on nimenomaan kysymys. Mari Paavola Lapin yliopisto Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu valtio-opin pro gradu tutkielmaan ”Koen olevani parempi äiti kun mää käyn vähän töissä”. Haastattelututkimus 20–30 -vuotiaiden vanhoillislestadiolaisnaisten ajatuksista tulevaisuudesta toimijuusteorian näkökulmasta. Click here to edit |
Yhteisillä tulillaLapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkimusyhteisön blogi. Categories |
Yhteisillä tulilla | Yhteisillä tulilla |