Vuonna 2016 Donald Trumpin nostalgisen presidentinvaalikampanjan keskeisenä lupauksena oli Yhdysvaltojen menneen kukoistuksen, suuruuden, palauttaminen. Trump esitti maan menettäneen jotain sille ominaista, joka ainoastaan hänen avullaan voitaisiin saada takaisin. Trumpin mukaan tässä myös onnistuttiin ja vuoden 2020 presidentinvaaleissa hänen lupauksenaan oli saavutetun suuruuden säilyttäminen. Mutta mitä Amerikan suuruus tarkoittaa? Kansallisten identiteettien voidaan katsoa muovautuvan historiallisten prosessien ja niistä tehtävien tulkintojen tuloksena. Näitä identiteettejä osaltaan ylläpidetään, vahvistetaan ja myös uudelleentulkitaan julkisissa puheissa esitettävien narratiivien pohjalta. Yhdysvalloissa maan kansallista identiteettiä on sen perustamisesta lähtien alleviivannut käsitys maan ainutlaatuisuudesta ja ylivertaisuudesta muihin valtioihin verrattuna. Tätä käsitystä maan suuruudesta on sen historian aikana mitattu niin taloudellisilla ja sotilaallisilla, kuin ideologisilla ja maantieteellisillä kriteereillä. Tulkinnat siitä, mitkä asiat tekevät Yhdysvalloista muita valtioita paremman, vaihtelevat presidenttikohtaisesti. Näitä kaikkia tulkintoja yhdistää kuitenkin aito usko maan ainutlaatuisuuteen ja ylivertaisuuteen.
Suuruuskäsityksen voidaan alun perin katsoa kumpuavan Amerikan poikkeuksellisuuden traditiosta. Poikkeuksellisuuskäsityksen perusteella Yhdysvallat nähtiin ”uutena Israelina”, Jumalan valitsemana kansakuntana, jolla oli ennalta määrätty kohtalo ja tehtävä maailmassa. 1600-luvulla eläneen puritaanijohtaja John Winthropin kuuluisan vertauksen mukaan Yhdysvallat oli kuin ”kaupunki kukkulan päällä, joka majakan lailla loistaa toivoa muulle maailmalle”. Tämä toivo syntyi uusista ja ennenäkemättömistä demokraattisista instituutioista, joiden leviäminen muihin maihin olisi vain ajan kysymys. Amerikkalaiset arvot ja periaatteet käsitettiin universaaleiksi ja valtion pyhänä tehtävä oli näiden arvojen edistäminen kaikkialla maailmassa omalla esimerkillään johtaen. (Edwards 2018, 177.) Tämän pyhän tehtävän suorittamisen ympärille muodostui kaksi tulkintatapaa. Näistä ensimmäisen, niin sanotun maalivaltio-opin mukaan Yhdysvallat pystyisi parhaiten palvelemaan maailmaa eristäytymällä ja omaa valtiojärjestelmää kehittämällä. Toisen tulkinnan mukaan näiden arvojen leviäminen taattaisiin parhaiten aktiivisella ulkopolitiikalla ja maan johtavalla asemalla kansainvälisissä instituutioissa. Näistä tulkinnoista jälkimmäinen on määritellyt Yhdysvaltojen kansainvälistä roolia toisen maailmansodan päättymisestä asti. (Edwards 2018, 179; Nye 2019, 64.) Suuruuden narratiivinen rakentuminen Pro gradu- tutkielmassani pyrin narratiivisen analyysin kautta selvittämään Trumpin tulkintaa Amerikan suuruuden merkityksestä ja sen sisällöstä. Aineistoni koostui yhteensä 30 Trumpin pitämästä puheesta vuosien 2015-2020 välillä. Työssäni tarkastelin niitä narratiiveja, joiden pohjalta Trump kertoo tarinaa Yhdysvalloista suuruutensa menettäneenä, ja sen jälkeen suuruutensa palauttaneena valtioina. Tutkimukseni tarkoituksena oli etsiä vastaus kysymykseen: Mitä Amerikan suuruus tarkoittaa Trumpille? Vuoden 2016 vaalikampanjan aikana Trumpin retoriikassa korostuivat erilaiset kriisinarratiivit, joiden kautta hän esitti Yhdysvallat syöksykierteeseen ajautuneena, kaiken kunniansa ja arvovaltansa menettäneenä valtiona. Näiden kriisinarratiivien keskiössä oli kamppailu globalismin ja amerikanismin välillä, jonka pohjalta Trump määritteli esimerkiksi sen, mitä ”todellinen” amerikkalaisuus tarkoittaa. Trump loi tarinallaan asetelman, jossa hänen poliittiset toimensa veivät maata kohti suuruutta, kun taas hänen poliittisten vastustajiensa toimet kohti varmaa tuhoa. Pian vaalivoittonsa jälkeen Trump ryhtyi puhumaan Yhdysvalloista suuruutensa palauttaneena valtiona. Globalismi oli päihitetty ja ”suo kuivatettu”. Kriisinarratiivit saivatkin väistyä ja niiden tilalle tulivat ylistyksen ja kansallisen uudelleensyntymän narratiivit. Trumpin tarinassa hänen toimiaan presidenttinä alleviivasi niiden historiallisen laaja vaikuttavuus, sekä erilaisten ennätysten jatkuva rikkoutuminen. Oli selvää, että suuruuden paluu oli vain ja ainoastaan hänen ansiotaan. Vuoden 2020 presidentinvaalien lähestyessä Trump kääntyi jälleen kriisinarratiivien puoleen, kun saavutettua suuruutta nousi uhkaamaan sosialismin pelko. Näiden uusien uhkanarratiivien keskiössä oli nyt puolestaan vapauden ja sosialismin välinen kamppailu, jossa Trump asemoi itsensä vapauden ja suuruuden puolustajaksi. Trumpin mukaan äänestäjien käsissä ei ollut ainoastaan valinta kahden ehdokkaan välillä, vaan kyseessä oli päätös koko maan kohtalosta. Analyysini perusteella myös Trump käsitteellistää maan suuruutta sille perinteisesti annettujen merkitysten pohjalta, mutta itse suuruuden tavoittelulla on Trumpille ennen kaikkea välineellinen arvo. Suuruuden narratiivit toimivat yhteisön hallinnan keinona, joiden avulla Trump mobilisoi yleisöään tiettyjen poliittisten päämäärien taakse. Suuruuden tavoittelulla voitiin yhtäältä legitimoida poliittisia päätöksiä, luoda viholliskuvia ja toisaalta myös rakentaa tietynlaista yhteisöllisyyttä Trumpin kannattajien keskuudessa. Ajatus suuruuden katoamisesta oli Trumpin itsensä luoma, jonka johdosta hän kykeni hallinnoimaan siihen liittyviä narratiiveja ja ohjaamaan juonen etenemistä. Näin ollen Amerikka ei olisi koskaan voinut palauttaa suuruuttaan ilman Trumpia, mutta ilman Trumpia sitä ei olisi koskaan edes menetetty. Kalle Autti Lapin Yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu kansainvälisten suhteiden pro gradu- tutkielmaan. ”The Making of America Great Again – Donald Trump ja Amerikan suuruuden narratiivinen rakentuminen”. Tutkielman ohjasi Mika Luoma-aho. Lähteet: Edwards, Jason (2018) Make America Great Again: Donald Trump and Redefining the U.S. Role in the World. Communication Quarterly. Yhdysvallat: Routledge. Nye, Joseph (2019) The rise and fall of American hegemony from Wilson to Trump. International Affairs 95:1 Airiston Helmen tapaus sai alkunsa syyskuisena aamuna vuonna 2018. 400 viranomaisen suorittaessa kotietsintää Turun saaristossa sijaitsevan suomalaisyrityksen kiinteistöille sai tapaus mediassa ”Hollywood -tason ”suuroperaation” leiman”. Ennen kuin viralliset tiedotteet tapauksesta julkaistiin, tähdittivät uutisotsikoita jo kommandopipoiset poliisit konepistooleineen sekä Venäjän sotilastukikohta Turun saaristossa. Pro Gradu -tutkielmassani tutkin median geopoliittista vallankäyttöä Airiston Helmen uutisoinnin yhteydessä. Geopoliittinen vallankäyttö keskittyy retoriikan ja diskurssien ympärille. Valitsin tutkimukseni aineistoksi kolmen suomalaisen uutismedian artikkelit Airiston Helmen rikostutkinnasta syksyltä 2018. Media vaikuttaa lukijoiden mielipiteisiin
Airiston Helmen tapauksessa media rakentaa vaihtoehtoista narratiivia poliisin esittelemälle talousrikostutkinnalle. Jatkuvien ”emme kommentoi” -lausuntojen siivittämä käy aineistosta hyvin nopeasti selväksi mitä media haluaa lukijoiden tapauksesta ajattelevan. Vaihtoehtoa talousrikostutkinnalle ei esitetä faktana, vaan lukijoiden mielipiteisiin onnistutaan vaikuttamaan kylvämällä edes pieni epäilyksen siemen, ”mitä jos kuitenkin?” Median valta korostuu, kun uutisoinnin aiheena ovat ulkomaanaiheet tai esimerkiksi lukijalle muuten vieras aihe kuten turvallisuuspolitiikka. Mitä kauempana käsiteltävä aihe lukijasta on, niin maantieteellisesti kuin yhteiskunnallisesti, sitä helpommin uutisointi pystyy altistamaan lukijan tietylle representaatiolle (Ò Tuathail 2002, 607). Median valta välittyy diskursseissa Airiston Helmen tapauksen uutisoinnissa nousee esiin toistuvia teemoja, jotka muodostavat toinen toisensa kanssa kilpailevia diskursseja. Uutisoinnin yhteydessä nousevat esiin talousrikosdiskurssi, voimannäyttödiskurssi, hybridivaikuttamisdiskurssi, Idän ja Lännen välissä -diskurssi sekä lakimuutosdiskurssi. Kukin diskurssi kerää allensa toistuvia teemoja, joiden avulla media rakentaa narratiivia, että Airiston Helmi ei ehkä olekaan vain talousrikostutkinta. Talousrikosdiskurssi myötäilee tutkintaa johtavan keskusrikospoliisin kantaa. Se esiintyy aineistossa useimmiten, mutta sen merkitystä myöskin vähätellään eniten. Talousrikosdiskurssi näyttäytyy aineistossa pakollisena osiona, jonka media esittää lukijalle hyvin yksitoikkoisena. Voimannäyttödiskurssi korostaa Suomen suvereniteettia ja valtaa sen sisäpoliittisissa asioissa. Voimannäyttödiskurssin lähtökohta on, että Airiston Helmen mittava poliisioperaatio oli osaltaan näyttö Venäjälle, että Suomi on hereillä turvallisuuspolitiikassa. Hybridivaikuttamisdiskurssiin liittyvissä artikkeleissa korostetaan Airiston Helmen Venäjäyhteyksiä, tonttikauppoja, kiinteistöjen sotilaallisia tarkoituksia palvelevaa varustelua kuin myös niiden sijaintia keskeisten meriväylien ja huoltovarmuuden kannalta strategisten kohteiden läheisyydessä. Hybridivaikuttamisdiskurssin ydin on saada lukija epäilemään, että Airiston Helmen taustalla ovat talousrikosten lisäksi paljon vakavammat sotilaallisen varautumisen tarkoitusperät. Idän ja Lännen välissä -diskurssi nostaa Airiston Helmen merkityksen kansalliselta kansainväliselle tasolle. Tähän diskurssiin liittyvät vahvasti Airiston Helmen tapahtumien rinnastaminen esimerkiksi Krimin niemimaan tapahtumiin vuonna 2014 ja Venäjän turvallisuuspoliittisiin tavoitteisiin Itämerellä. Lakimuutosdiskurssi ehdollistaa yleisön näkemyksen pariin, että Airiston Helmen tapauksen taustalla on Suomen viranomaisten ja lainsäätäjien kollektiivinen epäonnistuminen estää Venäjän tontti- ja kiinteistökaupat Suomessa strategisten ja huoltovarmuudelle tärkeiden kohteiden lähettyvillä. Median rooli uutisaiheiden merkityksellistämisessä Tutkielman keskeiset tulokset osoittavat, että Airiston Helmen tapauksesta uutisoinnin yhteydessä korostuu median rooli geopoliittisena vallankäyttäjänä. Esitellyt diskurssit ovat talousrikosdiskurssia lukuun ottamatta aineistossa yksinomaan median muokkaamia ja ylläpitämiä. Vaikka aihe itsessään ei lähtökohtaisesti ole geopoliittisesti latautunut, se kuitenkin aineistossa näyttäytyy sellaisena. Tutkielman perusteella voidaan esittää johtopäätös, että median rooli vallankäyttäjänä, erityisesti turvallisuuspoliittisia elementtejä mahdollisesti omaavista aiheista, on merkittävämpi kuin yleisesti on annettu ymmärtää. Tämä on erityisesti huomattavissa Venäjään liittyvistä aiheista uutisoitaessa. Vielä useampi kymmentä vuotta suomettumisen aikakauden jälkeenkin media näyttää tasapainottelevan Idän ja Lännen välillä. Kysymys kuuluukin: milloin seuraava Airiston Helmi nousee pinnalle, ja miten media silloin reagoi? Vertti Mäensivu Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu kansainvälisten suhteiden pro gradu -tutkielmaan Tapaus Airiston Helmi – Median rooli geopoliittisena toimijana. Geopoliittinen analyysi Airiston Helmi uutisoinnista suomalaisessa mediassa. Lähde: Ó Tuathail, Gearóid (2002) Theorizing practical geopolitical reasoning: The case of the united states' response to the war in Bosnia. Political Geography, 21, 601–628. Sitoutumista on aikaisemmin tarkasteltu ihmisen ominaisuutena, jolloin siitä on unohdettu ihmisen ja ympäristön yhteen kietoutuma. Sitoutuminen kuitenkin muodostuu myös ihmisen eläessä ympäristössään. Pro gradu -tutkielmani tarkastelee materiaalisen sitoutumisen ilmiötä hiihtokouluyhdistyksissä. Materiaalinen sitoutuminen on teoria, jonka mukaan ihminen elää ympäristönsä kanssa yhdessä niin, että ympäristö ja materiat myötävaikuttavat ihmisen olemiseen. Sitoutuminen muodostuu ihmisen eläessä ympäristössään ja sitoutuminen muodostuu ympärillä olevien asioiden kanssa. Sitoutuminen ja hiitokoulutusyhdistykset Suomessa on valtava määrä yhdistyksiä, jolloin ne ovat hyvä tutkimuksen kohde. Olen itse toiminut yli kymmenen vuotta hiihtokouluyhdistyksissä, jolloin ne olivat minulle luontainen tutkimuksen kohde. Yhdistykset tarvitsevat sitoutuneita tekijöitä, jotta yhdistyksien toimintaa voidaan ylläpitää ja kehittää. On myös väitetty, että sitoutuminen yhdistyksiin on muuttunut 2000-luvulla. Näistä lähtökohdista sitoutumisen tutkiminen on mielekästä ja tärkeää. Materiaalinen sitoutuminen
Malafouriksen materiaalisen sitoutumisen teoria esittää sitoutumista ilmiönä, jonka muodostuminen tapahtuu materian kanssa elämisessä. Ihminen ei pelkästään havainnoi materioita, vaan muuttaa niiden kanssa omaa toimintaansa. Tällainen ajattelu näkyy sitoutumisen tarkastelussa siinä, että ihmisen kiinnittyminen hiihtokouluyhdistyksiin tapahtuu materioiden kanssa sekä välityksellä. Materian kanssa ihmiselle syntyy sitoutumisen tila. Materialla on toimijuutta, jolla tarkoitetaan materian dynaamista ominaisuutta. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi laskettelija reagoi rinteen muotoihin tavalla, jota on vaikea selittää. Tällöin rinne on materia, joka muokkaa laskijan tekemistä laskettelurinteessä. Tällöin on havaittavissa hetkellinen tila, jossa materia, havainto ja reaktio ovat yhtä aikaa olemassa. Tätä voidaan kutsua sitoutumisen tilaksi. Sitoutumisen tiloja muodostuu hiihtokouluyhdistyksissä useisiin erilaisiin materioihin, jotka voivat olla yhtä lailla käsin kosketeltavia tai abstrakteja materioita. Sitoutumisen tila on voinut muodostua henkilölle yhdistykseen liittymisen aikana tai yhdistyksessä toimimisen aikana. Sitoutumisen tiloja hiihtokouluyhdistyksissä voivat muodostaa muun muassa esimerkiksi: yhdistyksen mahdollistamat harrastuneisuus, koulutus, fyysiset edut, henkinen kasvu ja ympäristö jossa yhdistys toimii. Kuten yksi haastateltava kertoi: “Tässä ehkä tää... Niinku rakkaudesta lajiin, tekeminen. Nii jotenkin niinku, yhdistää ihmisiä tosi hienosti.” Tärkeimmäksi sitoutumisen tilaksi havaitsin tutkimuksessa hiihtokouluyhdistyksen ytimessä olevat asiat, eli lumilajien harrastamisen yhdessä muiden ihmisten kanssa. Tutkimukseen osallistuvien hiihdonopettajien kertomuksissa vilisi tarinat siitä, miten lumilajien (alppihiihto, lumilautailu, telemark, murtomaahiihto) harrastaminen ja opettaminen on tärkeää, jolloin yhdistyksessä toimimista kuvaa fraasi “Rakkaudesta lajiin, yhdessä”. Kertomuksista poimittuja sitoutumisen tiloja Tutkimuksen toteutin haastattelemalla pitkään hiihtokouluyhdistyksissä mukana olleita jäseniä. Haastateltavat saivat kertoa oman tarinan näissä yhdistyksissä. Näistä kertomuksista on poimittu asioita, joilla olen katsonut olevan sitoutumisen tilan kaltaista ilmiötä. Sitoutumisen tila on hetkellinen ilmiö, jolloin se ei suoraan selitä pitkään toiminnassa mukana olleiden henkilöiden sitoutumista. Sitoutuminen pitkäaikaisesti muodostuu useista sitoutumisen tiloista, joita voi olla olemassa yhtä aikaa päällekkäin sekä peräkkäin. Tutkimuksessa havaitsin, että ihmisten sitoutumisen tila, joka on tapahtunut yhdistykseen liittymisen aikaan, ei välttämättä selitä myöhempää sitoutumista, vaan tilalle on tullut muita sitoutumisen tiloja. Rakkaus lajiin ja yhdistyksen mahdollistamat ihmissuhteet kulkevat kuitenkin haastateltavien tarinoissa mukana liittymisestä eteenpäin. Tällöin laji ja sen mahdollinen harrastaminen sekä ihmiset ympärillä muodostavat sitoutumista aina uudelleen ja uudelleen. Haastateltavat kuvaavat hiihtokoulu toiminnassa mukana olevia yhdistyksiä erittäin positiivisina ja hauskoina, joista heillä on lämpimiä muistoja. Näillä yhdistyksillä ja niiden tarjoamilla mahdollisuuksilla on ollut tutkimukseen osallistuville henkilöille suuri merkitys. Uusi tulkinta sitoutumisesta Tutkimuksen tärkein anti on sitoutumisen uudenlainen tulkinta ja sen ymmärrettäväksi tekeminen hiihtokouluyhdistys -kontekstissa. Sitoutumista tulisi tarkastella muissakin yhteyksissä sellaisena asiana, joka rakentuu äärettömän monen asian yhteen kietoutumana siinä ympäristössä, jossa ihminen elää. Lauri Lehtinen Lapin Yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu hallintotieteen, erityisesti johtamisen psykologian pro gradu -tutkielmaan: “Materiaalinen sitoutuminen yhdistykseen: Hiihtokouluyhdistysten pitkäaikaisten jäsenten narratiivit” Lähde: Malafouris, L. (2018) Mind and material engagement. Phenomenology and the Cognitive Sciences (2019) 18:1–17. Kuva: Ella Penttilä Aktiivinen kansalaisuus asetetaan useasti tavoitteeksi esimerkiksi kuntien strategioissa ja opetussuunnitelmissa. Kansalaisia pyritään ohjaamaan aktiivisuuteen, mutta miten aktiiviseen kansalaisuuteen suhtaudutaan uskonnossa ja millaisiksi aktiivisiksi kansalaisiksi uskonnollisissa yhteisöissä yhteisön jäseniä ohjataan? Aktiivinen kansalaisuus ihanteena
Kansalaisuus on toimijuutta, joka rakentuu yksilössä itsessään sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Kansalaisuuden perinteinen lähtökohta on jäsenyys valtiossa, joten on luontevaa nähdä valtio merkittävänä kansalaisia ohjaavana instituutiona. Aktiivinen kansalaisuus ja siihen kansalaisten ohjaaminen on yleistynyt 1990-luvulta lähtien (Poulter & Kallioniemi 2014). Aktiivinen kansalaisuus on ihanne, joka sisältää erilaisia ajatuksia ja käsityksiä siitä millainen ihmisen tulisi olla ja miten käyttäytyä. Koulujen opetus ja kasvatus on yksi selkeä esimerkki, jonka tavoitteena on kasvattaa esimerkiksi lapsia ja nuoria aktiiviseen kansalaisuuteen. Koulujärjestelmä on suuri merkitys yksilön elämässä, mutta tämän lisäksi yksilön elämään vaikuttaa merkittävästi yhteisö, jossa yksilö elää (ibid.). Uskonnolla voi olla huomattava asema ihmisen elämässä, joten näen tärkeäksi tarkastella uskonnon merkitystä aktiivisessa kansalaisuudessa ja kansalaisuuskasvatuksessa. Kansalaisuustutkimus ja uskonto Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin vanhoillislestadiolaisessa Päivämies-lehdessä tuotettua kansalaisuuskäsitystä, erityisesti aktiivisen kansalaisuuden näkökulmasta. Kansalaisuuskäsityksen tutkiminen auttaa ymmärtämään erilaisten toimijoiden lähtökohtia ja syvällisemmin toimijoiden käsityksiä ympäröivästä maailmasta sekä ihmisten toiminnasta. Tutkimusaihe luo kuvaa erilaisista kansalaisuuden muodoista sekä avaa niiden merkityksiä. Tutkimuksen tarkoituksena oli siis tarkastella minkälaista toimijuutta ja aktiivisuutta vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä pidetään tärkeänä. Tutkimuksen aineisto, Päivämies-lehti, on herätysliikkeen viikoittain julkaistava äänenkannattaja, joka sisältää uutisia, artikkeleita sekä kolumneja. Päivämies-lehden toimituksen keskeiset tavoitteet ovat vuorovaikutteisuuden ja sitä kautta osallistumisen lisääminen (Päivämies 3.4.2019, 2). Tutkimuksella myös pyrin avaamaan uskonnon merkityksen kansalaisuuskeskusteluissa ja pohtimaan kansalaisuutta hieman erilaisesta lähtökohdasta valtiollisen lähtökohdan sijaan. Tutkimuksen tarkoituksena ei ole arvioida tai tarkastella vanhoillislestadiolaisuuden sisäisiä asioita, vaan toimintaa sekä käsityksiä uskonnollisen yhteisön sekä muun yhteiskunnan rajapinnassa. Kansalaisten monet tehtävät Tutkimuksen tuloksien perusteella vanhoillislestadiolaisuudessa aktiivinen kansalaisuus käsitetään kolmen kansalaisuustyypin mukaan: työkansalaisuus, demokratia- ja ilmastokansalaisuus sekä perhekansalaisuus. Vanhoillislestadiolaisuudessa selkeästi tuodaan esille, minkälainen kansalaisuus on hyvää ja suotavaa. Työkansalaisuudessa työ jäsentyy ihmisten velvollisuutena sekä oikeutena. Työn arvoa ja merkitys perustellaan yhteisen hyvän ja yhteiskunnan toimimisen kautta. Demokratia- ja ilmastokansalaisuus aktiivisen kansalaisuuden tyyppeinä puolestaan muovaantuu kansalaisten vastuun kautta. Ihmisten tulee kantaa vastuu poliittisen järjestelmän toimimisesta esimerkiksi osallistumalla politiikkaan äänestämällä ja pitämällä tärkeitä asioita julkisessa keskustelussa esillä. Ihmisen tulee myös kantaa vastuu omasta toiminnastaan ja toimia ilmaston kannalta hyvin. Perhekansalaisuus jäsentyy puolestaan perheessä toimimisen kautta. Perhe nähdään tärkeänä yksikkönä ihmisen kannalta sekä vanhoillislestadiolaisuudessa tuodaan selkeästi esille kuvaa minkälainen vanhempi yksilön tulisi olla ja miten lapsia tulisi tukea kansalaisuuteen kasvamisessa. Vanhoillislestadiolaisuudessa selkeästi tuodaan esille tietynlaista aktiivista kansalaisuutta, johon yhteisön jäseniä halutaan ohjata. Vanhoillislestadiolaisuudessa ihanteelliset aktiiviset kansalaiset ovat siis tämän tutkimuksen perusteella töitä tekeviä, poliittisesta järjestelmästä sekä ilmastosta huolehtivia ja perhettä arvostavia ihmisiä. Kansalaisuustutkimukseen liittyy useita erilaisia mahdollisuuksia, näkökulmia ja lähtökohtia. Tutkimus osoittaa, että uskonnon merkitystä ei voida ohittaa kansalaisuuskeskusteluissa. Sara Ihamäki Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu politiikkatieteiden pro gradu -tutkielmaan Vanhoillislestadiolaisuus rakentamassa aktiivista kansalaisuutta – Sisällönanalyysi vanhoillislestadiolaisessa Päivämies-lehdessä tuotetusta kansalaisuuskäsityksestä. Lähteet: Poulter, Saila & Kallioniemi, Arto (2014) Uskonto, kansalaisuus ja kansalaiseksi kasvaminen – Kohti katsomustietoista kansalaiskasvatusta. Kansalaisyhteiskunta 1(2014), 29–48. Päivämies (3.4.2019a) Ensi vuotta suunnitellaan nyt. Pääkirjoitus, 2. Työttömyys itsessään ei ole syrjäytymistä, vaikka sitä pidetään nykyisin keskeisimpänä syynä syrjäytymiseen yhteiskunnasta. Työttömyys ei tarkoita vain palkan puuttumista, vaan se tarkoittaa myös osallisuuden menettämistä ja voi lopulta johtaa syrjäytymiskierteeseen. Tärkeää olisi saada työttömyys katkeamaan mahdollisimman nopeasti.
Julkisilla varoilla halutaan luoda pitkäaikaisia työsuhteita ja lievittää pitkäaikaistyöttömyyden aiheuttamaa pysyvää huono-osaisuutta. Koska työllisyydenhoito on myös keskeinen osa kunnan elinkeinopolitiikkaa, niin kunnalla on usein monipuolinen intressi toiminnassaan huomioida työllisyysnäkökulmat sekä edistää ja hoitaa työllisyyttä. Pro gradu -tutkielmassani tutkin pienten kuntien näkökulmasta, kuinka ne pyrkivät johtamaan ja organisoimaan pitkäaikaistyöttömien työllisyystoimintaa monitoimijaisella malilla. Tutkimukseni aineisto on kerätty kahdesta samankokoisesta lappilaisesta kunnasta, jotka hoitavat työllisyystoimintaa omana toimintana. Pitkäaikaistyöttömyyden hoidossa on kuntia pyritty aktivoimaan työllistämiseen yhä enemmän Kuntien vastuuta heikoimmassa työmarkkina-asemassa olevien työllistymisestä on lisätty viime vuosina ja kunnille on säädetty rahoitusvastuu pitkäaikaistyöttömien tuista. Kunnille on laeissa määritelty yleisiä toimenpiteitä, joilla kutien tulisi pyrkiä parantamaan työllisyyttä. Valtion ja kuntien yhteistyö on lisääntynyt ja kunnat ovat osallistuneet aiempaa enemmän pitkäaikaistyöttömyyden ratkaisuyrityksiin, jotta ne voisivat säästää omissa kustannuksissaan. Kunnat ovatkin kehitelleet omaehtoisia malleja edistääkseen kuntansa työllisyyttä. Kunnat etsivät uusia palvelutarjonta- ja yhteistyömuotoja. Esimerkiksi yritykset, yhdistykset ja säätiöt voivat toteuttavat kunnan ohella näitä toimia. Toiminnan organisoinnin monitasoisuus on kunnissa kirjavaa ja kunnat voivatkin toteuttaa näitä tehtäviä samanaikaisesti useamman organisaation kanssa. Monitoimijainen malli kuntien työllisyyden hoidossa Tutkimuksessa tuli ilmi se, että verkostoyhteistyö on tärkeää myös julkisille organisaatioille. Kuntien ja valtion toimintaympäristö ovat aikaisempaa monimutkaisempia ja epävarmempia. Kehittämismallit eivät enää toimi ja niillä ei saavuteta haluttuja tuloksia. Yhtenä suurena haasteena julkisten palveluiden tuottamisessa ja johtamisessa onkin toimintaympäristön muutoksen ja moniammatillisen yhteistyön ennakoimattomuuden ja kompleksisuuden huomioiminen. Johtamisen merkitys korostuu erityisesti moniammatillisen verkostoyhteistyön kehittämisessä. Sen tulee olla koordinoitua ja tavoitteellista toimintaa, jossa on määritelty toiminnan päämäärät ja vastuut. Erityisesti kehittämisessä tarvitaan hallintojen välistä vuoropuhelua sekä hallintoalojen johtajien yhteistyötä. Kunnat eivät selviä yhteiskunnallisista tehtävistään yksin ja he tarvitsevat yhteistyökumppaneita mm. yksityisiä palveluiden tuottajia. Tutkimuksen tuloksena työllisyyttä pyritään kunnissa edistämään kunnan eri toimialojen kesken sekä yhteistyössä kunnassa toimivien muiden julkisten, yksityisten ja kolmannen sektorin toimijoiden kanssa. Vähemmässä määrin muiden kuntien välisessä yhteistoiminnassa. Tutkimuksessa kunnat hoitivat työllisyystoimintaa omassa organisaatiossaan, mutta toimintaan halutaan mukaan muita toimijoita ja myös yhteistyötä muiden kuntien kanssa ollaan halukkaita tekemään. Elinvoimaisuuden edistäminen tähtää tulevaisuuteen ja jo siitä näkökulmasta katsottuna verkostomaiset toimintamallit ovat hyödyksi kunnan yleistä toimintaa ajatellen. Verkoston kautta kunta hakee toimintaan uutta panostusta ja uusia toimintatapoja . Verkostojohtamisen erityishaasteena voidaan pitää sitä, että miten ylin johto näkee yhteistyöverkostojen merkityksen oman organisaationsa toiminnalle. Kunnan rooli työllisyyden hoidossa nähtiin tärkeänä tutkittavissa kunnissa. Erityisesti siksi, että kunnissa ei ollut liikelaitoksia ja säätiöitä, jotka voisivat hoitaa työllisyystoimintaa kuntien puolesta palvelussopimukseen perustuen. Näin ollen kunnat tuottavat lain velvoittamat työllisyyspalvelut itse tai joiltain osin palveluverkostossa olevien yritysten ja yhdistysten kanssa yhteistyössä. Tärkein kriteeri toiminnan organisoinnissa ei ollut ns. ”rästimaksujen” alentaminen vaan enemmänkin kunnan elinvoimaisuuden lisääminen ja työttömien elämäntilanteen parantaminen. Pirjo Tallqvist Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu hallintotieteen pro gradu -tutkielmaan pienten kuntien pitkäaikaistyöttömien työllisyystoiminnan monitoimijaista mallista Kuntaidentiteetti on noussut kuntien viestinnän ja markkinoinnin ytimeen eikä suotta. Vahva alueellinen identiteetti on ainutlaatuinen ja vaikeasti jäljiteltävä vetovoimatekijä ja näin ollen etu kuntien ja alueiden välisessä kilpailussa. Kuntaidentiteetin hyödyntäminen elinvoiman kehittämistyössä ei kuitenkaan ole helppoa, sillä yhteistä identiteettiä on vaikea sanoittaa. Ratkaisun avaimet löytyvät kuntalaisten osallistamisesta identiteettityöhön. Loistava alusta osallistamiselle on sosiaalinen media, jonka käyttö on vakiintunut osaksi kuntien viestintää.
Kuntaidentiteetti puolustaa monin tavoin paikkaansa kuntien elinvoiman kehittämisen ytimessä. Kuntien ja alueiden välinen kisa asukkaista, opiskelijoista, yrityksistä, työpaikoista ja investoinneista sekä matkailijoista on kiivasta, ja tässä kisassa ainutlaatuinen, vahva ja erottuva kuntaidentiteetti on muiden pehmeiden vetovoimatekijöiden kuten yhteisöllisyyden ja ilmapiirin ohella kilpailuetu. Parhaimmillaan kuntaidentiteetti erottaa kunnan kilpailijoistaan tavalla, jota muiden on mahdotonta jäljitellä, ja houkuttelee ja juurruttaa asukkaita osaksi yhteisöä. Vahva identiteetti on kunnan kulttuurista pääomaa, jolla on myös markkina-arvoa. Toiseksi, samastuminen omaan asuinkuntaan motivoi kuntalaista osallistumaan ja toimimaan kuntansa hyväksi. Juuri kuntaan samastumisen kautta kuntalainen sitoutuu kuntaansa ja osallistumisesta tulee merkityksellistä. Vaikutus on kaksisuuntaista, sillä osallistuessaan aktiivisesti yhteiseen toimintaan vahvistuu myös kuntalaisten kuntaidentiteetti. Kuntaidentiteetin rakentaminen, kehittäminen ja vahvistaminen kytkeytyvät siis osaksi kunnissa tehtävää laajempaa pitovoiman, vetovoiman ja elinvoiman kehittämistä. Ratkaisevassa asemassa on ammattimaistunut, kuntien strategisen johtamisen ytimessä asemiaan vahvistanut viestintä. Se on työkalu, jolla kuntaidentiteettiä voi kunnissa rakentaa ja vaalia. Kuntien viestinnän yksi tärkeimmistä edellytyksistä kuntaidentiteettityössä on matalan kynnyksen vuorovaikutuksen kunnan ja kuntalaisten välillä mahdollistava informaatioteknologia, etenkin erilaiset sosiaalisen median alustat, jotka ovat vakiintuneet osaksi kuntien viestintää. Sosiaalisessa mediassa kuntien on helppoa osallistaa kuntalaisia kuntaidentiteettityöhön laajoin joukoin. Kuntaidentiteetin valjastaminen elinvoimatyöhön ei ole yksinkertainen tehtävä, sillä se edellyttää jatkuvassa liikkeessä olevien samastumisen prosessien vangitsemista ja kiteyttämistä. Kuntaidentiteettiin liittyykin sanoittamisen vaikeus. Siksi juuri kuntalaisten oma rooli kuntaidentiteettityössä nousee merkittäväksi. Kuntalaiset itse ovat avainasemassa kuntaidentiteetin kiteyttämisessä. He ovat aitoja ja omaäänisiä ja siksi myös uskottavia kotiseutuylpeyden sanansaattajia, jotka luovat itse sisältöjä sosiaalisen median kanaviin ja tulevat näin samalla rakentaneeksi yhteistä kuntaidentiteettiä sanoittamalla ja esittämällä sitä muille. Kunnat puolestaan tarjoavat kuntalaisten käyttöön sosiaalisen median alustoja ja toimivat näin liikkeelle sysäävänä voimana kutsuessaan kuntalaisia osallistumaan panoksellaan, oli kyse sitten kunnan brändityöstä tai vaikkapa pienestä, mukavasta some-kampanjasta, jossa kuulutetaan oman kunnan parhaita puolia. Näin toimiessaan kunnat ulkoistavat identiteettityötä kuntalaisille itselleen. Anna-Erika Heikkilä Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu hallintotieteen pro gradu -tutkielmaan ”Meillähän on täällä oikeasti ihan mukava olla.” Kuntien viestintä kuntalaisten asuinkuntaansa samastumisen työkaluna. Lasten ja nuorten osallisuuden toteutuminen moniammatillisessa palveluiden kehittämispuheessa18/5/2021
Suomalaisessa yhteiskunnassa osallisuus on keskeinen arvo. Osallisuuden avulla pyritään muun muassa vähentämään köyhyyttä, ehkäisemään syrjäytymistä ja torjumaan eriarvoisuutta. Osallisuus nähdäänkin subjektiivisena hyvinvoinnin tilana, joka perustuu luottamukseen. Pro Gradu-tutkielmani pääkohtana on lasten ja nuorten osallisuus tiedon tuottajan roolissa. Lasten ja nuorten osallisuutta tiedon tuottajana on hyvin tärkeää tukea eri yhteisöjen ja ryhmien avulla. Lasten ja nuorten osallisuuden mahdollistamisessa päävastuussa ovat aikuiset, joka nousee aiheena esiin myös tutkimuksessani. Tutkimukseni aineistona käytin Perhekeskustoimintamalli Lappiin -hankkeessa (2017‒2018) toteutettuja, moniammatillisia fokusryhmähaastatteluja. Halusin tarkastella erityisesti millaiseksi lasten ja nuorten osallisuus tiedon tuottajan roolissa rakentuu moniammatillisessa palveluiden kehittämispuheessa. Lasten ja nuorten osallisuus Lasten ja nuorten osallisuuden tarkastelun tekee ajankohtaiseksi pääministeri Sanna Marinin hallitusohjelmassa 2019 (Oikeudenmukainen, yhdenvertainen ja mukaan ottava Suomi) parhaillaan käynnissä olevan Sote-uudistuksen myötä Suomeen valmistui helmikuussa 2021 kansallinen lapsistrategia. Lapsistrategian taustalla on YK:n lapsen oikeuksien sopimus. Strategian tavoitteena on lapsen oikeuksia kunnioittava yhteiskunta. Strategian yhtenä tarkoituksena on luoda hallituskaudet ylittävä ja hallinnonalat yhdistävä Lapsi- ja perhemyönteisen Suomen visio. Lasten ja nuorten kohdalla osallisuus ilmenee siinä, miten he tulevat nähdyksi ja kuulluksi sekä siinä, minkälaiset mahdollisuudet heillä on vaikuttaa itseään koskeviin asioihin. Osallisuudella kuvataan lasten ja nuorten sekä heidän toimintaympäristöjensä välistä suhdetta. Kaikkien lasten ja nuorten elämään liittyvien yhteisöjen yhteisenä tehtävänä tulisi olla osallisuus ja sen tukeminen. (Kiilakoski 2017, 253‒254.) Tutkimukseni päätuloksena voin todeta, että lasten ja nuorten osallisuus tunnistetaan moniammatillisessa keskustelussa. Ammattilaisilla on tahtoa ja mahdollisuuksia tukea lasten ja nuorten osallisuutta ja he pyrkivät siihen. Ammattilaiset kokevat lasten ja nuorten osallisuuden tukemisessa keskeisenä tekijänä luottamuksen. Luottamus syntyy henkilöiden välisissä suhteissa, minkä lisäksi tarvitaan yhteiskunnallisia ja kunnallisia sekä organisatorisia rakenteita, jotka tukevat ja edistävät luottamuksen syntyä (Laitinen & Kemppainen 2010, 170). Luottamuksen rakentamiseen tarvitaan myös yhteistä kieltä ja yhteisiä toiminta-areenoita. Luottamuksen edellytyksenä on tasavertainen kohtaaminen ja vastavuoroinen ymmärtäminen. (Hyväri 2017, 205.) Tutkimuksessa haastatellut ammattilaiset tunnistavatkin tärkeänä lasten ja nuorten osallisuuden niin palveluita suunniteltaessa kuin palveluita käytettäessä. Lasten ja nuorten tiedon kuuluminen ammattilaisten palveluiden kehittämispuheessa Ammattilaiset kokevat hyvänä monitoimijaisen työskentelyn lasten ja nuorten osallisuuden tukemisessa. Monitoimijuuden kautta lapsilta ja nuorilta välittyvä tieto tulee kaikkien toimijoiden tietoon. Monitoimijuuden avulla vältetään päällekkäistä työtä ja säästetään resursseja. Ammattilaiset tunnistavat asioita ja tilanteita, joissa he voivat tukea lapsia ja nuoria osallisuuteen ja saada heiltä tietoa. Lasten ja nuorten osallisuus ja heiltä saatavan tiedon hyödyntäminen jää kuitenkin valitettavan vähäiseksi. On tilanteita, joissa lasten ja nuorten tiedon hyödyntäminen sivuutetaan kokonaan.
Lasten ja nuorten asioissa osallisuutta ja toimijuutta annetaan usein enemmän vanhemmalle, huoltajalle tai jollekin toiselle aikuiselle, kuin lapselle tai nuorelle itselleen. Näin lasten ja nuorten osallisuuden kokemus jää helposti osallistumisen asteelle. Lasten ja nuorten tieto ja kokemukset tulevat usein aikuisten välittämänä, eikä suoraan lapsilta ja nuorilta itseltään. Kaikki ihmiset tarvitsevat sosiaalista osallisuutta, kuulumista sosiaalisiin suhteisiin ja yhteisöihin. On tärkeää jäsentää, mitä osallisuudella ymmärretään, mihin sen ajatellaan liittyvän ja mitä edistävän. Useissa työyhteisöissä lienee tarpeen jakaa ammattilaisten omakohtaisia kokemuksia lasten ja nuorten osallisuudesta sekä sen tukemisesta. Ammattilaisilta saatavan tiedon sekä lapsilta ja nuorilta saatavan palautteen avulla voitaisiin luoda työyhteisölle oma toimintastrategia lasten ja nuorten osallisuuteen ja sen tukemiseen. Anne Paalanen Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu – tutkielmaan ”Mut sitte se että millä tavalla sää sen tiedon käsittelet” – Lasten ja nuorten osallisuuden rakentuminen tiedon tuottajina moniammatillisessa palveluiden kehittämispuheessa. Lähteet: Hyväri, Sanna 2017: Luottamuksen rakentuminen kokemusasiantuntijoiden ja viranomaisten välillä. Teoksessa Anneli Pohjola & Maari Kairala & Hannu Lyly & Asta Niskala (toim.) Asiakkaasta kehittäjäksi ja vaikuttajaksi. Asiakkaiden osallisuuden muutos sosiaali- ja terveyspalveluissa. Vastapaino. Tampere, 181–205. Kiilakoski, Tomi 2017: ”Niillähän se on se viimeinen sana” – nuoret osallisuudestaan yläkoulussa. Teoksessa Auli Toom & Matti Rautiainen & Juhani Tähtinen (toim.) Toiveet ja todellisuus – kasvatus osallisuutta ja oppimista rakentamassa. Kasvatustieteellisen seuran 50-vuotusjuhlakirja. Suomen kasvatustieteellinen seura. Jyväskylän yliopistopaino. Jyväskylä, 253–282. Laitinen, Merja & Kemppainen, Tarja 2010: Asiakkaan arvokas kohtaaminen. Teoksessa Merja Laitinen & Anneli Pohjola (toim.) Asiakkuus sosiaalityössä. Helsinki, Gaudeamus University Press Oy Yliopistokustannus. Helsinki, 138–177. Kuvat Pixabay Kun valvova viranomainen havaitsee lastensuojelun toiminnassa huomautettavaa liittyen dokumentointiin, sisältää toiminta usein vaikeuksia useammalla dokumentointiin tai muuhun lastensuojelutyöhön liittyvällä osa-alueella. Tämän havainnon tein pro gradu –tutkielmassani. Dokumentointiin liittyvät puutteet koskivat asiakirjojen laatimisen lainmukaisuutta. Lainsäädännön läsnäolo on lastensuojelun dokumentoinnissa vahva ja kirjaamisesta on säädetty laissa. Tarkastelin tutkimuksessani erääseen aluehallintovirastoon tehtyjen lastensuojelua koskevien kantelujen päätösasiakirjoja.
Lastensuojelua koskevat kantelut Julkista hallintotehtävää hoitavan lainvastaisesta menettelystä tai velvollisuuden täyttämättä jättämisestä on asiakkaan lisäksi kenellä tahansa ulkopuolisellakin, kuten läheisellä tai yhteistyökumppanilla, mahdollisuus tehdä hallintokantelu toimintaa valvovalle viranomaiselle. Valvova viranomainen tarkastelee ja ottaa kantaa siihen, onko kantelun kohteena oleva toiminta noudattanut lakia, hyvän hallinnon vaatimuksia tai onko muutoin menettely ollut asianmukaista. Tutkimukseni mukaan aluehallintoviranomaisen ratkaisuissa korostuu juridiikan noudattamisen näkökulma. Päädyin tutkimaan dokumentaatioon liittyviä kanteluratkaisuja, koska suorittaessani syventävien opintojen käytännönopetusjaksoa aluehallintovirastossa syksyllä 2020 havaitsin, että dokumentointiin liittyvät puutteet näyttäytyvät suurimpana haasteena aluehallintoviraston arvioidessa lastensuojeluviranomaisten toiminnan asianmukaisuutta ja lainmukaisuutta. Dokumentointi Useimmiten dokumentoinnin puutteet nostaa esiin aluehallintovirasto kanteluselvitystensä perusteella tekemissään ratkaisuissa. Asiakkailla dokumentointi ei sitä vastoin ole kanteluiden perusteella se asia, johon he ovat tyytymättömiä. Kanteluratkaisujen perusteella useimmiten huomautettavaa on lastensuojelun asiakaskertomusten, päätösten ja asiakassuunnitelmien asianmukaisuudessa. Mainitut dokumentit voivat puuttua kokonaan tai olla puutteellisia. Huomattavan paljon ongelmia näyttää olevan siinä, että sijoitetun lapsen ja hänen läheistensä yhteydenpitoa on rajoitettu tekemättä perusteltua ja valituskelpoista päätöstä. Tällöin lastensuojelun prosessi ei ole asiakasasiakirjoista todennettavissa ja asiakkaan perusoikeuksien mukainen oikeus saada valituskelpoinen päätös voi jäädä toteutumatta. Haasteiden kasaantuminen Lastensuojelutyön haasteiden kasautuminen samoihin tilanteisiin näkyy tapauksissa, joita kanteluratkaisuissa käsitellään. Samassa ratkaisussa puututaan yleensä useisiin dokumentointiin tai muuhun lastensuojelutyöhön liittyviin epäkohtiin. Lisäksi kasautumista kuvaa se, että samasta lastensuojelutilanteesta on saatettu tehdä useampi kantelu. Ratkaisuissa heijastuu lastensuojelun asiakastyön kompleksisuus. Haasteet kasautuvat niin asiakkaiden elämässä kuin lastensuojelun toteutuksessa. Puutteet dokumentoinnissa voivat vaikuttaa asiakasprosessin kulkuun. Tämä ei välttämättä tarkoita, etteikö työllä olisi pyritty lastensuojeluinstituution mukaisiin tavoitteisiin ja niitä myös saavutettu. Joissakin tapauksissa vaikeuksien ja epäkohtien kasautuminen saattaa kuitenkin vaarantaa asiakasturvallisuuden ja perusoikeuksien toteutumisen sekä aiheuttaa epäonnistumista lapsen suojelussa. Sosiaalityön selontekovelvollisuus Sosiaalityön selontekovelvollisuus näkyy asiakirjoissa. Työntekijät ovat vastuussa työstään asiakkaille, ammattietiikalle, organisaatiolle ja viime kädessä koko yhteiskunnalle. Asiakirjoilla on merkittävä rooli selontekovelvollisuuden toteuttajina. Ne tiivistävät työntekijöiden ja asiakkaiden toimet ja näkemykset sekä välittävät tietoa. Jo pelkästään dokumentoinnin vaade tehdystä työstä kuvaa selontekovelvollisuutta. Sosiaalityön selontekovelvollisuutta voidaan tarkastella myös vaikuttamisvelvoitteena, joka haastaa sosiaalityötä ja sosiaalityöntekijöitä ottamaan kantaa asiakkaiden elämää hankaloittaviin yhteiskunnallisiin epäkohtiin sekä tuomaan esiin oman työnsä reunaehtoja ja sisältöjä. Kriittiseen selontekovelvollisuuteen kuuluu joidenkin tehtävien toteuttamisen mahdottomuuden sekä työn resurssien rajallisuuden esille nostaminen. On olemassa niin syviä yhteiskunnallisia ja rakenteellisia ongelmia, joita yksi ammattikunta rajallisine resursseineen ja toimintavaltuuksineen ei voi ratkaista. Lastensuojelu ja niukkuuden puristus Sosiaalityöntekijöiden työtä ei voi tarkastella huomioimatta toimintaympäristöä, jossa työtä tehdään. Sosiaalityöntekijöiden asiakasmäärät ylittävät suositukset, jotka ammattiliitto on nähnyt laadukkaan asiakastyön edellyttävän. Lastensuojelun laatusuositusten mukaan yhdellä lastensuojelun sosiaalityöntekijällä voi olla korkeintaan 25 asiakasta. Tapauksissa, joissa lastensuojelun toiminnasta on kanneltu näyttävät sosiaalityöntekijöiden asiakasmäärät liikkuvan 40-90 asiakkaan välillä. Isojen asiakasmäärien lisäksi muutoinkin puutteelliset resurssit ja sosiaalityöntekijöiden rekrytointivaikeudet kuormittavat lastensuojelua. Kanteluiden päätösasiakirjoissa ja aluehallintoviraston ratkaisuissa tämä näkyy monin tavoin. Työntekijöitä ei välttämättä saada lainkaan rekrytoitua ja uusien työntekijöiden perehdytykseen ei ehditä panostaa. Kokemattomat sosiaalityöntekijät ja sijaiskelpoiset, tilapäisinä sosiaalityöntekijöinä toimivat eivät saa riittävää ohjausta. Lisäksi sosiaalityöntekijät kaipaavat lainsäädännön hallintaan enemmän koulutusta ja tukea. Valmistuvana sosiaalityöntekijänä on huolestuttavaa, että sosiaalityöntekijältä vaadittava laaja-alainen asiantuntijuus, työolosuhteet ja palkkaus eivät kohtaa. Sosiaalityöntekijät työskentelevän jaksamisensa äärirajoilla. Lastensuojelun viranomaisten mahdollisuudet tehdä laadukasta, lainsäädäntöä ja sosiaalityön eettisiä periaatteita noudattavaa sosiaalityötä, jonka yhtenä merkittävänä työtehtävänä on dokumentointi, ovat heikentyneet. Asiakasasiakirjojen huolellinen laatiminen palvelee lapsen hoidon ja huolenpidon suunnittelua, toteutusta ja seurantaa. Se edellyttää olosuhteita, joissa se on mahdollista. Kirsi Pasonen Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan: ”Lastensuojelun dokumentoinnin ja toimintaympäristön haasteet kantelupäätösten valossa” Kirjallisuus: Hallintolaki (6.6.2003/434). Juhila, Kirsi 2009: Sosiaalityön selontekovelvollisuus. Janus 17(4), 296–312. Kääriäinen, Aino 2016: Sosiaalityön dokumentointi: suhde tietoon ja toimintaan. Teoksessa Törrönen, Maritta & Hänninen, Kaija & Jouttimäki, Päivi & Lehto-Lundén, Tiina, & Salovaara, Petra & Veistilä, Minna: Vastavuoroinen sosiaalityö. Gaudeamus. Tallinna, 189–197. Mänttäri-van der Kuip, Maija 2015: Sosiaalityöntekijöiden työhyvinvointi ja toimintamahdollisuudet niukkuuden aikakaudella. Janus 23(3), 329–335. Parrott, Lester 2006: Values and Ethics in Social Work Practice. Exeter. LearningMatters. Pohjola, Anneli & Kemppainen, Tarja & Niskala, Asta & Peronius, Nina 2019: Sosiaalityö osana yhteiskunnallista kehityskulkua. Teoksessa Pohjola, Anneli & Kemppainen, Tarja & Niskala, Asta & Peronius, Nina (toim.): Yhteiskunnallisen asemansa ottava sosiaalityö. Vastapaino. Tampere, 23–54. Kokemuksista parhaimmat ovat sellaisia, jotka pistävät meidät kasvotusten henkisten, fyysisten ja ajallisten rajojemme kanssa (Backman 2018, 37). Työyhteisöissä aktiivisesti toimivien johtajaäitien kokemukset muovaavat ympäröivää maailmaamme koskettamalla laajasti koko yhteisöämme. Johtajaäidin kokemukset koskettavat johtajaäitejä, heidän perheitään sekä työyhteisöjä. Johtajuus ja äitiys ”ne tapahtuu yhtä aikaa”
Arkista ajattelua vaativa ongelmanratkaisu, multitäskäys ja jonglööraus, ovat osa johtajaäidin arkea sekä töissä että kotona. Kurapuvut, kaverisynttärit ja harrastusseuratoiminnan makkaranpaistot kulkevat rinta rinnan töissä nopeasti eteen tulevien ja muuttuvien tilanteiden kanssa. Arkinen myötätunto itseä kohtaan mahdollistaa johtajaäidille ”muuttujien jäätävän määrän” taklaamisen. Arkinen myötätunto on uskoa, että ”jokainen yrittää kumminki parhaansa.” Oppiminen ja kehittyminen ovat tärkeitä osia johtajuuden ja äitiyden arkea. Johtajaäidin omassa kehittymisessä merkittävää on irti päästäminen ja luopuminen. Johtajaäidin on luovuttava vanhoista toimintamalleista ja päästettävä irti kasvaneista lapsista. Johtajuutta ja äitiyttä on mahdotonta erottaa johtajaäidissä. Johtajuus ja äitiys ovat johtajaäidin erottamattomia ja toisia tukevia osia, jossa ”kaikki liittyy yhteen, koska sehän on mun elämää”. Johtajaäitien itsensä tunteminen osana rajoittavaa ja samalla mahdollistavaa toimintaympäristöä, on johtajuuden ja äitiyden yhdistämisen perusta. Johtajaäidin toimintaympäristön hahmottaminen ja itsetuntemus mahdollistavat johtajaäidille käytettävissä olevien voimavarojen tunnistamisen ja jakamisen kahteen vaativaan, inhimilliseen ja jokapäiväiseen tehtävään. Itsensä johtaminen on osa onnistunutta johtajuutta ja äitiyttä Johtajuuden ja äitiyden yhdistäminen on yksilölle haastavaa tasapainoilua hyvän johtajuuden ja äitiyden välillä. Vaikeinta on ”että, ku sun pitää välillä olla poissa ja tuntuu, että on kokoajan väärässä paikassa”. Johtajaäidille läsnäolo ja yhdessä tekeminen ovat osa onnistunutta johtajuuden ja äitiyden kokemusta. Aito läsnäolo, heittäytyminen lasten mielikuvitusmaailmaan huolivuorien keskellä sekä töissä ollessa äitiyden vastuista luopuminen ja ympäristöön luottaminen, vaatii taitavaa ajatusten hallintaa. Pyrkimys yhteistyöhön näkyy johtajaäidin tavoissa kohdata ihminen. Onnistuneen yhteistyön saavuttaminen vaati positiivisuutta, innostamista ja asiaan uskomista, vaikka ”kyllähän se omakin usko välillä niinku horjuu, mutta tässä työssä sun pitää uskoo”. Onnistuneet johtajuuden ja äitiyden kokemukset edellyttävät siis itsensä johtamista; jatkuvaa omien ajatusten, tunteiden, motiivien sekä toiminnan muovaamista ja kontrollointia. Itsensä johtaminen on johtajaäidin kykyä säilyttää elämän tasapaino. Johtajaäiti johtaa itseään kohti tasapainoa, vastaten samalla jatkuvasti muuttuvan maailman tavoitteisiin ja odotuksiin. Johtajaäiti ei tee asioita yksin Johtajuutta ja äitiyttä yhdistävät johtajaäidin ympärillä olevat ihmiset, jotka ”on se ydin sellaisena, ku ne just sattuu olemaan”. Johtajuus ja äitiys ovat jatkuvaa vuorovaikutteista toimintaa sekä omaksi että toisten ihmisten hyväksi. Itsensä johtaminen hyödyttää johtajaäidin lisäksi koko yhteisöä missä johtajaäiti toimii, sillä ”tärkeintä tota on selkeesti saada ihmiset niinkö onnistumaan”. Johtajaäiti johtaa muita samoin, kuin itseään. Asta Hannus Lapin Yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta. Kirjoitus perustuu hallintotieteen, erityisesti johtamisen psykologian pro gradu -tutkielmaan: Äitiyden ja johtajuuden kaksoisroolin merkitys työelämän kehittämiselle: tulkitseva fenomenologinen analyysi Kuva: Pixabay, nicoletaionescu Lähteet: Bacman, J (2018). Äärellisyyden kohtaaminen: kokemuksen filosofista käsitehistoriaa. Teoksessa: Toikkanen, J & Virtanen, I. J (toim.) Kokemuksen tutkimus VI. Kokemuksen käsite ja käyttö. Lapland University Press. 25-39. Marin tuntee erittäin hyvin median logiikan ja osaa käyttää sitä edukseen. Hän heittää ilmoille ärsykkeitä, joihin media ei voi olla tarttumatta. Sanna Marin on tämän päivän Kekkonen. (Ukkola, 2020) Sanna Marin, Suomen historian nuorin pääministeri ja Suomen historian kolmas naispääministeri. Muistamme varmasti kaikki kuinka suuri mediamyllerrys Sanna Marinin ympärillä alkoi, kun hänet valittiin pääministeriksi. Hän oli otsikoissa niin Suomessa kuin maailmallakin. Millainen sitten on näissä otsikoissa ja verkkoartikkeliteksteissä rakentuva johtajuuskuva? Tätä päädyin tutkimaan omassa pro gradu -tutkielmassani. Suurmies ja pragmaatikko
Tutkimukseni tuloksena löysin neljä diskurssia, jotka olivat suurmiesdiskurssi, pragmaattisuusdiskurssi, rajojen rikkoja -diskurssi ja mediapelaajadiskurssi. Suurmiesdiskurssi rakensi kuvaa karismaattisesta ja sankarillisesta johtajasta. Marinia verrattiin Kekkoseen ja Mannerheimiin, häneen viitattiin termillä kuningatar ja puhuttiin siitä, kuinka media häntä palvoo. Pragmaattisuusdiskurssi rakensi edelliseen verrattuna melko päinvastaista kuvaa. Siinä Marin kuvattiin käytännönläheiseksi organisoijaksi, joka painaa töitä kuin robotti. Hänestä rakentui kuva viileänä ja tiukkana johtajana, jonka lähelle ei ole helppoa päästä. Rajojen rikkoja Rajojen rikkoja -diskurssi nostaa keskiöön Marinin näkyväksi tekemiä rajoja muun muassa pääministerin roolin suhteen. Muistamme kaikki varmasti kohua herättäneen muotikuvan. Diskurssissa nousee myös esille Marinin vaatimaton tausta. Marin kasvoi työväenluokkaisessa ja vähävaraisessa perheessä. Isä oli alkoholisti ja vanhemmat erosivat, kun Marin oli pieni. Myös Marinin keskinkertainen koulumenestys otetaan tässä yhteydessä esille. Nämä rakentavat kuvaa siitä, kuinka vaatimattomistakin lähtökohdista on mahdollista päästä pitkälle. Mediapelaaja Mediapelaajadiskurssi nostaa keskiöön Marinin viestintätaidot ja hänen suunnitelmallisen viestintänsä medioiden avulla. Useaan otteeseen nousee esille Marinin viestinnällisten valintojen tietoisuus ja tietoisuus siitä, millainen keskustelu mistäkin asiasta seuraa. Diskurssissa rakentuvan kuvan perusteella Marinia voisi pitää hyvin strategisena viestijänä, joka on ymmärtänyt, kuinka tärkeä työkalu ammattitaitoinen viestintä on johtajalle ja poliitikolle. Media ja johtajuuskuvat Medialla on merkittävä rooli tiedon jakajana ja levittäjänä. Media on myös usein ainoa kanava, jota kautta saamme tietoa politiikoista. Median ja politiikkojen suhde muodostuu tätä kautta hyvin merkittäväksi. Media tarvitsee poliitikoilta tietoa ja poliitikot tarvitsevat mediaa informaationsa jakamiseen. Harvemmin tulee kuitenkaan ajatelleeksi sitä millaisia johtajuuskuvia media rakentaa näistä henkilöistä. Tärkeää on myös ottaa huomioon se, että mediassa rakentuva johtajuuskuva on nimenomaan median välittämään tietoon pohjautuva. Iina Parkkila Lapin Yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitelma perustuu johtamisen pro gradu -tutkielmaan ”Pääministeri Sanna Marinista mediateksteissä rakentuva johtajuuskuva”. Lähde: Ukkola, Sanna (2020). Kolumni: Yksi kuva paljasti pääministerin rintalastan ja sen, miten media häntä palvoo. Iltalehti 15.10.2020. Kuva: Pixabay Gerd Altmann |
Yhteisillä tulillaLapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkimusyhteisön blogi. Categories |
Yhteisillä tulilla | Yhteisillä tulilla |