Oletko joskus vaikkapa Instagramissa törmännyt meemiin, joka kehottaa menemään töihin? Tai vaihtoehtoisesti oletko joskus kuullut kehotuksen hankkia ”oikeita töitä”? Palkkatyön yhteiskunnan ”kansalaisena” luultavasti olet. Maailma ja tavat tehdä työtä ovat muuttuneet viime vuosikymmeninä radikaalisti, ovatko käsitykset työstä ovat muuttuneet samaan aikaan?
Palkkatyö on yhteiskunnallisen järjestyksemme vankka perusta, jonka muottiin meidän kaikkien on asetuttava. Samalla se on myös instituutio, jonka vakaassa syleilyssä voimme yleensä tietää, mitä huominen tuo tullessaan. Tai näin ainakin oli silloin, kun teollisuusyhteiskunta oli voimissaan ja savupiipputeollisuus tuprutti hyvinvointia keynesiläisessä hengessä koko läntiseen maailmaan. Tänä päivänä tehtaiden liukuhihnat ovat muuttaneet halvemman työvoiman perässä muualle, ja teollisuusyhteiskunta on muuttunut palveluintensiiviseksi jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi, jossa työntekijöiltä vaaditaan jatkuvasti enemmän ammattitaitoa sekä koulutusta. Nykyään jo kolme neljästä töissä käyvästä suomalaisesta saa leipänsä jonkinlaisesta palvelu- tai hallinnonalan ammatista, teollisuuden ja rakentamisen osuuden ollessa 22 prosenttia ja maa- ja metsätalouden kattaessa neljä prosenttia. Pro gradu -tutkielmassani tutkin Juha Sipilän vuodesta 2015 vuoteen 2019 vallassa olleen hallituksen käsityksiä työstä ja työnteosta aktiivimallin kontekstissa. Tämän paljon kritiikkiä ja julkista debattia herättäneen uudistuksen oli kaikessa yksinkertaisuudessaan tarkoitus saada suomalaiset tekemään enemmän töitä valtiontalouden tervehdyttämiseksi. Erityisen huomionarvoista on se, että työn laadulla ei Sipilän hallituksen näkökulmasta ole merkitystä, vaan ainoastaan sillä, että työtä tehdään. Esimerkiksi talouskasvun kannalta olennaiselle työn tuottavuudelle ei tässä yhteydessä annettu hallituksessa juuri mitään painoarvoa. Työ takaa jokapäiväisen leipämme ja pikamuotimme Vastaus äskeiseen kysymykseen onkin yksinkertainen: Jälkiteollisessa yhteiskunnassa työn muodot ja sisällöt ovat muuttuneet, mutta siitä puhutaan edelleen samoin kuin teollisen yhteiskunnan aikaan. Palkkatyötä pidetään edelleen koko yhteiskunnallisen järjestyksemme perustana ja oletus siitä, että jokainen yhteiskunnan jäsen elättää itsensä jonkinlaisella palkkatyön muodolla, on voimissaan. Samaan aikaan erilaisten epäsäännöllisen työn muotojen määrä on jatkuvassa kasvussa ja työelämä muuttuu epävarmemmaksi. Erityisesti tämä näkyy työn ja sosiaaliturvan välisessä suhteessa. Palkkatyö on edelleen ensisijainen toimeentulon ja elannon hankinnan muoto, johon kaikkien yhteiskunnan jäsenten oletetaan osallistuvan. Saksalais-yhdysvaltalaisen yhteiskuntafilosofi Hannah Arendtin ajattelua mukaillen elämme ”kuluttajien yhteiskunnassa”, jossa ”työ ja kuluttaminen ovat vain saman prosessin kaksi eri tasoa”. Tällaisessa yhteiskunnassa kaikkein jaloin aktiviteetti on työ, jonka tehtävä on turvata ihmisen perustarpeet sekä niiden runsaus. Kuluttajien yhteiskunnassa tuotannosta tulee syklinen prosessi, jossa tuottaminen ja kuluttaminen seuraavat toisiaan loppumattomasti. Elämmekin yhteiskunnassa, jossa tuotamme lukemattoman määrän erilaisia kulutustavaroita, joita voimme ostaa työstä saamallamme palkalla oman elämänprosessimme jatkumiseksi ja kaiken toiminnan tulee tähdätä tähän elannon hankkimiseen. Huomionarvoinen seikka on kuitenkin se, että kulutusyhteiskunnassa lähes kaikki hyödykkeet ovat kulutushyödykkeitä, joita kulutetaan hengissä pysymisen kannalta välttämättömien hyödykkeiden tapaan. Käytännössä siis kulutamme vaikkapa vaatteita samaan tapaan kuin elintarvikkeita, vaikka vaatteet eivät pilaannu, jos niitä ei välittömästi käytetä tuottamisen jälkeen. Työ muuttuu – muuttuuko sosiaaliturva? Työn olemus ihmiselämän keskeisenä osa-alueena näkyy myös sosiaaliturvajärjestelmässä. Koko systeemi on rakennettu oletukselle palkkatyön tekemisestä ja siihen kaikin keinoin pyrkimisestä. Siirtyminen jälkiteolliseen yhteiskuntaan on kuitenkin muuttanut työntekoa radikaalisti ja tulevaisuutta kohti mennessä vauhti on vain kiihtymässä. Tämä näkyy jo tällä hetkellä siinä, että Suomen reilusta kahdesta miljoonasta työllisestä noin 700 000 työskentelee muuten kuin vakituisessa palkkatyösuhteessa, esimerkiksi freelancerina tai vuokratyösuhteessa. Nämä palkkatyön ulkopuolella olevat työntekijät ovat kuitenkin paljon turvattomammassa asemassa palkkatyötä tekeviin, sillä mm. koulutus- ja eläkejärjestelmät on suunniteltu palkkatyötä tukeviksi instituutioiksi. Täten palkkatyön ulkopuolelle jäävillä ei ole samanlaista oikeutta vaikkapa lomiin tai työterveyshuoltoon. Perustulosta on puhuttu viime aikoina paljon mm. Kelan toteuttaman maailmanlaajuistakin huomiota herättäneen perustulokokeilun muodossa. Se mahdollistaisi uudella tavalla vastaamisen jälkiteollisen yhteiskunnan asettamiin haasteisiin, joita toimeentulon hankinta siinä asettaa. Epäsäännöllisten työsuhteiden, projekti- ja ”silpputyön” lisääntyessä perustulo loisi kansalaisille tarvittavaa turvaa monimuotoisten elannonhankintakeinojen viidakossa. Sipilän hallituksen kaltaisten työkäsitysten maailmaan perustulo ei kuitenkaan mahdu, sillä siitä puuttuu vastikkeellisuuden elementti. Palkkatyön yhteiskunnassa elannolle on asetettu hinnaksi vaiva, eikä ilmaisia lounaita ole jaettavissa. Sen, haluavatko tulevat sukupolvet vapautua palkkatyön kahleista kohti joustavampaa työelämää ja elannon hankintaa, näemme tulevaisuudessa. Sipilän hallituksesta voimme todeta sen lupauksistaan huolimatta katsoneen vakaasti menneisyyteen, vaikka tulevaisuus olikin lähempänä kuin he halusivatkaan nähdä. Otto Ikävalko Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Teksti perustuu valtio-opin pro gradu -tutkielmaan ”Työtä, työtä, työtä tehdään, jotta, jotta leipää syödään”, mikä käsittelee Sipilän hallituksen käsityksiä työstä ja työnteosta eduskunnan aktiivimallikeskusteluissa. Työn ohjasi Aini Linjakumpu Luottamuksen rakentaminen Lapin älykkään erikoistumisen strategiaa toteuttavien toimijoiden välillä2/6/2020
Luottamus taloudellisten yhteistyöverkostojen toimijoiden välillä on oleellinen seikka verkoston yhteistyön onnistumisessa. Sen luoma yhteenkuuluvuuden tunne sitouttaa verkoston toimijoita sekä toisiinsa että verkoston tavoitteisiin, jolloin yhteistyöstä tulee helpompaa ja sujuvampaa. Lapin älykkään erikoistumisen strategian toimeenpanossa toimijoiden välinen luottamus on haaste, johon tulisi pyrkiä vastaamaan.
Älykäs erikoistuminen kannustaa alueita eri sektorien ja toimialojen ylittävään yhteistyöhön ja tämän rajoja ylittävän yhteistyön tarkoituksena on muodostaa alueille niiden yksilöllisiä ominaisuuksia ja vahvuuksia kunnioittavia strategioita. Älykkään erikoistumisen yhtenä periaatteena on, että omiin vahvuuksiin perustuvat strategiat muodostavat erityistä kilpailukykyä alueille. Rajoja ylittävään yhteistyöhön kannustetaan siksi, että eri sektorien ja toimialojen toimijoilla on omat tulkintansa alueen strategisista mahdollisuuksista. Strategian muodostamisessa on oleellista ottaa huomioon kaikki nämä toimijoiden erilaiset tulkinnat ja näkemykset, jotta alueelle kyetään muodostamaan kaikille sopiva ja yhtenäinen visio sen kehittämisestä. Suomen Lappi oli ensimmäisiä alueita Suomessa, jotka ottivat osaa älykkääseen erikoistumiseen ja Lapin älykkään erikoistumisen strategia valmistui vuonna 2013. Tutkielman tuoma panos strategian toteuttamiseen Yrittäjien sitoutuminen Lapin älykkään erikoistumisen strategian toimeenpanoon on ollut vaihtelevaa ja ajoittain haastavaakin. Ilman heitä ei strategiaa kuitenkaan voida jalkauttaa käytäntöön, minkä vuoksi heidän sitoutuminen on oleellinen asia strategian implementointia tarkastellessa. Toimijoiden välinen luottamus vaikuttaa positiivisesti toimijoiden väliseen yhteistyöhön, koska sen luoma solidaarisuuden tunne tuo vakautta ja varmuutta toimijoiden välisiin suhteisiin. Pro gradu -tutkielmani tarkoituksena oli tutkia sitä, millä tavalla strategiaa implementoivat julkisten organisaatioiden toimijat rakentavat luottamusta siihen osallistuvien yrittäjien kanssa. Tutkimustulokset tuottavat tietoa sitoutumisesta strategian toimeenpanoon. Haastattelin seitsemää yritysrajapinnassa toimivaa julkisen organisaation toimijaa, jotka ovat tiiviisti olleet yhteistyössä yrittäjien kanssa strategian implementoinnin puitteissa. Aineistoni keräsin teemahaastatteluilla ja aineiston analyysissä hyödynsin sisällönanalyysiä. Aineistostani nousi esiin neljä pääryhmää luottamuksen rakentamiselle ja teoriasidonnaisen analyysin mukaisesti peilasin näitä tuloksia aiemmin keräämääni teoreettiseen viitekehykseen. Sosiaalinen vuorovaikutus luottamuksen rakentamisen voimavarana Sosiaalinen vuorovaikutus eli toimijoiden välinen pitkäaikainen ja vakiintunut kanssakäyminen ja yhteistyökumppanuus ja sen myötä muodostuva sosiaalinen luottamus vaikuttavat olevan toteuttajaorganisaatioiden toimijoiden valttikortti luottamuksen rakentamisessa yrittäjien kanssa. Heillä on nimittäin ollut tiiviitä yhteistyösuhteita yrittäjien kanssa jo vuosikymmeniä, jonka aikana toimijoiden välille on muodostunut tuottoisia ja sujuvia vuorovaikutussuhteita. Luottamusta näiden pitkäaikaisten ja laadukkaiden suhteiden avulla on rakennettu onnistuneesti jo pitkän aikaa. Koska näitä yhteistyösuhteita on kuitenkin muodostettu vain tiettyjen yrittäjien kanssa, tulee toteuttajaorganisaatioiden toimijoiden tätä valttikorttia hyödyntää myös uusia yhteistyökumppanuuksia hankkiessa ja yrittäjiä sitouttaessa strategian toimeenpanoon. Taloudellisissa yhteistyösuhteissa on monesti juuri sosiaalinen luottamus se ensimmäinen ja nopein keino, jonka avulla luottamusta toimijoiden välille voidaan rakentaa ja tätä luottamusta voidaan sitten tulevaisuudessa syventää muilla keinoin. Toimijoiden välinen taloudellinen luottamus pääasiallinen haaste yhteistyössä Taloudellinen vuorovaikutus eli taloudelliset investoinnit, yhtenäinen visio ja samat päämäärät puolestaan muodostavat taloudellista luottamusta. Toimijoiden välinen taloudellinen luottamus muodostaa suurimmat haasteet Lapin älykkään erikoistumisen strategian implementointiin. Haasteena luottamuksen rakentamisessa on ensinnäkin se, että toteuttajaorganisaatioiden toimijoiden ja yrittäjien tavoitteiden välillä on niin suuri kuilu, että yrittäjät eivät voi olla varmoja siitä, toteutetaanko strategiaa toden totta heidän tarpeitansa ja heidän toimintansa kehittämistä varten. Toteuttajaorganisaatioiden toimijoilla on nimittäin laaja-alaiset ja abstraktit tavoitteet, kun taas yrittäjillä voi olla hyvinkin pienimuotoisia kehittämistavoitteita. Toteuttajaorganisaatioiden kokonaisvaltaisen ja alueellisen kehittämisen tavoitteet eivät siis välttämättä sovi yhteen yrittäjien paikallisen kehittämisen tavoitteiden kanssa. Toisaalta toteuttajaorganisaatioiden toimijoilla ja yrittäjillä on hyvin erilaiset lähtökohdat toiminnalleen. Yrittäjät kaipaavat konkreettisia toimia, joiden tulokset näkyvät lyhyellä aikavälillä, mutta toteuttajaorganisaatioiden toimijat ovat sitoutuneet alueellisen järjestelmän ja puitteiden kehittämiseen, joiden tulokset näkyvät pitkällä aikavälillä. Toimintansa liiketaloudellista kannattavuutta euroissa tarkasteleville yrittäjille abstraktit tavoitteet eivät välttämättä konkretisoidu. Yrittäjillä ei myöskään ole takuita siitä, minkälaisia konkreettisia ja taloudellisia hyötyjä strategian implementoimiseen osallistuminen voi heille todellisuudessa tuoda. Kehittämiskohteita Yrittäjien luottamusta strategian implementointia kohtaan haastaa ensinnäkin se, etteivät yrittäjät tiedä, hyödynnetäänkö heidän investointejaan ja resurssejaan oikeasti heidän omien tavoitteiden saavuttamiseen vai ennemminkin toteuttajaorganisaatioiden päämäärien edistämiseen. Toisaalta yrittäjille ei ole osoitettu tarpeeksi konkreettisia hyötyjä strategian implementointiin osallistumisesta, jolloin heidän osallistuminen verkoston toimintaan perustuisi erittäin suureen riskin ottoon muiden toimijoiden oikeudenmukaisuudesta. Tutkimustulosten perusteella toteuttajaorganisaatioiden toimijat voisivat erityisesti panostaa konkreettisten tavoitteiden asettamiseen, näkemyksiin sekä ennen kaikkea pienemmän skaalan hyötyihin. Tämä on tärkeää, jotta yrittäjät kokevat, että Lapin älykkään erikoistumisen strategiaa aidosti implementoidaan heidän hyödykseen ja voivat samaistua siihen. Taloudellisen luottamuksen rakentamisessa tulee hyödyntää jo ennestään vakaalla pohjalla olevaa sosiaalista luottamusta, sillä se on hyvä perusta vankemman luottamuksen rakentamiselle. Salla Numminen Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitelma perustuu hallintotieteen pro gradu -tutkielmaan ’Luottamuksen rakentaminen taloudellisissa ja sosiaalisissa verkostoissa. Tutkimus toimijoiden välisistä suhteista Lapin älykkään erikoistumisen strategian toimeenpanossa’ Rovaniemen kaupungin heikkenevät talousnäkymät vaikuttavat myös liikuntahallintoon ja liikuntapalveluihin, ja sitä kautta kuntalaisiin. Kaupunki pyrkii leikkaamaan menoja ja tasapainottamaan taloutta, mutta siitä huolimatta sen pitää selviytyä tehtävistään ja samalla myös pyrkiä kehittämään toimintaa sekä huolehtia asukkaidensa hyvinvoinnista. Liikuntahallinto ei ole immuuni laskusuuntaisten resurssien vaikutuksille. Resurssien väheneminen ja toisaalta kasvavan liikuntapalveluiden kysynnän ja tarpeen myötä kuntalaisille tarjottavia liikuntapalveluja on joko leikattava, maksuja korotettava tai palveluja tuotettava uusilla tehokkaammilla keinoilla. Liikunnan palvelutuotanto järjestelmä on poikkeuksellinen muihin kunnan toimialoihin verrattuna, sillä toiminnan toteuttaminen perustuu nykyiselläänkin suurimmilta osin liikunta- ja urheiluseurojen tuottamaan palveluun kuntalaisille. Järjestelmä on ollut, ja on jatkossakin kuntatalouden kannalta edullinen tapa tuottaa palveluja, mutta vallitseva tilanne edellyttää kaupungin liikuntahallinnolta nykyisten toimintamallien ja yhteistyömuotojen kriittistä arviointia sekä innovatiivisuutta. Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin millaisia ovat liikunta- ja urheiluseurojen kokemukset yhteistyöstä Rovaniemen kaupungin liikuntahallinnon kanssa ja millaisia kehittämisideoita heillä on. Tuotin taustatietoa kunnallista liikuntasuunnittelua ja päätöksentekoa varten sekä hahmottamaan yhteistyön kehittämisen ja vahvistamisen kannalta tärkeitä elementtejä, jotka edesauttavat yhteistyön kehittämistä. Tutkimuksen aineisto on kerätty haastattelemalla seitsemän lähtökohdiltaan hyvin erilaisen seuran toimihenkilöitä. Haastatteluissa selvitettiin;
Nykyinen yhteistyö Tutkimus osoitti, että nykyisestä yhteistyöstä liikuntahallinnon ja seurojen välillä ei juurikaan ole löydettävissä kumppanuuden elementtejä. Haastateltavat kokivat nykyisen yhteistyön hyvin teknisenä, lähinnä yhteydenpidollisena, hierarkkisena ja satunnaisena. Yhteistyöltä kaivattiin yhteisiä tavoitteita, systemaattisuutta, säännöllistä vuorovaikutusta, koordinointia ja pitkänajan sitoutumista: ”Liikuntapalveluiden tarpeet tulee odotetusti kasvamaan ja toisaalta kaupunki tuskin pystyy seuraavien vuosien aikana osoittamaan lisäresursointia liikuntaan. Usein esitettyjä vaihtoehtoja taloudentasapainottamiseksi koko vapaa-ajan toimialalla ovat olleet järjestöihin kohdistuvien maksujen korottaminen tai/ja avustuksista leikkaaminen. Esityksistä ovat unohtuneet uudet toimintatavat tuottaa palveluita tehokkaammin esimerkiksi kumppanuudessa seurojen kanssa. Ihan alkuun tarvitaan avointa keskustelu siitä, koetaanko seurat yhteistyökumppaneina liikuntapalveluiden tuotannossa vai ajatellaanko seurojen ainoastaan avustettavina kohteina.” Haasteeksi yhteistyölle nousee selkeän yhteyshenkilön puuttuminen liikuntahallinnosta, yksisuuntainen vuorovaikutus sekä seuroihin kohdistuvien moninaisten odotusten ja resurssien kohtaamattomuus. Tulokset osoittivat, että luottamusta seurojen aktiivisuustietojen liittämisestä päätöksentekoon ei ollut, eikä yhteistyömuotojen kehittämisessä koettu olevan kyse yhteiskehittämistä. Seurojen toiminnan suurimpana uhkana koettiin seuroihin kohdistuvien avustuksien/tukien leikkaaminen ja maksujen korottaminen. Yhteistyön vahvistaminen kohti kumppanuutta Yhteistyön vahvistamiseksi hyväksi kumppanuudeksi tarvitaan vuoropuhelun lisäämistä seurojen ja liikuntahallinnon välillä, mutta myös seurojen kesken. Tulosten mukaan seuroilla on halu tuoda omaa asiantuntijuutta ja osallistumista kunta- ja seurayhteistyöhön sekä mahdollisten haasteiden ratkaisemiseen. Yhteistyön kehittämisessä nähtiin haastatteluissa tärkeänä liikuntahallinnon rooli koordinoida kunnan ja seuran sekä seurojen keskinäistä yhteistyötä: ”Asiakassegmentointi, uuden teknologian mahdollistamat keskustelukanavat, osallistaminen resurssien suunnitteluun, Start up ja mentor –tukipalvelut sekä olemassa olevien yhteistyömuotojen upgreidaus. Esimerkiksi asiakassegmentointia puoltaa se, että jokainen urheiluseura on erityinen omassa genressään ja tätä erityisyyttä kannattaa vaalia myös yhteistyössä. Samat toimintatavat eivät sovi kaikille seuroille. Se mikä toimii toisen kanssa, ei välttämättä toimi toisen kanssa.” Yhteistyötä vahvistavana toimintamallina nähtiin asiakassegmentointi ja eri segmenteille sopivien yhteistyömuotojen kehittäminen. Toisena yhteistyötä vahvistavana mallina nähtiin seurojen mukaan ottaminen seuroihin liittyvien resurssien suuntaamisessa ja kohdentamisessa. Tämän toimintatavan kautta seurat näkivät mahdollisuuden auttaa liikuntahallintoa löytämään myös talouden tehostamisen keinoja. Seuroihin liittyvien resurssien valmistelun lisäksi seuroilla oli kiinnostusta osallistua tavoitteiden, avustuskriteereiden ja strategioiden yhteiskehittämiseen. Kommunikaation ja viestinnän parantamisen keinona nähtiin uuden teknologian mahdollistamien välineiden, keskustelukanavien ja keskusteluryhmien käyttöönotto. Nuorisoliikuntakulttuurin tulo ja tukeminen nähtiin myös tärkeäksi. Esille nousi uutena kehittämisideana Start up – tyyppinen tukipalvelu sekä mentor –toiminta uusien seurojen ja lajien sekä erityisesti nuorten harrasteryhmien avuksi ja tueksi. Seurojen uusi rooli hyvinvointitoimijoina
Urheiluseurojen kansanterveydellinen vaikutus on merkittävä. Lasten ja nuorten liikuttajina ja yhteisöllisyyden kasvattajina seurojen roolia voidaan luionnehtia jokseenkin korvaamattomaksi. Tutkimustulokset osoittivat, että seurat ovat tiedostaneet kasvavan roolinsa hyvinvointikentällä, mutta yhteistyö kunnan kanssa vaatii vielä selkeämpiä tavoitteita, toimintatapoja ja koordinointia. Seurojen resurssien priorisoituminen perinteisempää seuratoimintaan on haaste hyvinvointikentällä toimimiselle. Yhteistyön vahvistamiseen tarvitaan ajanmukaiset ja innovatiiviset yhteistyön toimintamallit ja selkeät liikuntahallinnon yhteyshenkilöt, joiden työtehtäviin käytännön yhteistyö selkeästi kuuluu. Yhteistyön vahvistamisen ydinajatuksena on liikuntahallinnon tärkeä rooli koordinoida yhteistyötä. Toivottavaa on, että kaupungin talousvaikeudet, liikuntapalveluiden tarpeen kasvu sekä hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen tehtävät lähentävät liikunta- ja urheiluseuroja ja liikuntahallintoa miettimään yhteiselon vahvistamista. Yhteistyön jatkuva kehittäminen liikunta- ja urheiluseurojen kanssa on kunnille järkevää, koska sijoitus moninkertaistuu seurojen edelleen mittavan vapaaehtoistyön kautta. Sari Laakkonen Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu hallintotieteiden pro gradu-tutkielmaan ”Yhteistyöstä kumppanuuteen” – tapaustutkimus kaupungin liikuntahallinnon ja liikunta- ja urheiluseurojen yhteistyöstä sekä sen kehittämisestä Rovaniemellä. Kuvat: Pixabay |
Yhteisillä tulillaLapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkimusyhteisön blogi. Categories |
Yhteisillä tulilla | Yhteisillä tulilla |