Ketään ei kiinnosta näkökulmaton uutisointi – pelkkä faktojen luettelu harvoin jää mieleen. Mutta onko ainoastaan korostuneen kriittinen uutisointi vaikuttavaa poliittista uutisointia? Kun toimittajat kirjoittavat politiikasta, he kirjoittavat käytännössä vallasta. Politiikka on vallankäyttöä ja niitä, jotka käyttävät valtaa, tarkastellaan mediassa yleensä kriittisesti. Myös poliittinen journalismi käyttää valtaa valitessaan aiheita uutisoitavien aiheiden agendalle. Yleisö kokee viimeaikaisten tutkimusten mukaan medialla olevan paljon valtaa suomalaisessa yhteiskunnassa ja sillä voi olla suurtakin vaikutusvaltaa paitsi kansalaisten poliittisiin mielipiteisiin, myös poliittisiin päätöksiin. Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen Helsingin Sanomien uutisoinnin luomaa kehystystä suomalaisista työeläkeyhtiöistä. Kehystyksestä on havaittavissa, että uutisointi on korostuneen kriittistä. Uutisten kehykset Kehysten voidaan ajatella olevan pysyvä osa varsinkin poliittista journalismia ja toden totta, asioiden kehystäminen julkisuudessa voi vaikuttaa yleisön käsityksiin. Kehysten avulla asioita voidaan ryhmitellä merkityksellisiksi sanomiksi. Onnistuneelta poliittiselta viestinnältä edellytetään yleensä onnistunutta kehystämistä. Yhdestä näkökulmasta kehys liittyy siihen, miten journalistit organisoivat tietotulvaa sijoittamalla siihen nopeasti ja totutusti määrätyn laisia kehyksiä. Toisesta vinkkelistä kehys taas käsittelee sitä, miten yksittäinen asiakokonaisuus voidaan rajata tietynlaisilla kehyksillä, jolloin lopputulos on riippuvainen tehdyistä valinnoista. Toisin sanoen, näennäisesti samankaltainen asiakokonaisuus saadaan näyttämään tarvittaessa hyvinkin erilaiselta riippuen siitä, millainen kehystyksen tapa valitaan. Kuva: Heidi Tuohimaa-Niemelä
Uutisten kieli Uutisten kieli on aina omanlaistaan. Vaikka oletetaan, että uutisen tarkoituksena olisi olla neutraali, yksiselitteinen ja sisältävän helposti hyväksyttäviä faktoja, se ei välttämättä kuitenkaan ole sitä. Uutisissa sama asia voidaan esittää monella eri tavalla ja sävyllä. Lopulliset päätökset asioiden ilmaisusta eivät ole vahingossa tehtyjä tai sattumanvaraisia. Ne eivät tupsahda mistään toimittajan nenän eteen, vaan niitä rakennetaan tilanteista ja tapahtumista, jotka ovat uutiskriteerien mukaisia ja arvioitu uutisoinnin arvoisiksi. Syy ja syyllinen Kehykset sisältävät tietynlaisen ennakkotiedon siitä, millä tavalla todellisuus on muodostunut ja mikä asiassa on tärkeää. Toiseksi kehyksillä pyritään tunnistamaan ne tekijät ja voimat, jotka aiheuttavat asiakokonaisuuteen niin sanotun ongelman. Kolmanneksi raamitukset arvioivat kausaalisia tekijöitä ja niiden tuotoksia. Neljäntenä kohtana kehystyksessä voidaan ehdottaa parannuskeinoja havaittuihin ongelmiin, oikeuttaa menettelytapoja ja ennustaa niiden vaikutuksia. Syy-seuraussuhdetta ei kannata ylenkatsoa, sillä toimittajat todellakin usein hakevat syytä tai syyllisiä uutisissa kuvatuille tilanteille. Toimittajan viimeinen sana Kun uutinen on luotu ja raportoitu yleisölle, sen yhteyteen voidaan tuottaa usein myös uutiskommentteja. Näillä on monta nimeä; ne voivat olla kommenttien lisäksi myös näkökulmia tai analyysejä. Artikkelityyppinä uutiskommentit ovat journalismin tulokkaita, mutta ne ovat saaneet nopeasti suosiota ja tavallaan tuoneet toimittajaa lähemmäksi yleisöä. Kommenteilla voidaan taustoittaa uutista, mutta ne voivat samaan aikaa olla myös hyvin kantaaottavia kirjoituksia. Ihanteellinen tilanne olisi, että uutiskommentti saisi lukijan aktivoitumaan ja jopa käymään debattia kommentin ja uutisen välillä. Uutiskommentteihin voi halutessaan suhtautua myös hieman pirullisesti: entä jos niiden tarkoitus onkin vain antaa lukijoille ohjeet siitä, miten uutista tulisi lukea ja tulkita? Vai onko uutiskommentti toimittajan viimeinen sana asiaan, jonka jälkeen se voidaan tulkita loppuun käsitellyksi? Vallan vahtikoiruus Kriittisen uutisen olemassaolon yksi tarkoituksista on toimia vallan vastavoimana ja omalla tavallaan vahtia valtaa. Uutiset eivät pelkästään välitä tietoa, vaan myös luovat todellisuutta. Kun toimittaja välittää tietoa politiikasta, hän on demokraattisen vallankäytön ytimessä. Raportoinnin sävy ja tapa vaikuttavat yleisön poliittiseen mielipiteeseen. Sanomalehdet eivät aiempaan verrattuna ole enää samalla tavalla puoluesidonnaisia, mikä on saattanut luoda mielikuvaa siitä, ettei niillä olisi ollenkaan poliittisia painotuksia. Esimerkiksi Helsingin Sanomien Suomen suurimpana sanomalehtenä voidaan olettaa raportoivan asioista neutraalisti, puolueettomasti ja journalistin ohjeiden mukaan, mutta lähtökohtaisesti näkökulmattomuuden vaatimus on mahdoton. Näennäisesti neutraalissakin puheessa ja kirjoituksessa on aina jonkinlainen näkökulma. Helsingin Sanomiakin laatumediana on aika ajoin kyseenalaistettu ideologisuudesta, eliittivetoisuudesta ja totuuden peittelemisestä. Onko kriittisyys todenmukaista ja vaikuttavaa? Ei ole liioittelua väittää, että yleisö muodostaa oman käsityksensä esimerkiksi työeläkejärjestelmästä ja työeläkeyhtiöistä melkein yksinomaan median kautta. Verrattuna muihin arkisiin aiheisiin, joista ihmisillä useimmiten on henkilökohtaista tai lähipiirin kokemusta, työeläkejärjestelmän toimintaperiaatteet ovat harvoin sellaisia, joista on vahva omakohtainen näkemys tai tietämys. Usein toistuvilla kehyksillä on ihmisiin sitä helpompi vaikuttaa, mitä vähemmän he asiasta tietävät, kun taas kokonaisuuden perusteellisesti tuntevat lukijat odottavat kehyksiltä väkevyyttä. Lähteillä on myös merkitystä, sillä kehyksen voimakkuus määrittyy muiden muassa sen mukaan, mistä se on peräisin ja onko se linjassa aiempien näkemysten kanssa. Asioita tarkastellessa ei ole välttämättä tarpeellista tai mielekästäkään pohtia sitä, onko jokin asia totta, vaan sitä, missä tilanteessa ajattelemme sen olevan totta. Uutisten kehyksissäkin on pohjimmiltaan kyse sosiaalisen todellisuuden luonteesta. Väliä on ainoastaan sillä, millä perusteella lukija kokee jonkin asian todelliseksi, miten se vahvistuu tai heikkenee ja miten se saattaa joskus lakata olemasta kokonaan. Heidi Tuohimaa-Niemelä Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta. Kirjoitus perustuu valtio-opin pro gradu -tutkielmaan ”Olipa kipakkaa tekstiä - Suomalaisten työeläkeyhtiöiden kehykset Helsingin Sanomien uutisissa.” Gradun ohjasi Tapio Nykänen. Vapaaehtoisesti lapseton on ihminen, joka ei halua hankkia lapsia. Vapaaehtoisen lapsettomuuden valinta koostuu usein monista eri syistä, motiiveista ja perusteluista. Viime aikoina mediassa on kuitenkin noussut esiin uusi ilmiö, vapaaehtoisen lapsettomuuden ympäristöperustelut. Mitä nämä ympäristöperustelut ovat ja miten niillä perustellaan vapaaehtoista lapsettomuutta? Vastatakseni näihin kysymyksiin haastattelin yhdeksää vapaaehtoisesti lapsetonta. Haastateltavat pitivät ympäristöperusteluita itselleen merkityksellisinä, mutta vapaaehtoisen lapsettomuuden valinnalle oli myös muita syitä. Tutkimuksessa jaottelin haastateltavien ympäristöperustelut kolmeen perusteluryhmään. Epävarma tulevaisuus ja tuhoutuva ympäristö – kannattaako lapsia enää hankkia? Ensimmäisessä perusteluryhmässä vapaaehtoista lapsettomuutta perusteltiin tulevaisuuden epävarmuudella. Haastateltavien näkemys tulevaisuudesta oli synkkä ilmastonmuutoksen ja muiden etenevien ympäristöongelmien takia. Tästä syystä lastenhankinta näyttäytyi riskialttiina valintana nimenomaan lapsen näkökulmasta. Monet haastateltavista perustelivat, etteivät he halunneet tuoda lasta tuhoon tuomitulle maapallolle, sillä lapsi todennäköisesti joutuisi kärsimään ympäristökriisin edetessä. - Mä tavallaan pelkään sitä tulevaa sen verran, että mä en halua tuoda ketään kärsimään tänne myöskään, eräs haastateltavista totesi. Haastateltavat pohtivat asiaa myös omasta näkökulmastaan. Moni haastateltavista oli sitä mieltä, etteivät he halua nähdä oman lapsensa kärsimystä. Siksi vapaaehtoinen lapsettomuus näyttäytyi useimmille haastateltaville myös mieltä rauhoittavana valintana, jonka seurauksena oman jälkikasvun tulevaisuudesta ei tarvinnut huolehtia. Kuva: Pixabay
Hyvä teko luonnolle, eläimille ja muille ihmisille Toisessa perusteluryhmässä vapaaehtoista lapsettomuutta perusteltiin hyvänä tekona, jolla voidaan edistää luonnon, eläinten ja myös ihmisten hyvinvointia. Koska lapsi kasvattaa aina perheen kulutusta, nähtiin vapaaehtoinen lapsettomuus henkilökohtaisena ympäristötekona. Kun lasta ei hanki, kulutuskaan ei kasva. Vapaaehtoisen lapsettomuuden perusteltiin olevan myös luonnonsuojeluteko. Erityisesti rikkaissa länsimaissa, joissa kulutetaan paljon, lapsettomuus näyttäytyi tehokkaana luonnonsuojelutekona. Ihmislajin edustajat myös useimmiten syövät eläimiä tai muuten toiminnallaan aiheuttavat eläinten kuolemia ja kärsimystä. Siksi vapaaehtoinen lapsettomuus näyttäytyi myös eläinsuojelutekona: mitä vähemmän ihmisiä on, sitä vähemmän myös eläimet kärsivät. Vapaaehtoisesti lapseton myös vie vähemmän elintilaa, koska hän ei hanki lapsia. Erään haastateltavan sanoin oman lapsen ”kohdalle jää tyhjä aukko”, jota muut ihmiset voivat hyödyntää. Kun omia lapsia ei ole, tämä käyttämätön tila jää niin ihmisten kuin kaiken muun luonnon käyttöön. Ryhmässä korostuikin ajatus maapallon resurssien ja tilan rajallisuudesta. Siksi vapaaehtoinen lapsettomuus näyttäytyikin resursseja säästävänä valintana ja toisaalta tekona, joka tarjoaa muille elintilaa. Epätasapaino ihmislajin ja muun luonnon välillä Kolmannessa ryhmässä haastateltavat perustelivat vapaaehtoista lapsettomuuttaan ihmislajin ja muun luonnon välisellä epätasapainoisella suhteella. Koska maapallolla on jo ylikansoitusongelma, ei haastateltavien mukaan ollut enää järkevää lisätä ihmislajin edustajia maapallolle. Tässä ryhmässä korostui ajatus siitä, että jokainen laji on yhtä arvokas. Ihminen ei tämän ajattelutavan mukaan ole hierarkkisesti muiden lajien yläpuolella, vaan samanarvoinen kuin muut lajit. - Mekin ollaan vaan yks eläinlaji tavallaan, että se ihmismäärä on jotenkin täysin älytön muihin eliöihin verrattuna tai silleen, että se ei oikein ole tasapainoinen asetelma, yksi haastateltavista pohdiskeli. Tällaista ajattelutapaa kutsutaan biosetriseksi eli luontokeskeiseksi ajattelutavaksi, joka poikkeaa tyypillisestä ihmiskeskeisestä ajattelutavasta. Ryhmässä ihminen nähtiin myös syyllisenä ympäristön nykyiseen tilaan, eikä ihmislajin lisääminen maapallolle tästäkään syystä näyttäytynyt enää järkevänä. Ihmislajin asemaa muiden lajien joukossa myös kyseenalaistettiin, sillä mikään laji ei ole riippuvainen ihmislajin olemassaolosta. Ihminen on siis ikään kuin hävittänyt paikkansa luonnossa. Jotta maapallo ja kaikki sen lajit pääsisivät elpymään ihmisen aiheuttamista tuhoista, tulisi ihmislajin edustajien vähentyä. Vapaaehtoinen lapsettomuus näyttäytyikin valintana, joka edistää tätä tavoitetta. Identiteetin vahvistamista ja aitoa toisinajattelua Mitä näistä tuloksista sitten voidaan ajatella? Ympäristöperusteluiden voidaan tulkita vahvistavan vapaaehtoisesti lapsettoman identiteettiä. Vapaaehtoisesti lapsettomat joutuvat usein perustelemaan lapsettomuuttaan ja heihin liitetään myös negatiivisia stereotypioita. Heitä saatetaan esimerkiksi pitää itsekkäinä, koska he eivät halua hankkia lapsia. Ympäristöperustelut tekevätkin vapaaehtoisesta lapsettomuudesta vastuullisen ja epäitsekkään valinnan, kun taas lapsenhankinta näyttäytyy ympäristönäkökulmasta tarkasteltuna itsekkäänä valintana. Tilanne kääntyy ikään kuin päinvastoin ympäristöperusteluiden ansioista ja vapaaehtoisesti lapsettoman identiteetistä tulee aiempaa hyväksyttävämpi ja vahvempi. Kyse ei kuitenkaan ole vain oman identiteetin vahvistamisesta, vaan aidosta toisinajattelusta. Toisinajattelulla tarkoitetaan ”vallitsevan tai virallisen ideologian tai ajattelun vastaisten mielipiteiden esittämistä” (Suomisanakirja 2021). Haastateltavien ajatukset esimerkiksi siitä, ettei ole lapsen kannalta oikein syntyä tuhoutuvalle maapallolle, ovat selkeästi Suomen väestöpolitiikan vastaisia, sillä Suomessa tavoitellaan syntyvyyden kasvua. Myös luontokeskeinen ajattelutapa on poikkeava, sillä suurin osa ihmisistä on omaksunut antroposentrisen eli ihmiskeskeisen ajattelutavan. Tällaiset poikkeavat ajattelutavat herättävätkin usein vastaanottajissaan tyrmistymistä, mikä tekee tutkimastani aiheesta hyvin kiistanalaisen. Toisinajattelun merkitys onkin siinä, että se avartaa sitä ajattelun tilaa, jossa meidän on mahdollista ajatella. Se voi hetkellisesti rikkoa sosiaalisia normeja ja uskomuksia (Phillips 2015). Toisinajattelu sisältää uudenlaisen ajattelun ”siemenen”, joka voi mahdollisesti muuttaa nykyisiä tapoja ajatella. Nämä tulokset myös itsessään laajentavat käsitystä vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Aiemmin ympäristöperusteluihin ei ole tarkemmin perehdytty ja usein niitä on saatettu pitää ”hyvänä selityksenä” lapsettomuudelle (Hukkanen 2018). Tulokset kuitenkin osoittavat, että ympäristöperustelut ovat monimuotoisia ja merkitsevät myös jokaiselle haastateltavalle hiukan eri asioita. Ne myös osoittavat selkeää toisinajattelua, mikä on politiikkatieteellisesti tarkasteltuna mielenkiintoinen löydös. Helmi Heiskanen Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu kansainvälisten suhteiden pro gradu -tutkielmaan Tutkimus vapaaehtoisesti lapsettomien ympäristöperusteluista Chaïm Perelmanin argumentaatioteorian käsitteitä hyödyntäen. Gradun ohjasi Mika Luoma-aho. Lähteet Hukkanen, Virpi (2018) Nämä naiset eivät tee lapsia, koska haluavat pelastaa maapallon – “En synnytä yhtään kuluttajaa lisää”. Uutinen. Yle uutiset 21.1.2018. https://yle.fi/uutiset/3-10029294 (haettu 3.9.2021). Phillips, Kendall R. (2015). The Event of Dissension: Reconsidering the Possibilities of Dissent. Quarterly Journal of Speech, Vol. 101 (1), 60–71. Suomi Sanakirja. https://www.suomisanakirja.fi/toisinajattelu (haettu 3.9.2021). Digitalisaatio ja muutos ovat osa tämän päivän työelämää. Toimintaympäristöt ja -tavat muuttuvat jatkuvasti – tarvitaan kykyä sopeutua yhteisöissä, joissa muun muassa vuorovaikutuksemme voi olla monin tavoin haastavaa. COVID-19-pandemia on entisestään kiihdyttänyt digitalisaation prosesseja työyhteisöissä. Etätyöhön on hypätty ja digiloikkia otettu usein pakonkin edessä ilman suurempia valmisteluja. Tämä muutos haastaa meidät pohtimaan toimintatapojamme digitaalisissa ympäristöissä – tukevatko ne hyvinvointiamme vai lisäävätkö kokemusta kuormittuneisuudesta? Työntekijä keskiöön digitaalisissa prosesseissa Digiarjen työhyvinvoinnin tarkastelussa tarvitaan tietoa työntekijän näkökulmasta. Työntekijän näkökulmaa tarkastelemalla voimme saada arvokasta tietoa digiarjen käytännöistä työhyvinvoinnin tukemiseksi. Pro gradu -tutkielmassani tutkin lappilaisten palkansaajien ja yrittäjien käsityksiä digitalisaatiosta ja työhyvinvoinnista. Tutkimuksessa tarkasteltiin kahden ääripään – digihyvinvointinsa hyväksi ja digihyvinvointinsa heikoksi kokevien käsityksiä digitaalisesta työarjesta. Aineisto on koottu Lapin yliopiston koordinoiman Digiajan työhyvinvointihankkeen teettämästä laajasta kyselystä lappilaisille työntekijöille. Tutkimustulokset osoittivat, että digiarjen työ on kuormittavaa sekä digihyvinvointinsa hyväksi että heikoksi kokevien ryhmissä, mutta tavat toimia ja asennoituminen digiajan työarjessa vaihtelivat. Toimimattomat ja päällekkäiset järjestelmät toivat kuormitusta kummankin ryhmän digiarkeen. Molempien ryhmien käsityksistä nousi esille työyhteisön ja esihenkilön tuki tärkeänä tekijänä sujuvassa digiarjessa. Työyhteisön vaikutus digiarjessa peilautui vuorovaikutukseen ja sen haasteisiin. Nykyistä työtämme leimaa myös kommunikointi digitaalisesti sekä jatkuva tavoitettavuus. Viestintä ilman kasvokkaista kohtaamista voi osalla lisätä väärinymmärryksiä ja kokemusta kuormituksesta. ”Asioiden hoitamisessa sähköisesti ilman, että näet toisen on aina iso väärinymmärryksen vaara. Sähköisen viestinnän taakse on helppo piiloutua, olla tyly, kieltäytyä tai vaatia. Mutta jos sama asia pitäisi sanoa päin naamaa, niin eipä enää onnistukaan. Vuorovaikutustaitojen köyhtyminen huolestuttaa.” (A81) ”Turhia sähköposteja kulkee aivan järjetön määrä. Kukaan ei näytä hallitsevan tulvaa kenelle posti on tarpeellinen ja kenelle ei. Sisäinen tiedotus tarpeellisista asioista ei tavoita ja asioita ohjataan vääriin paikkoihin.” (B28) Muutos voi olla myös mahdollisuus Keskeisenä käsitteenä molempien ryhmien digitaalisessa arjessa näyttäytyi myös muutos, mutta suhtautumisessa muutokseen oli havaittavissa eroavaisuuksia. Digihyvinvointinsa hyväksi kokevien käsityksissä muutos näyttäytyi mahdollisuutena, joka voi tuottaa uutta oppimista - yksilön vastuu digiarjessa korostui ja toimintatavoissa tuli esille keinoja ja toimintatapoja tukea digiarjen työhyvinvointia. Digihyvinvointinsa heikoksi kokevien käsityksissä muutos näyttäytyi useammin kuormitusta tuottavana – digiarki nostatti myös monenlaisia, voimakkaitakin tunteita. ”Digitalisaatio lähinnä edesauttaa ja helpottaa työhyvinvointia. Hyvin hankala keksiä digitalisaatioon liittyviä tekijöitä, jotka heikentäisivät työhyvinvointia.” (A74) ”Onneksi valtaosa työstäni on edelleen digitalisaatiosta riippumatonta; sen lisäksi on vain tullut ylimääräistä digitaalista puuhastelua (ja välillä frustraatiota).” (B19) Kuva: Pixabay
Digiarjessa tarvitaan yksilöllisiä ratkaisuja työhyvinvointia tukemaan Työyhteisöissä ja johtamisen konteksteissa tarvitaan kykyä havaita digitalisaation myötä muuttuneita toimintatapoja, työskentely-ympäristöjä ja vuorovaikutusta. Johtaminen digiarjessa vaatii rehellisyyttä ja herkkyyttä kuunnella työntekijöiden tarpeita. On muistettava, että työtä sujuvoittamaan ajateltu toimivakin tekninen ratkaisu voi toisille lisätä työn kuormittavuutta helpotuksen sijasta. Digiarjen toimintaympäristöissä tarvitaan huomioita myös riittävään palautumiseen ja lepoon – erityisesti kun digitaalisuus leimaa voimakkaasti myös vapaa-ajan ympäristöjämme. ”Digiteknologian päivän aiheuttamaa kuormitusta ei välttämättä vielä tunnisteta työpaikalla eikä siihen kiinnitetä huomiota. Riittävätkö nykyiset tauot nykyajan monikanavaisen digikuormituksen purkamiseen?” (B39) Digiarjen kompleksisissa konteksteissa tulisi pyrkiä toteuttamaan tietoisia, auki purettuja ja yksilöllisiä toimintatapoja sekä huomioida työyhteisön vuorovaikutusta ja yhteisöllisyyttä tukevat käytännöt. Mervi Kemi Lapin Yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu hallintotieteiden, erityisesti johtamisen psykologian pro gradu-tutkielmaan: Digitalisaatio ja työhyvinvointi – lappilaisten palkansaajien ja yrittäjien käsityksiä digitaalisesta työarjesta. Kuva: Pixabay Keskeiset käsitteet Laillistaminen tarkoittaa samanlaisen lähestymistavan käyttöönottoa, kuin alkoholilla ja tupakalla on tällä hetkellä. Laillistaminen sallisi huumeiden käytön, myynnin ja tuottamisen tietyn säännöstelyn ja valvonnan asettamien rajojen sisällä. Dekriminalisoinnilla tarkoitetaan rangaistavuuden poistoa huumeiden käytön ja pienten määrien hallussapidon osalta. Dekriminalisoinnissa käyttö ja hallussapito poistetaan rikoslaista. Huumekauppa, huumeiden salakuljetus ja valmistus on kielletty ja rangaistava teko. Käytetään myös käsitettä de jure -dekriminalisointi. Depenalisointi tarkoittaa rangaistusten lieventämistä ja voi johtaa rikosasian päättämiseen ilman rangaistusta. Näin toimitaan, mikäli huumetapaus määritellään lieväksi tai rikosoikeudellisten menetelmien soveltamista ei pidetä tarkoituksenmukaisena. Huumeiden käytöstä ja hallussapidosta ei välttämättä rangaista, mutta niitä ei poisteta rikoslaista. Käytetään myös käsitettä de facto –dekriminalisointi. EMCDDA 2016; Natapoff 2015 Viimeiset vuosikymmenet ovat olleet huumepolitiikan murrosaikaa, joka on johtanut huumeiden kriminalisoinnin uudelleenarviointiin. Esimerkiksi Uruguay, Kanada ja osa Yhdysvaltojen osavaltioista ovat luopuneet kriminalisointipolitiikasta täysin ja laillistaneet kannabiksen. (EMCDDA 2020, 4). Laillistamisen ohella myös dekriminalisointi ja depenalisointi ovat saaneet lisää jalansijaa kansainvälisen huumepolitiikan areenalla – dekriminalisointia harjoitetaan määrittelytavasta riippuen noin yli 30 maassa (Eastwood ym. 2016, 6). Sama kehityssuunta on näkyvissä myös Suomessa, jossa kannabiksen dekriminalisointi on parhaillaan eduskunnan käsittelyssä sitä koskevan kansalaisaloitteen kerättyä 55 634 ääntä (KAA5/2020). Blogitekstin kirjoituksen aikaan vihreät ovat ensimmäisenä eduskuntapuolueena juuri ilmoittaneet kannattavansa kannabiksen laillistamista (HS 13.9.2021). Muutokset huumepolitiikassa kulkevat käsi kädessä huumeiden käytön- ja asennemuutoksen kanssa. Suomessa kannabista käytetään enemmän kuin koskaan ennen ja asenteet ovat lientyneet kannabiksen käyttöä ja rangaistavuutta kohtaan (Karjalainen ym. 2020). Kannabiksen dekriminalisoinnin puolesta ja vastaan Pro gradu -tutkielmassani tarkastellaan, minkälaisia diskursseja kannabiksen dekriminalisoinnista tuotetaan verkkokeskusteluissa. Diskurssien lisäksi tutkielmassa paikannetaan kannabiksen käyttäjille ja kanssakeskustelijoille annettuja subjektipositioita. Paikansin aineistostani kolme keskeistä diskurssia: pragmaattisuusdiskurssi, hyvinvointidiskurssi ja yksilön oikeuksien -diskurssi. Diskurssit Paikansin tutkimusaineistostani kolme diskurssia: pragmaattisuusdiskurssin, hyvinvointidiskurssin ja yksilön oikeuksien -diskurssin. Dekriminalisoinnin vastustus paikantuu vahvimmin hyvinvointidiskurssiin. Dekriminalisointia vastustetaan, sillä kannabis mielletään yksinomaan vaaralliseksi päihteeksi, joka uhkaa ihmisten kokonaishyvinvointia. Puolustajat ovat kyseisessä diskurssissa reagoiva osapuoli, joka voimakkaasti kyseenalaistaa vastustajien rakentamaa kuvaa kannabiksen käytön ja dekriminalisoinnin vaikutuksista. Pragmaattisuusdiskurssissa dekriminalisointia kannatetaan pragmaattisin perustein – dekriminalisoinnin ajatellaan olevan nykyistä kriminalisointipolitiikkaa toimivampi vaihtoehto. Pragmaatikkojen rakentamassa kuvauksessa dekriminalisointi mahdollistaa huumehaittojen vähentämisen paremmin, mitä kautta se hyödyttää yhteiskuntaa kokonaisvaltaisesti. Vastustajat puolestaan eivät kannata dekriminalisointia, sillä uskovat sen lisäävän yhteiskunnalle koituvia haittoja. Yksilön oikeuksien -diskurssissa dekriminalisointi edustaa puolustajille oikeudenmukaisuutta ja yksilönvapautta. Rangaistuksista luopumisen nähdään parantavan huumeita käyttävien yhteiskunnallista asemaa. Puolustajien mukaan päihteiden käyttö on yksilönvapauskysymys, sillä jokaisella tulisi olla oikeus päättää, mitä omalla kehollaan ja elämällään tekee. Kannabiskuva Tulkintani mukaan yksilön omaama kannabiskuva ohjaa voimakkaasti sitä, miten dekriminalisointiin suhtaudutaan. Dekriminalisoinnin vastustajien ja puolustajien näkemykset eroavat merkittävästi toisistaan. Vastustajien kuvauksissa kannabis rakentuu yksinomaan vaaralliseksi ja haitalliseksi päihteeksi. Puhetta niin sanotusta viihdekäytöstä (ks. Salasuo 2004) ei vastustajien keskuudessa esiinny lainkaan, vaan kannabiksen käytöstä puhutaan poikkeuksetta ongelmakäyttönä. Puolustajien kuvauksissa kannabis määritellään monimuotoisemmin – jonkinlaisten riskien olemassaolo tunnistetaan ja tunnustetaan, mutta kaiken kaikkiaan kannabiksesta rakennetaan kuvaa suhteellisen harmittomana päihteenä. Puolustajien kuvauksissa kannabiksen käyttö merkityksellistyy ensisijaisesti kohtuukäytöksi, ja vastustajien nähdään liioittelevan käytön riskejä. Kannabiksen vähäisiä haittoja korostetaan etenkin suhteessa alkoholiin. Olennaista onkin, että niin puolustajat kuin vastustajatkin rakentavat omaa kannabiskuvaansa vertaamalla näitä kahta päihdettä toisiinsa. Vastustajat pitävät kannabista hyvinvointia uhkaavana päihteenä, kun taas vastustajat liittyvät samat määritykset alkoholiin. Kannabiksen käyttäjät Tutkimusaineistossani kannabiksen käyttäjistä rakentuu kaksi päinvastaista kuvaa. Mielestäni on perusteltua väittää, että dekriminalisoinnin vastustajat suhtautuvat kannabiksen käyttäjiin ennakkoluuloisesti ja leimaavasti. Vastustajien puheenvuoroissa kannabis merkityksellistyy yksinomaan haitalliseksi päihteeksi ja sama toistuu myös kannabiksen käyttäjien kohdalla. Vastustajien kuvaukset kannabiksen käyttäjistä voidaan kiteyttää seuraavasti: kannabiksen käyttäjät ovat takkutukkaisia yhteiskunnasta syrjäytyneitä mielenterveyspotilaita ja ovat lähinnä rasite yhteiskunnalle ja sen tuottaville kansalaisille. Puolustajien kuvauksissa kannabiksen käyttäjästä rakentuu päinvastainen kuva: tyypillinen kannabiksen käyttäjä on tavallinen työssäkäyvä veronmaksaja, joka elää kannabiksen käyttöä lukuun ottamatta yhteiskunnan normien mukaisesti. Vastustajat ja puolustajat rakentavat kaksi erillistä kuvaa kannabiksesta, sen käyttäjistä ja dekriminalisoinnista. Nähtäväksi jää, mitkä diskurssit tulevaisuudessa muodostuvat valtaa pitäviksi diskursseiksi ja mihin suuntaan huumausainepolitiikka Suomessa kehittyy. Emilia Lahtinen Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan: ”Kaksijakoinen kannabis – kannabiksen dekriminalisoinnista tuotettuja diskursseja paikantamassa” Lähteet Eastwood, Niamh & Fox, Edward & Rosmarin, Ari 2016: A quiet revolution: Drug decriminalisation across the globe (Second ed.). London: Release Publication. https://www.tni.org/files/publication-downloads/a_quiet_revolution_march_31_2016.pdf. Viitattu 21.09.2021 EMCDDA 2016: Perspectives on drugs. Models for the legal supply of cannabis: recent developments, Publications Office of the European Union, Luxembourg. EMCDDA 2020: Monitoring and evaluating changes in cannabis policies: insights from the Americas, Technical report, Publications Office of the European Union, Luxembourg. Helsingin Sanomat 13.9.2021: Muut puolueet tyrmäävät vihreiden ehdottaman kannabiksen laillistamisen – Näin eduskuntaryhmien puheenjohtajat kertovat kannoistaan. https://www.hs.fi/politiikka/art-2000008259813.html. Viitattu 21.9.2021. Kansalaisaloite (KAA 5/2020) 1.5.2019: Kansalaisaloite kannabiksen käytön rangaistavuuden poistamiseksi. Karjalainen, Karoliina & Pekkanen, Niina & Hakkarainen, Pekka 2020: Suomalaisten huumeiden käyttö ja huumeasenteet: Huumeaiheiset väestökyselyt Suomessa 1992-2018. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Helsinki. Natapoff, Alexandra 2015: Misdemeanor Decriminalization. Vanderbilt Law Review 68(4), 1055. Salasuo, Mikko 2004: Huumeet ajankuvana: huumeiden viihdekäytön kulttuurinen ilmeneminen Suomessa. Stakes. Helsinki. |
Yhteisillä tulillaLapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkimusyhteisön blogi. Categories |
Yhteisillä tulilla | Yhteisillä tulilla |