Matalan kynnyksen palveluista ja peruspalveluiden kautta toteutettavasta asiakkuudesta löytyy se yhteistyö, joka rakentaa siltaa viranomaisen ja asiakasperheen väliselle motivoituneelle ja vastavuoroiselle yhteistyölle. Samojen rakenteiden sisällä matala kynnys voi toisaalta myös tarkoittaa sitä, että palvelut eivät kohdennu tarkoituksenmukaisiksi, oikea-aikaisiksi ja sisällöltään oikeanlaisiksi, jotta niiden kautta pystyttäisiin toteuttamaan lapsen etua, hyvinvointia ja osallisuutta. Olen tutkinut pro-gradu työssäni sitä, mikä on sosiaalityöntekijöiden tulkinta ja näkemys siitä, miten nykymuotoinen peruspalveluita painottava palvelujärjestelmä toteuttaa lapsen etua. Tulkintaani ovat ohjanneet hyvinvoinnin ja osallisuuden käsitteelliset lähtökohdat. Sosiaalihuoltolain muutoksen lähtökohdat lapsen edun toteuttamisen näkökulmasta Pro-gradu työni tuloksista hahmottui, että sosiaalityöntekijöillä on vahva ja yhteneväinen näkemys siitä, että sosiaalihuoltolain (1301/2014) muutos ja perhepalvelujen painopisteen siirtäminen peruspalveluihin oli lainsäätäjältä erinomainen ratkaisu. Sosiaalityöntekijöiden puheiden kautta piirtyi positiivinen mielikuva siitä, että esimerkiksi perhepalvelun ja kotipalvelun siirtäminen sosiaalihuoltolain mukaisiksi palveluiksi ovat toivottuja uudistuksia, joiden kautta perheiden ei tarvitse enää uuden lainsäädännön myötä ohjautua lastensuojeluun saadakseen palveluita. Tämä vapauttaa lastensuojelusta resursseja, saa myös muut toimijat aktiivisemmin miettimään palveluvalikkoa sekä muuttaa tätä kautta kauttaaltaan myös sosiaalityöntekijöiden työnkuvaa. Työnkuvan muutos on tapahtunut siten, että lainsäädännön uudistuksen kautta jokaisen toimijan palvelujärjestelmän sisällä tulee aikaisempaa aktiivisemmin huomioida perheen kokonaistilanne ja tarvittaessa tilata tai tuottaa matalalla kynnyksellä perheen tai lapsen tarvitsemia palveluita. Sosiaalihuoltolain (1301/2014) muutoksella on siis lähtökohdiltaan varsin hopeiseksi värittynyt kehys, joka on lainsäätäjän puolelta tarkkaan asetettu. Kuitenkin todellisuus on tätä hieman Kaurismäkeläisempi ja inhorealistisempi, eikä tunnu täysin sovittuvan tämän kehyksen sisälle. Sosiaalihuoltolain muutoksen resurssointi Sosiaalihuoltolain (1301/2014) muutoksen resurssointi, riittävä koulutus, henkilöstön osaaminen ja perheiden saaman palveluohjauksen laatu eivät ole sosiaalityöntekijöiden näkemyksen mukaan aina olleet riittäviä lapsen hyvinvoinnin ja osallisuuden toteutumisen näkökulmasta. Edelleen lastensuojelussa tuntuu roikkuvan paljon sellaisia asiakkuuksia, jotka olisivat lainsäädännön näkökulmasta toteuttavissa sosiaalihuoltolain mukaisen asiakkuuden kautta, mutta niitä ei resurssivajeen vuoksi saada siirrettyä lastensuojelun avopalveluista peruspalveluihin. Yhtä lailla vaikuttaa siltä, että kaikki toimijat palvelujärjestelmän sisällä eivät ole vielä täysin heränneet muutokseen ja esimerkiksi sosiaalihuolto- ja lastensuojelulain mukaiseen palvelutarpeen arvioon saattaa olla vaikea saada työparia peruspalveluista. Palvelutarpeen arvioinnin osalta oli myös huomionarvoista, että sosiaalityöntekijöiden kertoman mukaan se on muuttunut sisällöllisesti aikaisempaa suppeammaksi ja siihen käytettävät ajalliset resurssit ovat aikaisempaa pienemmät. Kotikäynti arvioinnin yhteydessä ei ole enää entisenlaisesti mikään automaatio, ennemmin poikkeus. Samalla palvelujärjestelmän sisällä palvelujen saatavuus ja laatu vaihtelevat suuresti. Työntekijät saattavat olla oman työnsä ydintehtävän osalta niin kuormittuneita, että he eivät välttämättä tästä syystä pysty huomioimaan lapsen osallisuutta palvelujärjestelmän prosesseissa samalla tavalla kuin se olisi tarkoituksenmukaista. Tästä syystä takerrutaan edelleen vanhaan tapaan ajatella siten, että lastensuojelu vastaa perheen ja lapsen tarvitseman tuen tarpeeseen, vaikka palvelu voitaisiin yhtä lailla toteuttaa sosiaalihuoltolain mukaisena, siten kuin lainsäätäjä on muutoksen osalta ajatellut. Palveluohjauksen toteutuminen ja palvelutarpeen arviointi Osaltaan resurssien riittämättömyys on johtanut tilanteeseen, jossa palveluohjaus ei välttämättä toteudu nykymuotoisen palvelujärjestelmän sisällä kauttaaltaan siten, kuin se olisi lapsen edun ja hyvinvoinnin kannalta tarkoituksenmukaista. Tätä kautta saattaa syntyä tilanteita, joissa perheen tarvitsemaa tukea arvioidaan ja painotetaan vääränlaisesta tulkinnallisesta kehyksestä, riittämättömästi. Haastattelemieni sosiaalityöntekijöiden puheista välittyi käsitys siitä, että lastensuojelun ja sosiaalihuoltolain mukaisen palvelutarpeen arvioinnin tekeminen on vaativa tehtävä, jonka tekijällä tulisi olla riittävää substanssiosaamista siitä, mikä on lapsen edun mukaista, erilaisissa, täysin yksilöllisissä ja tilannesidonnaisissa olosuhteissa. Taustalle toivottaisiin myös lisää tukea ja resursseja. Samalla suurempi painotus, matalaan kynnykseen, vapaaehtoisuuteen ja yhteistyöhön koettiin siinä mielessä haastaviksi asiakokonaisuuksiksi palveluohjauksen näkökulmasta, että kaikilla vanhemmilla ei ole riittäviä valmiuksia määrittää oman perheen tarvitseman tuen tarvetta. Perheen itsemääräämisoikeus saattaa siis tässä mielessä toteutua siten, että perheet määräävät itseään aivan hassusti ja lapsen edun vastaisesti. Positiivisesta, yhteistyötä ja siltoja rakentavasta näkökulmasta sosiaalityöntekijöiden puheita tulkittaessa sosiaalihuoltolain (1301/2014) muutos on tuottanut myös tärkeitä ja uudenlaisia mahdollisuuksia. Asiakkuuksia on entistä helpompi jakaa lastensuojelun ja peruspalvelujen välisesti, koska peruspalveluiden palveluvalikoima on aikaisempaa laajempi. Tätä kautta lastensuojelun asiakkuus saa selkeämmät raamit, joka luo pohjaa aikaisempaa systeemisemmälle tavalle toteuttaa lastensuojelun sosiaalityötä. Tietyt tilanteet voidaan selkeästi rajata tätä kautta lastensuojelun ulkopuolelle ja perhe saa tarvitsemansa avun peruspalveluista. Tämmöisiä tilanteita ovat esimerkiksi perushoivaan vastaaminen silloin, kun pelkkä tuki riittää, ilman lastensuojelun kontrolliulottuvuutta. Samoin palveluita on aikaisempaa helpompi markkinoida, koska ne perustuvat sosiaalihuoltolain mukaisissa palveluissa täysin vapaaehtoisuuteen, yhteistyöhön ja vastavuoroiseen työskentelyyn. Lastensuojelun kontrolliulottuvuudesta on turha pitää kiinni, jos palvelut voidaan selkeästi toteuttaa muualla kuin lastensuojelussa.
Lapsen hyvinvoinnin ja osallisuuden toteutuminen palvelujärjestelmän prosesseissa Sosiaalihuoltolain (1301/2014) uudistuksen onnistuminen tai epäonnistuminen lapsen edun toteutumisen näkökulmasta palautuu kuitenkin siihen konkretiaan, miten hyvin lasten hyvinvointia ja osallisuutta pystytään ylläpitämään palvelujärjestelmän sisällä? Tutkimukseni tuloksien perusteella sosiaalityöntekijät kokivat, että tähän liittyvät kysymykset ovat olleet vuosien varrella myös lastensuojelun omissa prosesseissa ongelmallisia, koska lasta ei aina kuulla tai osallisteta riittävällä tavalla, jolloin hänen asioistaan tuntuvat päättävän kaikki muut kuin lapsi itse. Tässä suhteessa sosiaalityöntekijöillä tuntui olevan selkeä huoli siitä, kuinka hyvin peruspalveluissa lapsen omatyöntekijät pystyvät pitämään lapsen työskentelyn keskiössä, tuleeko lapsi kuulluksi, nähdyksi ja huomioiduksi sekä millaisella orientaatiolla ja mistä lähtökohdista lapsen omatyöntekijä työtään toteuttaa? Useampi haastattelemistani sosiaalityöntekijöistä nosti tämän osalta esimerkiksi aikuissosiaalityön ja ajatuksen siitä, kuinka hyvin aikuissosiaalityön sosiaalityöntekijät osaavat kohdata lapsen. Sosiaalityöntekijöiden puheista oli rakennettavissa ymmärrys siitä, että heillä on konkreettinen huoli siitä, putoaako lapsi tai hänen perheensä tietyissä tilanteissa palvelujärjestelmän väleihin ja nouseeko näistä väleistä vasta siinä vaiheessa, kun tilanteet ovat menneet liian pitkälle, vaikeiksi ja monisyisiksi. Näiden olosuhteiden seurauksena lapsen toimijuus saattaa olla jo niin lukkiutunut, että hän ei pysty enää edes olemaan osallisena itseään koskevassa asiassa. Tässä kokonaisuudessa tuntuu lepäävän sosiaalihuoltolain uudistuksen suurin sudenkuoppa lapsen edun toteutumisen näkökulmasta: onko lapsen osallisuus palvelujärjestelmän prosesseissa todellista vai keinotekoista? Mikäli se ei ole todellista, niin sen vaikutukset heijastuvat pahimmillaan negatiivisesti suhteessa lapsen hyvinvointiin sekä siihen liittyen perusturvallisuuteen ja minäkuvan rakentumiseen. Jani Kenkkilä Kirjoitus pohjautuu pro gradu –tutkielmaan ” Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä ja tulkintaa lapsen edun toteutumisesta nykymuotoisen peruspalveluita painottavan palvelujärjestelmän sisällä” Comments are closed.
|
Yhteisillä tulillaLapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkimusyhteisön blogi. Categories |
Yhteisillä tulilla | Yhteisillä tulilla |