Rauhantutkimuksen pioneeri Johan Galtungin rakenteellisen ja kulttuurisen väkivallan teorian paljastaa, että usein väkivallattomalta näyttävä toiminta onkin väkivaltaa. Gradussani analysoin teorian avulla Malin tilannetta.
Mali valtiona Mali on keskisessä Länsi-Afrikassa sijaitseva Ranskan entinen siirtomaavaltio. Moni tunnistaa maan kuulleessaan, että Afrikan tähti -pelissä oleva Timbuktun kaupunki on nykyäänkin yksi pohjoisen Malin kaupunkikeskittymistä. Siinä missä Timbuktun pysähdyspaikalta saattoi Afrikan tähdessä hyvällä tuurilla löytää arvokkaan smaragdin, on Timbuktu nykyään yksi maailman tappavimpia kaupunkeja maahan saapuvalle sotilaalle. Maa on pitkään kipuillut suoran väkivallan kourissa. Yhtä kaikki Malissa tapahtuu myös suuri määrä rakenteellista ja kulttuurista väkivaltaa, jotka pahentavat suoran väkivallan ohella tavallisen kansan arkea. Väkivallattomalta näyttävä toiminta väkivaltana Yksi kiinnostavimmista rakenteellisen väkivallan ilmenemisen muodoista Malissa on aineistoanalyysin perusteella väkivallattomalta näyttävä toiminta. Äkkiseltään moni tällainen tapahtuma olisi helppo sijoittaa esimerkiksi Gene Sharpin (1970) esittämien väkivallattoman toiminnan kategorioiden alle: (1) protesti; (2) yhteistyöstä kieltäytyminen & (3) interventio. Protestit koostuvat kansalaismarsseista ja mielenosoituksista, yhteistyöllä kieltäytymisellä tarkoitetaan boikotteja sekä lakkoja ja interventiolla viitataan väkivallattomaan miehitykseen. Lakkoilu väkivaltana Maaliskuussa 2017 Malin terveydenhuollon työntekijäsektori julisti kuukauden kestävän lakon alkaneeksi julkisella sektorilla ja vaati palkkojen korotuksia sekä ilmaista terveydenhuoltoa työntekijöille. Akuutti hoito pidettiin kuitenkin käynnissä. Äkkiseltään toiminta saattaisi vaikuttaa väkivallattomalta toiminnalta, mutta Galtungille se on väkivallan muoto. Tämä selittyy sillä, että maan jo valmiiksi vajavaisista terveydenhuollon palveluista osa karsiutuu pois. Lisäksi terveydenhuollon lamauttaneella lakolla oli myös eriarvoistava vaikutus, sillä se koski ainoastaan julkista terveydenhuoltoa eikä kaikilla kansalaisilla ole varaa maksaa kiireettömästä hoidosta yksityisellä sektorilla. Maan yksityiset terveydenhuoltopalvelut ovat keskittyneet lisäksi maan pääkaupunki Bamakoon, joten maan keski- ja pohjoisosat sekä syrjäseudut jäivät yhä enemmän terveydenhuollon palveluiden ulkopuolelle. Mielenosoitukset väkivaltana Pääkaupunki Bamakossa puhkesi heinäkuussa 2017 mielenosoituksia, joissa vastustettiin presidentti Keitan suunnittelemaa perustuslakiuudistusta, joka olisi segmentoinut valtaa Keitalle ja hänen lähipiirilleen. Mielenosoituksissa esiintyi eittämättä suoraa väkivaltaa sekä mielenosoittajien että turvallisuusviranomaisten toimesta, mutta mielenkiintoisin havainto liittyy siihen, miten näennäisesti väkivallattoman aspektit voidaan tulkita väkivallaksi. Hallituksen voidaan myös sanoa menettäneensä potentiaalinsa, koska osa kansalaisista on kieltäytynyt yhteistyöstä sen kanssa, jolloin väkivalta on ollut Galtungin näkövinkkelistä läsnä tilanteessa. Näin on, koska Galtung näkee väkivallan aktuaalisen ja potentiaalisen välillä olevana erona ja eron syynä eli mitä ”olisi saattanut” ja mitä ”on” välillä. Väkivalta kasvattaa aktuaalisen ja potentiaalisen välistä eroa tai estää tämän eron kaventumista. Eli väkivalta on läsnä, kun ihmisiin vaikutetaan niin, että heidän todelliset ruumiilliset ja henkiset toimintonsa jäävät potentiaalisen toimintakyvyn alapuolelle. Tähän kirjoitukseen nostettujen esimerkkien perusteella rakenteellinen väkivalta saattaa äkkiseltään vaikuttaa varsin harmittomalta, mutta loppujen lopuksi rakenne voi tappaa yhtä lailla kuin asekin. Joni Kinnunen Lapin yliopisto Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu kansainvälisten suhteiden pro gradu -tutkielmaan Mali rakenteellisena ja kulttuurisena väkivaltaympäristönä – Analyysi Galtungin rakenteellisesta ja kulttuurisesta väkivallasta Malin kontekstissa Matalan kynnyksen palveluista ja peruspalveluiden kautta toteutettavasta asiakkuudesta löytyy se yhteistyö, joka rakentaa siltaa viranomaisen ja asiakasperheen väliselle motivoituneelle ja vastavuoroiselle yhteistyölle. Samojen rakenteiden sisällä matala kynnys voi toisaalta myös tarkoittaa sitä, että palvelut eivät kohdennu tarkoituksenmukaisiksi, oikea-aikaisiksi ja sisällöltään oikeanlaisiksi, jotta niiden kautta pystyttäisiin toteuttamaan lapsen etua, hyvinvointia ja osallisuutta. Olen tutkinut pro-gradu työssäni sitä, mikä on sosiaalityöntekijöiden tulkinta ja näkemys siitä, miten nykymuotoinen peruspalveluita painottava palvelujärjestelmä toteuttaa lapsen etua. Tulkintaani ovat ohjanneet hyvinvoinnin ja osallisuuden käsitteelliset lähtökohdat. Sosiaalihuoltolain muutoksen lähtökohdat lapsen edun toteuttamisen näkökulmasta Pro-gradu työni tuloksista hahmottui, että sosiaalityöntekijöillä on vahva ja yhteneväinen näkemys siitä, että sosiaalihuoltolain (1301/2014) muutos ja perhepalvelujen painopisteen siirtäminen peruspalveluihin oli lainsäätäjältä erinomainen ratkaisu. Sosiaalityöntekijöiden puheiden kautta piirtyi positiivinen mielikuva siitä, että esimerkiksi perhepalvelun ja kotipalvelun siirtäminen sosiaalihuoltolain mukaisiksi palveluiksi ovat toivottuja uudistuksia, joiden kautta perheiden ei tarvitse enää uuden lainsäädännön myötä ohjautua lastensuojeluun saadakseen palveluita. Tämä vapauttaa lastensuojelusta resursseja, saa myös muut toimijat aktiivisemmin miettimään palveluvalikkoa sekä muuttaa tätä kautta kauttaaltaan myös sosiaalityöntekijöiden työnkuvaa. Työnkuvan muutos on tapahtunut siten, että lainsäädännön uudistuksen kautta jokaisen toimijan palvelujärjestelmän sisällä tulee aikaisempaa aktiivisemmin huomioida perheen kokonaistilanne ja tarvittaessa tilata tai tuottaa matalalla kynnyksellä perheen tai lapsen tarvitsemia palveluita. Sosiaalihuoltolain (1301/2014) muutoksella on siis lähtökohdiltaan varsin hopeiseksi värittynyt kehys, joka on lainsäätäjän puolelta tarkkaan asetettu. Kuitenkin todellisuus on tätä hieman Kaurismäkeläisempi ja inhorealistisempi, eikä tunnu täysin sovittuvan tämän kehyksen sisälle. Sosiaalihuoltolain muutoksen resurssointi Sosiaalihuoltolain (1301/2014) muutoksen resurssointi, riittävä koulutus, henkilöstön osaaminen ja perheiden saaman palveluohjauksen laatu eivät ole sosiaalityöntekijöiden näkemyksen mukaan aina olleet riittäviä lapsen hyvinvoinnin ja osallisuuden toteutumisen näkökulmasta. Edelleen lastensuojelussa tuntuu roikkuvan paljon sellaisia asiakkuuksia, jotka olisivat lainsäädännön näkökulmasta toteuttavissa sosiaalihuoltolain mukaisen asiakkuuden kautta, mutta niitä ei resurssivajeen vuoksi saada siirrettyä lastensuojelun avopalveluista peruspalveluihin. Yhtä lailla vaikuttaa siltä, että kaikki toimijat palvelujärjestelmän sisällä eivät ole vielä täysin heränneet muutokseen ja esimerkiksi sosiaalihuolto- ja lastensuojelulain mukaiseen palvelutarpeen arvioon saattaa olla vaikea saada työparia peruspalveluista. Palvelutarpeen arvioinnin osalta oli myös huomionarvoista, että sosiaalityöntekijöiden kertoman mukaan se on muuttunut sisällöllisesti aikaisempaa suppeammaksi ja siihen käytettävät ajalliset resurssit ovat aikaisempaa pienemmät. Kotikäynti arvioinnin yhteydessä ei ole enää entisenlaisesti mikään automaatio, ennemmin poikkeus. Samalla palvelujärjestelmän sisällä palvelujen saatavuus ja laatu vaihtelevat suuresti. Työntekijät saattavat olla oman työnsä ydintehtävän osalta niin kuormittuneita, että he eivät välttämättä tästä syystä pysty huomioimaan lapsen osallisuutta palvelujärjestelmän prosesseissa samalla tavalla kuin se olisi tarkoituksenmukaista. Tästä syystä takerrutaan edelleen vanhaan tapaan ajatella siten, että lastensuojelu vastaa perheen ja lapsen tarvitseman tuen tarpeeseen, vaikka palvelu voitaisiin yhtä lailla toteuttaa sosiaalihuoltolain mukaisena, siten kuin lainsäätäjä on muutoksen osalta ajatellut. Palveluohjauksen toteutuminen ja palvelutarpeen arviointi Osaltaan resurssien riittämättömyys on johtanut tilanteeseen, jossa palveluohjaus ei välttämättä toteudu nykymuotoisen palvelujärjestelmän sisällä kauttaaltaan siten, kuin se olisi lapsen edun ja hyvinvoinnin kannalta tarkoituksenmukaista. Tätä kautta saattaa syntyä tilanteita, joissa perheen tarvitsemaa tukea arvioidaan ja painotetaan vääränlaisesta tulkinnallisesta kehyksestä, riittämättömästi. Haastattelemieni sosiaalityöntekijöiden puheista välittyi käsitys siitä, että lastensuojelun ja sosiaalihuoltolain mukaisen palvelutarpeen arvioinnin tekeminen on vaativa tehtävä, jonka tekijällä tulisi olla riittävää substanssiosaamista siitä, mikä on lapsen edun mukaista, erilaisissa, täysin yksilöllisissä ja tilannesidonnaisissa olosuhteissa. Taustalle toivottaisiin myös lisää tukea ja resursseja. Samalla suurempi painotus, matalaan kynnykseen, vapaaehtoisuuteen ja yhteistyöhön koettiin siinä mielessä haastaviksi asiakokonaisuuksiksi palveluohjauksen näkökulmasta, että kaikilla vanhemmilla ei ole riittäviä valmiuksia määrittää oman perheen tarvitseman tuen tarvetta. Perheen itsemääräämisoikeus saattaa siis tässä mielessä toteutua siten, että perheet määräävät itseään aivan hassusti ja lapsen edun vastaisesti. Positiivisesta, yhteistyötä ja siltoja rakentavasta näkökulmasta sosiaalityöntekijöiden puheita tulkittaessa sosiaalihuoltolain (1301/2014) muutos on tuottanut myös tärkeitä ja uudenlaisia mahdollisuuksia. Asiakkuuksia on entistä helpompi jakaa lastensuojelun ja peruspalvelujen välisesti, koska peruspalveluiden palveluvalikoima on aikaisempaa laajempi. Tätä kautta lastensuojelun asiakkuus saa selkeämmät raamit, joka luo pohjaa aikaisempaa systeemisemmälle tavalle toteuttaa lastensuojelun sosiaalityötä. Tietyt tilanteet voidaan selkeästi rajata tätä kautta lastensuojelun ulkopuolelle ja perhe saa tarvitsemansa avun peruspalveluista. Tämmöisiä tilanteita ovat esimerkiksi perushoivaan vastaaminen silloin, kun pelkkä tuki riittää, ilman lastensuojelun kontrolliulottuvuutta. Samoin palveluita on aikaisempaa helpompi markkinoida, koska ne perustuvat sosiaalihuoltolain mukaisissa palveluissa täysin vapaaehtoisuuteen, yhteistyöhön ja vastavuoroiseen työskentelyyn. Lastensuojelun kontrolliulottuvuudesta on turha pitää kiinni, jos palvelut voidaan selkeästi toteuttaa muualla kuin lastensuojelussa.
Lapsen hyvinvoinnin ja osallisuuden toteutuminen palvelujärjestelmän prosesseissa Sosiaalihuoltolain (1301/2014) uudistuksen onnistuminen tai epäonnistuminen lapsen edun toteutumisen näkökulmasta palautuu kuitenkin siihen konkretiaan, miten hyvin lasten hyvinvointia ja osallisuutta pystytään ylläpitämään palvelujärjestelmän sisällä? Tutkimukseni tuloksien perusteella sosiaalityöntekijät kokivat, että tähän liittyvät kysymykset ovat olleet vuosien varrella myös lastensuojelun omissa prosesseissa ongelmallisia, koska lasta ei aina kuulla tai osallisteta riittävällä tavalla, jolloin hänen asioistaan tuntuvat päättävän kaikki muut kuin lapsi itse. Tässä suhteessa sosiaalityöntekijöillä tuntui olevan selkeä huoli siitä, kuinka hyvin peruspalveluissa lapsen omatyöntekijät pystyvät pitämään lapsen työskentelyn keskiössä, tuleeko lapsi kuulluksi, nähdyksi ja huomioiduksi sekä millaisella orientaatiolla ja mistä lähtökohdista lapsen omatyöntekijä työtään toteuttaa? Useampi haastattelemistani sosiaalityöntekijöistä nosti tämän osalta esimerkiksi aikuissosiaalityön ja ajatuksen siitä, kuinka hyvin aikuissosiaalityön sosiaalityöntekijät osaavat kohdata lapsen. Sosiaalityöntekijöiden puheista oli rakennettavissa ymmärrys siitä, että heillä on konkreettinen huoli siitä, putoaako lapsi tai hänen perheensä tietyissä tilanteissa palvelujärjestelmän väleihin ja nouseeko näistä väleistä vasta siinä vaiheessa, kun tilanteet ovat menneet liian pitkälle, vaikeiksi ja monisyisiksi. Näiden olosuhteiden seurauksena lapsen toimijuus saattaa olla jo niin lukkiutunut, että hän ei pysty enää edes olemaan osallisena itseään koskevassa asiassa. Tässä kokonaisuudessa tuntuu lepäävän sosiaalihuoltolain uudistuksen suurin sudenkuoppa lapsen edun toteutumisen näkökulmasta: onko lapsen osallisuus palvelujärjestelmän prosesseissa todellista vai keinotekoista? Mikäli se ei ole todellista, niin sen vaikutukset heijastuvat pahimmillaan negatiivisesti suhteessa lapsen hyvinvointiin sekä siihen liittyen perusturvallisuuteen ja minäkuvan rakentumiseen. Jani Kenkkilä Kirjoitus pohjautuu pro gradu –tutkielmaan ” Lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden näkemyksiä ja tulkintaa lapsen edun toteutumisesta nykymuotoisen peruspalveluita painottavan palvelujärjestelmän sisällä” Maahanmuuttajaäideillä on postiviinen näkemys suomalaisesta sosiaalityöstä ja heidän toiveenaan on, että toimeentulotuki palaisi takaisin sosiaalityön piiriin. Maahanmuuttajaäidit on koettu haastavaksi ryhmäksi viranomaisten taholta. Maahanmuuttajaäidit nähdään helposti passiivisina kansalaisina, joiden vaarana on syrjäytyä yhteiskunnan ulkopuolelle huonon kielitaitonsa tähden. Syynä tähän on nähty ensisijaisesti se, että maahanmuuttajaäidit jäävät usein kotiin hoitamaan lapsia, eikä heillä ole mahdollisuuksia kehittää suomen kielen taitoa. Kulttuurisesti voidaan nähdä eroja myös siinä, miten maahanmuuttajaperheessä mies hoitaa perheen asiat viranomaisverkoston kanssa. Maahanmuuttajaäidit eivät ainoastaan putoa Suomessa yhteiskunnan ulkopuolelle, he jäävät lisäksi ilman sosiaalista tukiverkosta. Pro gradu –tutkielmassani selvitin maahanmuuttajaäitien kokemuksia sosiaalityöstä. Haastatteluun osallistuneet maahanmuuttajaäidit löysin Turun seudulla järjestettävistä Opetuskodeista, joiden puitteissa maahanmuuttajanaisilla ja -lapsilla on mahdollisuus saada palveluohjausta sekä opiskella suomen kieltä muun yhteisen toiminnan ohessa. Tutkimukseni koostuu kuuden maahanmuuttajaäidin haastatteluista. Ehtona haastatteluun osallistumiselle oli riittävä suomen kielen taito sekä kokemukset sosiaalityön asiakkuudesta viimeisten viiden vuoden ajalta. Tutkimuskysymykset liittyvät maahanmuuttajaäitien kokemuksiin sosiaalityöstä, sosiaalityöntekijän kohtaamisesta sekä mahdollisista kehittämisideoista. ”Hyvä sosiaali. Paljon apua.” Maahanmuuttajaäidit suhtautuivat tutkimustulosteni valossa hyvin myönteisesti suomalaiseen sosiaalityöhön. Maahanmuuttajaäidit arvostivat sitä, että uudessa kotimaassa oli sosiaalityön kaltainen palvelumuoto, jonka avulla perhe sai riittävästi tukea. Maahanmuuttajaäidit kertoivat erityisesti taloudellisen tuen merkityksestä, mikä oli välttämätöntä uuden elämän alussa, asunnon ja riittävien huonekalujen hankkimiseksi. Maahanmuuttajaäideille oli tärkeätä sekin, että lasten harrastuksia tai muita välttämättömiä tarpeita tuettiin. Sosiaalityöntekijän kohtaamisista oli haastatteluun osallistuneilla maahanmuuttajaäideillä pelkästään positiivisia kokemuksia. Sosiaalityöntekijä koettiin ihmiseksi, joka auttoi tilanteessa kuin tilanteessa ja jonka puoleen saattoi aina kääntyä. Pienemmillä paikkakunnilla sosiaalityöntekijän tavoittaminen oli helpompaa, lisäksi sosiaalityöntekijällä oli enemmän aikaa kuin suuren kaupungin sosiaalikeskuksessa. Sosiaalityöntekijää kohtaan osoitettiin pääsääntöisesti vahvaa luottamusta. Eräs haastateltava kertoi kuitenkin, ettei kaikista perheen asioista välttämättä aina kannattanut kertoa sosiaalityöntekijälle, koska siitä saattoi seurata ongelmia. ”Nyt Kela hoitaa, maksaa vuokra ja lääkkeet, kaikki Kela maksaa. Ei nyt sosiaali apua, ei nyt. Ennen paljon apua.” Itselleni yllätyksellisin tutkimustulos oli Kela-siirtoon liittyvä asia. Maahanmuuttajaäidit olivat kokeneet toimeentulotuen Kela-siirron huonoksi ja toivoivat sen palaavan takaisin sosiaalityön piiriin. Maahanmuuttajaäidit kokivat, ettei Kela myöntänyt harkinnanvaraista toimeentulotukea sosiaalityöntekijän tavoin, mikä yleensä kosketti juuri perheen lasten harrastusmahdollisuuksia. Taloudellisen tuen lisäksi maahanmuuttajaäidit kertoivat menettäneensä yhteyden omaan sosiaalityöntekijäänsä, eikä heillä ollut selvää käsitystä sosiaalityöntekijän roolista Kela-siirron jälkeen. Tutkimustuloksen valossa voidaan täten korostaa, että sosiaalityöntekijän rooli on ollut maahanmuuttajaäideille pelkkää toimeentulotukiasiakkuutta merkityksellisempi. Tanja Sarkonsalo
Kasvatustieteiden maisteri Sosiaalityön opiskelija |
Yhteisillä tulillaLapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkimusyhteisön blogi. Categories |
Yhteisillä tulilla | Yhteisillä tulilla |