”Hän teki oman ratkaisunsa, tarttui aseeseen ja päätti ampua omat lapsensa.” (MTV Uutiset 12.1.2019) Oman lapsen surmaaminen Kun perheessä tapahtuu surma ja tekijänä on läheinen ihminen, herättää se paljon kysymyksiä, ihmetystä sekä kauhua. Miksi kukaan haluaa surmata oman lapsensa? Tekoa on vaikea ymmärtää ja hyväksyä, mutta siihen haluaisi saada jonkinlaisen selityksen. Perhe- ja lapsensurmien erityisenä tunnuspiirteenä voidaan pitää sitä, että tekoon kietoutuu niin yksilölliset kuin yhteiskunnalliset tekijät ja syyt. Lapsensurmien uutisointi Perhesurmista, kuten muistakin rikosuutisista tiedotetaan pääasiassa sanomalehdissä sekä verkkoartikkeleissa [ks. 1]. Tämä on kansalaisille oikeastaan ainut tiedonlähde perhepiirissä tapahtuvasta surmasta. Kun lapsen surmaa tämän oma vanhempi, tekijöistä kirjoitetaan äiteinä sekä isinä. Tämä viestii meille automaattisesti sitä, että kyse on nais- tai miesoletetun tekemä surma ja kohteena on tämän biologinen lapsi. Kiinnitin omassa pro gradu -tutkielmassa huomiota siihen, miten äideistä sekä isistä verkkouutisissa kirjoitetaan perhesurmien yhteydessä. Sukupuolella on merkitystä siinä, mitä ja miten teosta uutisissa kerrotaan tai mitä niissä jätetään kertomatta [2]. Uutisoinnin merkityksellisyys On tärkeää kiinnittää huomio siihen, miten vanhemmista kirjoitetaan perhesurmien uutisissa. Uutiset eivät toimi ainoastaan tiedotteena tapahtumista, vaan niiden kautta lukijat voivat saada viitteitä siitä millaisia merkkejä tekijä oli antanut ennen surmaa. Tämä mahdollistaa puuttumisen potentiaalisiin surmiin, sillä on havaittu, että usein tekijät olivat antaneet läheisille jotain viitteitä tulevasta [3]. Äiti tai isä perhesurman tekijänä Naisten ja miesten tekemistä oman lapsen surmista uutisoidaan hyvin eri tavoin. Äitien tekemiä oman lapsensa surmia selitetään ja teon taustaa avataan enemmän, kuin vastaavasti isien tekemiä surmia. Naisten elämä ennen surmaa kuvattiin sekä äidin ja lapsen välistä suhdetta korostettiin. Miesten toimintaa kuvataan yksiselitteisenä ja suoraviivaisena, kun samaan aikaan naisten surmien taustoja puidaan ja pohditaan. Miehiä kuvataan yleisestikin hyvin kapeakatseisesti, minkä vuoksi isien tarkempi kuvaaminen ja heistä kertominen saattaa olla vähäisempää [ks. 4] Kiinnitin huomiotani lisäksi vanhemmista kertoviin uutisiin, jossa kuvattiin sitä vanhempaa, joka ei ollut surmaa tekijänä. Havaintonani oli, että isät unohdettiin äitien tekemien surmien kohdalla, mikä korostaa mielestäni äitiyden erityisyyttä ja todentaa isän poissaoloa. Jostain syystä uutisten kirjoittajat ovat tehneet päätöksen siitä, että isän mainitseminen äidin teossa ei nosta uutisarvoa riittävästi. Äidin rakkauden tai välittämisen korostaminen nostaa äitiyden merkitystä, mutta miksei isä voi olla samalla tavalla tärkeä ja rakas? Kuten eräs työkaverini sanoi, ei äitiys ole ”vapaudu vankilasta kortti” ja tee teosta oikeutetumpaa pelkästään sukupuolittuneiden arvojen ja asenteiden vuoksi. Tapa kirjoittaa ja pitää yllä perhesurmiin liittyviä diskursseja on erilainen naisten ja miesten teoista kirjoittaessa. Aliisa Järvenpää Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu –tutkielmaan ”Kun vanhempi surmaa oman lapsensa – Diskurssianalyysi äideistä ja isistä perhesurmien uutisoinnissa”. Tutkielman ohjaajana toimi Sanna Hautala. Lähteet:
MTV Uutiset 12.1.2019. Erikoishaastattelu: Lapsensa murhannut Heikki ihmettelee 15 vuoden vankeuden jälkeenkin miksei hänen uhkauksiaan uskottu – "Kun ihminen puhuu tappamisesta, siihen pitää reagoida". https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/erikoishaastattelu-lapsensa-murhannut-heikki-ihmettelee-15-vuoden-vankeuden-jalkeenkin-miksei-hanen-uhkauksiaan-uskottu-kun-ihminen-puhuu-tappamisesta-siihen-pitaa-reagoida/7234544#gs.7r6t0s Luettu 9.11.2023
Sosiaalityöntekijä näkyy poliisia ja lääkäriä vähemmän populaarikulttuurissa. Televisiosarjan sosiaalityöntekijä on vähäsanainen ja tyly hahmo, joka vain hakee lapsen pois. Sosiaalityöntekijä ei joidenkin kritisoijien mukaan osallistu ja näy riittävästi julkisuudessa ja sosiaalisessa mediassa muiden viranomaisten tavoin. Mitä sosiaalityön asiantuntijat puhuvat? Sosiaalityöntekijät osallistuvat julkiseen keskusteluun, mikä käy esille mediassa julkaistuista puheenvuoroista. Sosiaalityöntekijällä on lakisääteinen velvollisuus tehdä rakenteellista sosiaalityötä eli korjata yhteiskuntamme rakenteita. Rakenteellinen sosiaalityö on perusluonteeltaan kriittistä [1]: Se kyseenalaistaa nykyisiä rakenteita ja pohtii, miten niitä voisi parantaa. Sosiaalityöntekijän täytyy jakaa kansalaisille ja päättäjille tietoa havaitsemistaan epäkohdista ja syrjivistä rakenteista. Hänen tulee pyrkiä tekemään yhteiskunnasta oikeudenmukaisempi ja luomaan kaikille kansalaisille yhtäläiset mahdollisuudet osallistua yhteiskunnan toimintaan. [2] Yhteiskunnallista vaikuttamista kriisien keskellä Maailmanlaajuinen koronapandemia vaikutti ihmisten elämään merkittävästi Suomessakin. Globaalin kriisin keskellä Suomessa tehtiin sote-uudistusta, joka on yksi yhteiskuntamme historian suurimmista uudistushankkeista. [3] Mainitut tapahtumat vaikuttivat voimakkaasti myös sosiaalialaan. Sosiaalityöntekijän velvollisuus on tehdä asiakastyötä, osallistua julkiseen keskusteluun ja olla esillä yhteiskunnassa erityisesti tällaisten merkittävien kriisien ja muutosten aikana. Sosiaalityöntekijä puolustaa sosiaalityön asemaa osana viranomaisyhteisöä. Hän tuo puheenvuoroissaan esiin vahvaa asiantuntijuuttaan ja pyrkii nostamaan sosiaalityön arvostusta. Asiantuntijana hän pitää laajasti esillä sosiaalityön arvoja ja eettisiä periaatteita. Oikeudenmukaisuus ja heikompiosaisten auttaminen näkyvät laajalti puheenvuoroissa. Sosiaalityöntekijä pyrkii myös tuomaan yhteiskuntamme marginalisoitujen ääntä kuuluviin. Huoli työoloista Sosiaalityöntekijän työtaakka ja työhön liittyvien olosuhteiden heikko tila ovat olleet julkisuudessa esillä useiden vuosien ajan. Sosiaalialaa ovat koskettaneet muun muassa rekrytoinnin haasteet, työuupumus ja matala palkkaus. Puheenvuoroissaan sosiaalityöntekijä tuo esiin mainittuja puutteita ja ideoi monipuolisesti ratkaisuehdotuksia alansa kroonistuvaan työvoimapulaan. Vaikka sosiaalityöntekijä onkin huolissaan alansa työoloista, niin puheenvuorojen keskiössä on asiakkaan oikeus saada laadukasta palvelua. Osallistuminen ajankohtaisiin keskusteluihin Sosiaalityön asiantuntija osallistuu ajankohtaisilmiöitä ja kriisejä koskevaan keskusteluun. Hän on huolissaan yhteiskuntamme heikoimmassa asemassa olevista, joihin kriisit ja poikkeustilanteet yleensä osuvat kaikkein kipeimmin. Euroopassa alkaneen sodan moninaiset taloudelliset vaikutukset osuvat juuri niihin, joilla ei ole ollut taloudellisia resursseja varautua pahan päivän varalle. Sosiaalityön asiantuntija täyttää rakenteellisen sosiaalityön vaatimusta monin tavoin, vaikka onkin saanut osakseen myös kritiikkiä passiivisuudestaan. Tahdon sanoa meille sosiaalityöntekijät: ”Älkäämme lakatko tuomasta näitä asioita esiin. Voimme olla ylpeitä siitä, että jaksamme taistella ammattietiikkamme ja arvojemme mukaisesti yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Teemme sitä rohkeasti monilla areenoilla, vaikka toistaiseksi matka kirkkaimpiin valoihin onkin vielä kesken.” Niko Korhonen Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto. Kirjoitus perustuu pro-gradu -tutkielmaan ”Sosiaalityö julkisena keskustelijana. Sosiaalityön diskurssit muutosprosessien ja kriisien aikakautena”. Tutkielman ohjaajana on toiminut Mari Kivistö. Lähteet:
Pohdin pitkään sopivaa aihetta pro gradu -työtäni varten. Polte jatkaa kandidaatintutkielman [1] jalanjäljissä, missä sosiaalityö ja ympäristökysymykset yhdentyivät, oli suuri. Eräänä unettomana yönä törmäsin Instagramissa merkintään #ilmastoahdistus ja havaitsin, että vastaavalla tunnisteella jaettuja julkisia julkaisuja oli yli 1000 kappaletta. Tämä johdatti minut #ympäristötunteet-merkintään, jonka alta julkisia julkaisuja löytyi yli 500. Tiesin jo aiemman tutkielmani perusteella, että ympäristökriisit koettelevat usein vahvimmin heikoimmassa asemassa olevia, joten oli luontevaa päätyä kysymykseen; kuinka ympäristötunteet ja sosiaalityö yhdistyvät? Näin päädyin tutkimaan sosiaalityöntekijöiden kokemuksia ja näkemyksiä ympäristötunteista sosiaalityössä. Tutkimuksen toteutin sähköisellä kyselylomakkeella, johon vastasi 19 sosiaalityöntekijää anonyymisti. Ympäristötunteet Ihmiset tietävät ja tuntevat, mutta eivät yleensä puhu [2]. Tämä osuva määritelmä kuvaa ympäristötunteita sekä sitä, kuinka näitä tunteita tunnetaan ja koetaan kaikkialla, mutta niiden esiin tuominen on huomattavasti vähäisempää. Tämä vastaa hyvin tutkielmassani esiin noussutta huomiota, jonka mukaan ympäristötunne -käsite on sosiaalityöntekijöille pääsääntöisesti vieras. Sosiaalityöntekijät kuitenkin tunnistivat sekä itsessään että asiakkaissaan ympäristötunteita. Omaa luontosuhdetta pohtiessaan vastaajat kuvailivat moninaisia ympäristöön liittyviä tunteita, osa myös ahdistusta ympäristön kriittiseen tilaan liittyen. Ympäristötunne onkin tunne, johon jokin ympäristöasia vaikuttaa merkittävästi. Se kuvaa tärkeinä pidettyjä asioita, sekä maailmaa ja tunteen käsittelijää itseään. Ympäristötunteita voidaan kokea sekä yksilöllisinä että kollektiivisina ryhmätunteina ja ne voivat olla niin positiivisia kuin negatiivisia. [3.] Ympäristökysymykset sosiaalityössä Tutkimustulosten perusteella ympäristökysymykset näkyivät sosiaalityössä vain vähän. Sosiaalityöntekijät pohtivat esimerkiksi taloudellisten seikkojen yhteyttä ekologisiin arvoihin, yhteisöllisiä toimintatapoja sekä asiakkaiden ohjaamista ekologisiin elämäntapoihin. Myös sosiaalityön kestävämpiä käytänteitä sekä esihenkilön merkitystä niiden toteuttamiseen nostettiin esille. Vastausten perusteella sosiaalityön arki koettiin usein liian kiireisenä siihen, että ympäristökysymyksiin sekä niiden herättämiin tunteisiin olisi ainakaan omatoimisesti aikaa perehtyä. Sosiaalityöntekijät kaipasivatkin lisää tietoa ja koulutusta ympäristökysymysten sekä ympäristötunteiden huomioimisesta sosiaalityössä. Nuoret ja ympäristötunteet Tutkielmassani nuoret korostuivat ryhmänä, johon ympäristökriisi vaikuttaa merkittävästi. Nuoret elävät niin sanottua ilmastokansalaisuuden aikaa, jota leimaa yhteiskunnallinen vaikuttaminen sekä tarve saada ympäristöhuoli päättäjien tietoon [4]. Sosiaalityöntekijöiden vastausten perusteella nuoria asiakkaita haluttiin tukea ja ymmärtää etenkin negatiivisten ympäristötunteiden käsittelyssä, mutta esille nousi myös näkökulma, jossa nuorten huolta ympäristöasioissa ei tulisi kasvattaa turhaan. Voidaankin kysyä, lisääkö asian käsittely tuskaa? Tämä on tärkeä aihe pohtia ja tiedostaa sosiaalityön kentällä, sillä etenkin nuorten ympäristötunteiden huomioiminen haastaa sosiaalityötä perehtymään aiheeseen lisää, jotta näitä nuoria voidaan jatkossa tukea parhaalla mahdollisella tavalla [5]. Lopuksi Ihmiskunta on ympäristökriisin keskellä muutoksen edessä ja korjaavia sekä ennaltaehkäiseviä toimia etsitään nyt tositarkoituksella. Vaateet kestävän kehityksen sekä ympäristökysymysten huomioimisesta kohdistuvat myös sosiaalityöhön, jolta odotetaan osallisuutta kestävämmän yhteiskunnan rakennustalkoisiin. Talentian [6] julkaiseman Sosiaalialan ilmastokäsikirjan tarkoituksena on muun muassa herättää yhteiskunnallista keskustelua sekä kannustaa alan ammattilaisia rakenteelliseen sosiaalityöhön, ilmastonäkökulman huomioimiseen sekä ekologisempien käytänteiden toteuttamiseen. Huomioitavaa on, että nämä tavoitteet ovat tunnesidonnaisia; ympäristökriisiä tulisi käsitellä realistisesti, mutta säilyttää vallitsevista uhkakuvista huolimatta toivo tulevaisuuteen. [6.] Marjo Hottinen Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan ”Ympäristö on luksusta suhteessa ihmisten perusasioihin” Ympäristötunteet sosiaalityössä. Tutkielman ohjaajana toimi Henna Pirskanen. Lähteet:
Millaisena vanhempien yhteistyö näyttäytyi? Millaista tukea vanhemmat kokivat tarvitsevansa yhteistyövanhemmuuden tukemiseen? Muun muassa näihin kysymyksiin hain vastausta pro gradu -tutkielmassani ”Valvotut vaihdot vanhempien yhteistyön tukena - vanhempien kokemuksia eron jälkeisestä yhteistyöstä vanhemmuustarinoissa.” Vanhemmuus parisuhteen päättymisen jälkeen Vanhempien erotessa heidän parisuhteensa päättyy, vastuun lapsista kuitenkin jatkuessa vanhempien välisenä vanhemmuussuhteena.[1] Useissa kansainvälisissä tutkimuksissa on todettu eron jälkeisen toimivan yhteistyövanhemmuuden lisäävän lapsen myönteistä kehitystä ja hyvinvointia [2]. Eron jälkeisen yhteistyövanhemmuuden rakentumisen lähtökohtana on vanhempien ajatus lapsen ensisijaisuudesta sekä halu sitoutua yhteiseen ja jaettuun vastuuseen lapsen kasvattamisesta ja hoitamisesta. Lisäksi vanhempien on arvostettava ja kunnioitettava toisen vanhemman osallistumista lapsen elämään. Vanhempien yhteistyön toimimisen edellytyksenä on halu keskinäiseen kommunikointiin.[3] Vanhempien kokemuksia yhteistyön toimivuudesta eron jälkeen Laadulliseen tutkimuskyselyyni vastasi 13 vanhempaa, jotka käyttivät vanhempien eron jälkeen valvottu vaihto -tapaamispalvelua lapsen ja toisen vanhemman tapaamisten tukena. Valvottuja vaihtoja voidaan sopia tai määrätä silloin, kun lapsen tapaaminen toisen vanhemman kotona sujuu normaalisti, mutta lapsen siirtyessä vanhemman luota toiselle tilanteisiin liittyy ongelmia, kuten tapaamisten jatkuvia peruuntumisia, vanhempien riitaisuutta tai väkivallan uhkaa [4]. Vastaajilta kysyttiin, millainen merkitys vanhempien yhteistyöllä oli ollut parisuhteen päättymisen jälkeen. Vastaajat kertoivat, ettei vanhempien välinen yhteistyö tai vastavuoroinen arjen työnjako näkynyt arjessa lainkaan. Vanhemmat eivät kokeneet keskinäisellä yhteistyöllä olevan heille mitään merkitystä. Yhteistyö koettiin vaikeana, jopa mahdottomana tai arjen asioita hankaloittavana pakollisena asiana. Jotkut vanhemmat kertoivat ennemminkin olevan helpotus, kun ei tarvinnut olla tekemisissä toisen vanhemman kanssa. Suurin vanhempien välistä yhteistyötä vaikeuttava tekijä oli vanhempien välisen kommunikoinnin puute. Vastaajien kokemuksissa tuli selkeästi näkyviin vanhempien riitaisat välit ja konfliktoitunut tilanne. Vanhemmat kertoivat kokemuksistaan, missä toisen vanhemman kiusaaminen joko suoraan tai lasten kautta oli saattanut kestää jopa vuosia. Vanhemmilla oli kokemuksia myös kunnioituksen, arvostuksen tai hyväksynnän puutteesta. Vanhempien kokemuksissa yhteistyö toisen vanhemman kanssa näyttäytyi rinnakkaisvanhemmuutena, missä molemmat vanhemmat olivat mukana lapsen elämässä, vanhempien keskinäisen yhteistyön ollessa kuitenkin mahdollisimman vähäinen. Vanhempien välistä yhteistyötä tuki viranomaisten kanssa tehdyt sopimukset tai oikeuden päätökset liittyen lasten tapaamisiin tai huollon tehtävänjakoon. Kokemuksia palveluista eron jälkeisessä vanhemmuudessa Vanhemmat kokivat pääsääntöisesti valvottujen vaihtojen tuovan turvaa ja mahdollistavan lapsen ja toisen vanhemman säännölliset tapaamiset. Vaihtotilanteessa paikalla oleva ammattilainen koettiin turvallisena lapsen etua ajavana henkilönä, joka varmistaa tapaamisvaihdon sujumisen niistä tehtyjen sopimusten ja päätösten mukaan. Osa vanhemmista koki työntekijän turvaavan myös vanhemman omaa turvallisuutta tilanteissa, missä vanhemman ei tarvinnut kohdata toista vanhempaa vaihto tilanteessa. Vanhemmat kokivat erityisen tärkeänä sen, että työntekijät toimivat puolueettomasti. Osa vastaajista olivat kokeneet työntekijän toiminnan tai kirjaukset puolueellisena. Varsinkin tilanteissa, missä vanhemmilla oli huoltajuus- tai tapaamisasia vireillä, tämä koettiin kuormittavina. Vastaajat kertoivat, että vanhempien eronjälkeistä yhteistyötä olisi vahvistanut heti parisuhteen päättymisen jälkeen saatava riittävän nopea tuki. Vastaajilla oli kokemuksia siitä, ettei apua ja tukea eron jälkeen ollut saanut tai se oli tullut liian pitkän ajan jälkeen. Vastaajat kertoivat myös tilanteista missä kokivat, ettei ammattilainen ollut tunnistanut tilanteisiin liittyviä haasteita tai uhkia. Tilanteisiin oli saattanut liittyä toisen vanhemman mielenterveys- tai päihdeongelmaa tai väkivaltaa niin, että yhteistyö toisen vanhemman kanssa oli vaarantanut vastaajan ja lapsen turvallisuuden. Heti eron jälkeen olisi toivottu enemmän ammatillista keskusteluapua omien tunteiden työstämiseen sekä parisuhteen päättymisen ja vanhemmuussuhteen rakentumiseen liittyviin asioihin. Osa vastaajista koki hankalissa tai konfliktoituneessa tilanteissa pakkokeinojen olevan ainoa apu tehdä yhteistyötä toisen vanhemman kanssa. Kohti parempaa tukea On tärkeää, että eronneiden vanhempien kanssa työskentelevillä ammattilaisilla on riittävästi tietoa yhteistyövanhemmuudesta ja sen rakentumiseen vaikuttavista tekijöistä. Yhteistyövanhemmuuden rakentumisen ehtona on kummankin vanhemman ja lapsen turvallisuus kaikissa tilanteissa. Siksi on tärkeää, että eroperheiden kanssa toimivat ammattilaiset tunnistavat niitä uhkia, milloin yhteistyövanhemmuuden sijaan rinnakkaisvanhemmuuteen tukeminen voi olla parempi vaihtoehto lapsen edun toteutumisen kannalta. Katariina Silvennoinen Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro- gradu tutkielmaan Valvotut vaihdot vanhempien yhteistyön tukena - vanhempien kokemuksia eron jälkeisestä yhteistyöstä vanhemmuustarinoissa.” Tutkielman ohjaajana toimi Henna Pirskanen. Lähteet:
Itsemääräämisen toteutuminen asumispalveluiden arjessa ei ole itsestäänselvyys. Osa kehitysvammaisista henkilöistä kykenee toimimaan hyvinkin itsenäisesti arjessaan ja elämään omannäköistä elämää, mutta joidenkin kehitysvammaisten henkilöiden itsemäärääminen näyttäytyy asumispalveluissa melko kapeana. Kehitysvammaisilla henkilöillä ei aina ole mahdollisuuksia tehdä edes pieniä päätöksiä omiin asioihinsa liittyen, kuten valita vaatteitaan tai sitä, mihin aikaan aamulla nousee ylös. Itsemääräämisoikeus on ihmisoikeus Itsemääräämisoikeus tarkoittaa ihmisen oikeutta määrätä itseään koskevissa asioissa [1]. Kehitysvammaisilla ihmisillä on oikeus itsemääräämiseen, kuten muillakin ihmisillä. Itsemääräämisoikeudesta säädetään sekä kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa että kansallisessa lainsäädännössä. Uudistettavan vammaispalvelulain tavoitteena on edistää vammaisten henkilöiden osallisuutta ja yhdenvertaisuutta yhteiskunnassa sekä tukea heidän itsenäistä elämäänsä ja itsemääräämisoikeutensa toteutumista [2]. Pro gradu -tutkielmassani selvitin aikuisten kehitysvammaisten henkilöiden itsemääräämisoikeuden toteutumista asumispalveluissa. Itsemäärääminen rakentuu asumispalveluiden arjessa relationaalisesti Kehitysvammaisten henkilöiden itsemäärääminen rakentuu asumispalveluissa relationaalisesti yhdistyneinä toimintamahdollisuuksina yksilön sisäisen itsemääräämisen sekä asumispalveluiden ympäristössä ilmenevien suhteiden yhdistelmänä. Kehitysvammaisen henkilön sisäiset valmiudet itsemääräämiseen liittyvät siihen, miten henkilö ilmaisee omaa tahtoaan, mitkä ovat hänen kykynsä tehdä valintoja ja päätöksiä sekä siihen, millaiset ovat hänen arjessa toimimisen kykynsä. Kehitysvammaisen henkilön itsemääräämisen toteutumiselle on sisäisten valmiuksien ohella merkityksellistä se ympäristö, jossa hän elää ja toimii. Asumispalveluissa asuvan kehitysvammaisen henkilön itsemääräämisoikeus rakentuu sisäisten valmiuksien lisäksi suhteessa asumispalveluyksikön fyysiseen ympäristöön sekä siellä toimiviin muihin ihmisiin. Asumismuodolla on merkitystä Mahdollisuus päättää omaan arkeen ja tilaan liittyvistä asioista toteutuu usein paremmin niillä kehitysvammaisilla henkilöillä, jotka asuvat omissa asunnoissaan. Ryhmäkodeissa asuvilla henkilöillä puolestaan on vähemmän mahdollisuuksia päättää arkeensa liittyvistä asioista, sillä heidän päivittäiseen elämäänsä vaikuttavat oleellisesti sekä yksikön muut asukkaat että siellä vierailevat muut henkilöt. Ryhmäkotien arki voi usein olla hyvin aikataulutettua ja rutinoitunutta, jolloin asukkaan arjen toiminnot toteutuvat ennalta määritellyn ohjelman mukaan [3; 4]. Tällöin ei enää ole kyse pelkästään kehitysvammaisen henkilön kyvystä tehdä päätöksiä ja toimia arjessa itsenäisesti vaan myös siitä, onko hänellä asumisyksikössä siihen mahdollisuutta. Henkilöstön asenteet ja toimintatavat ovat tärkeässä roolissa Merkityksellistä kehitysvammaisten henkilöiden itsemääräämisoikeuden toteutumiselle asumispalveluissa ovat ennen kaikkea siellä työskentelevien ammattihenkilöiden arvot ja työkäytännöt. Kehitysvammaisen henkilön itsemäärääminen tarvitsee toteutuakseen sellaisen sosiaalisen ympäristön, jossa hän voi riittävän avun ja tuen avulla tehdä valintoja ja päätöksiä omaa elämäänsä koskien. Erityisen tärkeäksi muodostuu henkilökunnan rooli itsemääräämisoikeuden tukemisessa silloin, kun kyseessä on vaikeammin kehitysvammainen henkilö, jolla ei välttämättä ole kykyä ilmaista itseään muutoin kuin kehollisesti ilmeillä ja eleillä [3]. Asumisyksiköissä joudutaan joskus rajoittamaan kehitysvammaisen henkilön itsemääräämisoikeutta. Yksikön toimintakulttuuri on keskeisessä roolissa siinä, kuinka herkästi rajoitustoimenpiteitä toteutetaan. Sekä omissa asunnoissa että ryhmäkodeissa asuvilla kehitysvammaisilla henkilöillä on kokemuksia rajoittavista käytännöistä. Kehitysvammainen henkilö voi kokea, ettei hän tule kuulluksi eikä sen vuoksi saa tehdä päätöksiä asioissa, joissa haluaisi tai kykenisi. Toisaalta kehitysvammaisia henkilöitä voidaan asumisyksiköissä rajoittaa myös fyysisesti esimerkiksi lukitsemalla pyörätuolin jarrut. Rajoittamista, kuten keittiön oven lukitsemista, voidaan perustella asukkaiden turvallisuuden varmistamisella. Aina henkilökunta ei tunnista tekojaan itsemääräämisen rajoittamiseksi. [3.] Aikuisen kehitysvammaisen henkilön itsemääräämisen toteutumista voidaan asumispalveluissa tukea osana jokapäiväisiä elämää, mutta se vaatii yksilöllistä hoivaa, ohjausta ja tukea. Keskeistä on itsemääräämisoikeutta kunnioittava toimintakulttuuri sekä yksikössä työskentelevien ammattihenkilöiden kyky ja halu kohdata aikuinen kehitysvammainen henkilö tasavertaisena ihmisenä, jolla on oikeus, mutta myös mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä. Titta Mulari Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan Kehitysvammaisten henkilöiden itsemääräämisoikeuden rakentuminen asumispalveluissa. Kuvaileva kirjallisuuskatsaus. Tutkielman ohjaajana toimi Mari Kivistö. Lähteet:
Asiakaslähtöisyyden vahvistaminen perhesosiaalityön työn organisointitavoissa ja työprosesseissa Perhesosiaalityö on lapsiperheiden sosiaalipalveluja tarjoava palveluyksikkö. Siellä tarjotaan tukea perheille, joissa sosiaaliset ongelmat aiheuttavat haittaa perheenjäsenten hyvinvoinnille tai lapsen kasvulle ja kehitykselle [1]. Asiakaslähtöisyyden vahvistaminen on sosiaalihuoltolaissa (1 §) mainittu tahtotila ja asiakaslähtöisyys kuuluu sosiaalialan eettiseen toimintaan [2]. Asiakaslähtöisyyden osa-alueita on liitetty myös työn tehokkuuden ja vaikuttavuuden lisääntymiseen [ks. 3-5]. Asiakaslähtöisyyden vahvistaminen on sekä asiakkaan että organisaation etu. Työn organisointitavat luovat raameja asiakaslähtöisyyden toteutumiselle työn kokonaisprosessissa. Perhesosiaalityötä toteutetaan eri tavoin eri alueilla, esimerkiksi työtä on vaiheistettu ja integroitu lähitoimijoiden kanssa eri tavoin, ammattilaisten kokoonpano ja ammattinimikkeet vaihtelevat ja palvelut ovat alueittain erilaisia. Pro gradu – tutkielmassani pidin yhteensä seitsemän ryhmähaastattelua perhesosiaalityön erityisen tuen eri työvaiheissa työskenteleville ammattilaisille kolmelta eri alueelta. Tutkielmassa tarkastelin asiakaslähtöisyyden ilmenemistä työn järjestämisen tavoissa ja työprosesseissa. Osa työn järjestämistavoista tukee asiakaslähtöisyyttä ja osa luo asiakaslähtöisyyden toteutumiselle haasteita. Sisällönanalyysin avulla asiakaslähtöisyys paikantui pääosin työprosesseissa osallisuuteen, suhdeperustaisuuteen, yhdenvertaisuuteen ja tarveperustaisuuteen. Analyysin lopputuloksena syntyi kolme kokonaisuutta, joiden kautta asiakaslähtöisyyttä voidaan prosessien tasolla vahvistaa. Ne ovat prosessien eheys, asiakaslähtöisyys prosessien perusteluissa ja ammattilaisten asiantuntijuuden ja osaamisen hyödyntäminen prosesseissa. Asiakaslähtöisyys vaatii asiakkaiden tarpeet huomioivia työprosesseja Osa perhesosiaalityön asiakkaista on oikeutettuja sosiaalihuoltolaissa (3 §) säädettyyn erityiseen tukeen, jolloin asiakkaiden tuen tarpeet ja tilanteet ovat usein moninaisia ja haastavia. Laissa määritellään erityisen tuen tarpeessa olevan lapsen kehityksen tai terveyden voivan olla vaarantunut lapsen oman käytöksen tai kasvuolosuhteiden vuoksi. Lain määritelmä jättää laajat tulkintaraamit sille, mitä erityinen tuki on ja kuka siihen on oikeutettu. Tämä haastaa asiakkaiden yhdenvertaisuutta. Lastensuojelulakiin (13b §) lisätty asiakasmitoitus on muuttanut erityisen tuen ja lastensuojelun rajapintaa. Tutkielman perusteella lastensuojeluun on vaikeampi saada asiakkaita ja lastensuojelun avohuollon asiakkaina olleita tulee enemmän perhesosiaalityöhön. Erityisen tuen tarpeessa oleville asiakkaille tarjottua tukea työntekijät eivät kokeneet perhesosiaalityössä aina riittävänä. On syntynyt tarve intensiivisemmille palveluille ja työprosessien tarkastelulle muuttuviin asiakassegmentteihin perustuen. Erityisen tuen tarpeessa olevalla asiakkaalla on oikeus sosiaalityöntekijän työpanokseen. Muulta osin asiakasprosessit ja palvelut ovat tutkielman perusteella yhteneväiset muiden perhesosiaalityön asiakkaiden kanssa. Sosiaalityöntekijän rooli voi jäädä vähäiseksi asiakasprosessissa monestakin syystä, jolloin erityisen tuen -statuksen hyöty jää kyseenalaiseksi. Prosessien ja palveluiden jäsentämistä ja kohdentamista tulee tehdä vahvemmin tuen tarpeiden mukaan ja sosiaalityöntekijöiden riittävyyttä ja roolia tulee tarkastella huomioiden erityisen tuen tarpeen muutokset ja asiakkaiden asema. Erityisen tuen tarpeen määrittelyä, merkitystä ja asemaa tulee perhesosiaalityössä edelleen kirkastaa. Haasteista ratkaisuihin Prosessien eriyttämisellä on epätoivottuja seurauksia asiakaslähtöisyydelle, kuten jonojen muodostumista perhesosiaalityön sisällä sekä tuen, työntekijä - asiakassuhteen ja tiedon karttumisen katkeamista. Työn järjestämistapojen ja prosessien perusteluissa järjestelmäkeskeisyys voi ajaa asiakaslähtöisyyden edelle. Ammattikuntien rooleissa on selkiyttämisen varaa, jotta prosesseissa voitaisiin hyödyntää vielä laajemmassa potentiaalissa eri ammattikuntien osaamista ja asiantuntijuutta. Suurilla alueilla haasteena on saavuttaa tai säilyttää yhdenmukaiset käytänteet. Eheä asiakasprosessi on tuen kokonaisuus ja jatkumo ilman ylimääräisiä työntekijävaihtoja, katkoja tai vaiheita. Asiakasprosessin nivelvaiheiden riskit asiakaslähtöisyydelle on tunnistettu ja niitä on poistettu tai lievennetty esimerkiksi reflektiivisillä rakenteilla. Asiakas on osallisena läpi prosessin. Keskeiset riippuvuussuhteet perhesosiaalityön sisällä ja palveluverkostossa on tunnistettu ja prosessit on rakennettu ne huomioiden. Eri ammattilaisten asiantuntijuutta ja osaamista hyödynnetään kohdennetusti ydinosaamiseen perustuen ja laajassa potentiaalissaan. Monialainen yhteistyö rakentuu tuen prosessiin yhteisvastuullisesti yhteisesti johdetun toiminnallisen integroinnin keinoin. Palveluiden osalta hyvinvointialueen itse tuottamat palvelut näyttäytyvät tutkielmassa asiakaslähtöisinä. Niissä mahdollistuu työparimainen ja arvioiva työote, tuen räätälöinti ja työntekijöiden asiantuntijuuden ja osaamisen laaja hyödyntäminen ja jakaminen. Ostopalveluiden käyttö mahdollistaa monipuolisemman palveluvalikon ja asiakassegmenttien perusteella kehitettyjä palveluita on tarjolla. Jää kuitenkin hyvinvointialueiden harkintaan pitäydytäänkö lakisääteisissä palveluissa vai lähestytäänkö asiakkaiden muuttuvia tarpeita palveluvalikkoa laajentamalla. Lopuksi Asiakaslähtöisyyteen on kiinnitettävä huomiota työn järjestämisen tavoissa. Toimintaympäristön muutokset vaativat muutokset huomioivaa työprosessien kehittämistä. Systeemiselle ja relationaaliselle lähestymistavalle on tilausta. Prosessien eheys, asiakaslähtöiset perustelut ja ammattilaisten asiantuntijuuden ja osaamisen kohdennettu ja laaja hyödyntäminen toimivat hyvänä pohjana asiakaslähtöisten prosessien kehittämisessä. Heli Tenhovuori Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan ”Asiakaslähtöisyys perhesosiaalityön erityisen tuen työprosesseissa”. Tutkielman ohjaajana toimi Henna Pirskanen. Lähteet
Miten sosiaalityön arvot ja ammattietiikka näyttäytyivät koronapandemian aikaisessa sosiaalityössä?30/8/2023
Pandemian aikana sosiaalityöntekijöiden tuli miettiä uudelleen, miten he voivat soveltaa sosiaalityön ammattietiikkaa ja arvoja työhönsä muuttuneessa ympäristössä. Ammattietiikan ja arvojen merkitys sosiaalityössä Sosiaalityöhön kuuluu ammatilliset arvot ja sosiaalityöntekijöiden työtä ohjaa ammattietiikka. Ammattietiikkaan kuuluu käsitys yleisesti hyväksytystä toiminnasta sosiaalityössä. Ammattietiikka ohjaa myös sosiaalityöntekijöitä pohtimaan työssään esiintyviä eettisiä kysymyksiä ja se sisältää pohdintaa oikean ja väärän välillä. Sosiaalityön arvot vuorostaan kertovat sen, mikä sosiaalityötä tehdessä on yleisesti tärkeää ja tavoiteltavaa. Ammattietiikan soveltamisen tavat muutoksessa pandemian aikana Yhteiskunnalliset ja globaalit kriisit, kuten koronapandemia aiheuttivat muutostarpeita sosiaalityön käytäntöihin [1]. Muuttuvissa ympäristöissäkin sosiaalityöntekijöiden tulee toimia työssään eettisesti ja sosiaalityön arvoja noudattaen. Tämä johti siihen, että pandemian aikana eettisten periaatteiden soveltamisen tavat piti sisällyttää pandemian aikaiseen sosiaalityöhön [2]. Pandemian aikana vanhat toimintatavat, joihin oli ns. sisäänrakennettu ammattietiikka eivät välttämättä olleet käytettävissä pandemian vuoksi. Pandemiaan liittyi hallituksen taholta omat ohjeistukset viruksen leviämisen ennaltaehkäisyyn, joka myös osaltaan muutti sosiaalityön työskentelytapoja, koska tilanteita piti ennakoida, harkita ja käytännön osalta selvittää eri tavalla kuin aikaisemmin. Sosiaalityöntekijät kohtasivat pandemian vuoksi työssään uusia eettisiä kysymyksiä, joihin ei ollut pandemian alussa yksinkertaisia tai valmiita ratkaisuja. Tällaiset kysymykset saattoivat sisältää päällekkäisiä vastuita ja velvollisuuksia, lisäksi tilanteiden mahdollisia seurauksia tuli tarkastella. Esimerkiksi, oliko oikein tavata asiakasta kasvotusten tämän oikeuksien toteutumisen näkökulmasta, vaiko suojella asiakasta mahdolliselta tartunnalta tai noudattaa työnantajan ohjetta etätyöstä? Pandemian edetessä sosiaalityöntekijät keksivät uusia vaihtoehtoisia tapoja tehdä työtään pandemia-ajan rajoituksista huolimatta, kuten suojavarusteiden käyttäminen tartuntojen ehkäisemiseksi asiakastapaamisissa, asiakkaiden tapaaminen ulkona tai asiakkaille soittaminen. Uusien tilanteiden suhteen tuli myös miettiä, miten niihin sisällytettiin ammattietiikkaa. Toisinaan saattoi olla myös eettisesti oikein kyseenalaistaa instituutioiden pandemian ajan ohjeita, jos ne olivat asiakkaita kohtaan haitallisia tai epäoikeudenmukaisia [3]. Ammattietiikka ohjenuorana Kuten mainittu muuttuvissa ympäristöissä ammattietiikan soveltamisen tavat muuttuvat, mutta samaan aikaan ammattietiikka ja arvot toimivat sosiaalityön ytimessä, ohjaten sosiaalityöntekijää toimimaan oikein silloinkin, kun tilanne on uusi tai yllättävä. Lisäksi ammattieettinen työskentely ei ole vain yksittäisten työntekijöiden vastuulla, vaan ammattietiikka rakentuu keskustelussa sosiaalityön organisaatioiden muiden jäsenten kanssa. Tämän vuoksi sosiaalialan ammattilainen, pyydä rohkeasti apua mieltä askarruttaviin eettisiin kysymyksiin työkaverilta tai esihenkilöltä uusissa tilanteissa! Ruusa Vierikko Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto. Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan: ”Diskurssianalyysi sosiaalityöntekijöiden ammattietiikasta koronaviruspandemian ensimmäisen aallon ajalta”. Tutkielman ohjaajana toimi Timo Harrikari. Lähteet:
Maahan muuttaneiden kotoutumisen edistäminen ei ole ainoastaan kotouttamistyötä tekevien ammattilaisten vaan kaikkien yhteiskunnassa asuvien tehtävä. Meillä on kuitenkin erilaisia tapoja ymmärtää sitä, mikä on kotoutumisen tavoite ja miten tuohon tavoitteeseen päästään. Kotoutumisen ja sitä edistävän työn määrittely pitää sisällään monenlaista normittamista ja vallankäyttöä. Maahanmuuttoa ja kotoutumista koskeva keskustelu on ajankohtaista Maahanmuutto ja maahan muuttaneiden kotoutuminen ovat jo pitkään olleet ajankohtaisia kysymyksiä Suomessa ja kansainvälisesti. Kotoutumista edistävät palvelut ovat suurten muutosten keskellä. Valtion virallista linjaa hallitsee näkemys siitä, että kotoutumisen tulisi olla nopeaa, tehokasta ja työllistymiseen tähtäävää. Kotoutumislakiin suunnitteilla olevan kokonaisuudistuksen tarkoitus on entisestään tehostaa ja nopeuttaa kotoutumista. Tämä pyritään toteuttamaan esimerkiksi lyhentämällä lakisääteistä kotoutumisaikaa [1]. Kotoutuminen on kuitenkin kattava, kaikkia elämän osa-alueita koskeva prosessi, joka voi kestää jopa vuosikymmeniä. Se, että kotoutuja on oppinut valtakielen tai käy töissä, ei vielä kerro paljoakaan kotoutumisen onnistumisesta. [2.] Asenteet maahanmuuttoa kohtaan ovat kiristyneet ja Suomessa on keskusteltu viime aikoina laajasti rasismista. Pääministeri Petteri Orpon hallitus suunnittelee tekevänsä useita kiristyksiä maahanmuuttopolitiikkaan, vaikka jo nykyinen lainsäädäntö aiheuttaa useita ongelmia kotoutujille ja tekee kotouttamistyöstä ammattilaisille eettisesti haastavaa. Ammattilaiset puhuvat muun muassa osallisuudesta ja suomalaisuudesta Sosiaalityön pro gradu -tutkielmassani tarkastelin, kuinka maahan muuttaneiden kanssa erilaisissa organisaatioissa, kuten järjestöissä työskentelevät ammattilaiset jäsentävät kotouttamista. Ammattilaiset puhuvat kotouttamistyöstä monipuolisesti ja osittain ristiriitaisesti. He jäsentävät työtään puhumalla asiakaslähtöisyydestä ja yksilöllisyydestä, mutta myös vastakkaisesti palvelujen järjestämisestä käsin. He korostavat kotouttamistyön suomalaisuuteen ohjaavaa ulottuvuutta sekä puhuvat kriittisesti yhteiskunnasta, jonka rakenteet tuottavat kotoutujille eriarvoisuutta. Ammattilaiset pyrkivät työllään tukemaan kotoutujien toiveiden mukaista, asiakaslähtöistä, voimavaraistavaa ja unelmia toteuttavaa kotoutumista. Puheenvuoroissa osallisuus näyttäytyy erityisen mahdollisena silloin, kun ”menee rohkeasti sisälle suomalaisuuteen” [3]. Tämä tarkoittaa verkostoitumista suomalaisten ihmisten kanssa, suomen kielen oppimista ja suomalaiseen kulttuuriin sukeltamista. Puhetapa tuo esiin ajatuksen, jonka mukaan voimaantumisen edellytyksenä on olla aktiivinen osa nimenomaan suomalaista kulttuuria. Jääminen omaan maahanmuuttajayhteisöön sen sijaan nähdään ei-tavoiteltavana passiivisuutena. Suomalaisuuteen ohjaava kotouttaminen muistuttaa assimilaatiota, jossa pyrkimyksenä on sulauttaa kotoutujat enemmistöväestön määrittelemiin normeihin tullakseen yhteiskunnassa hyväksytyiksi [4]. Ammattilaiset määrittelevät osallisuudelle tiettyjä kriteereitä ja tavoitteita, jolloin kyseessä on ammattilaisen alulle käynnistämä osallistaminen ja voimaannuttaminen. Kenellä on valtaa määritellä kotoutumisen tavoitteet? Osallisuuden edistäminen on hyvinvointia tuottavissa organisaatioissa nykyisin trendi. Vaikka organisaation kielenkäyttö sisältäisi kotouttamisesta osallistavaa puhetta, sen taustalla saattaa kuitenkin olla vastaanottavan yhteiskunnan näkökulma siitä, mitä pidetään toivottavana kotoutumisena. Tällöin kotoutuminen ei puheesta huolimatta ole aidosti kotoutujan yksilöllisistä toiveista ja lähtökohdista liikkeelle lähtevää. On tärkeää keskustella siitä, tavoitellaanko osallisuuspuheella esimerkiksi tietynlaista jatkuvaa itsensä kehittämiseen tähtäävää, keskiluokkaista ja länsimaista elämäntapaa, vai onko jokaisella mahdollisuus määritellä itse osallisuutensa ehtoja. Kotoutujien osallisuuden vahvistumisen katsotaan olevan yksi kotoutumisen tärkeimmistä tavoitteista. Tämän edistämiseksi on välttämätöntä purkaa yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja ottaa osaa julkiseen keskusteluun, jota käydään aktiivisesti tälläkin hetkellä. Maahanmuuttoon ja vähemmistöjen asemaan liittyvän keskustelun polarisoituessa sosiaalityön ammattilaisilla on entistä tärkeämpää sitoutua kaikkien maassa olevien ihmisten oikeuksien ja yhdenvertaisuuden puolustamiseen. Minna Raappana Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto. Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan ”Kotouttamiselle rakentuvat merkitykset: Diskurssianalyysi paikallistoimijoiden haastatteluista”. Tutkielman ohjaajana toimi Mari Kivistö. Lähteet:
Yhteiskunnan kannalta on tärkeää, että vanki vapautuessaan saa riittävästi tukea ja ohjeita tulevaan elämään yhteiskunnan jäsenenä. Mitä sitten kun vapaus koittaa Media kirjoittaa, että rikollisuus on lisääntynyt huomattavasti ja se korostuu myös kirjoituksissa. Valvottu koevapaus on hyvä uusi lisä rangaistuksien loppuvaiheessa tapahtuva toimenpide [1]. Tämä on tapa, jolla autetaan vankia palaamaan tuetusti takaisin niin sanottuun normaaliin elämään. Tätä toimintaa sanotaan: ”saattaen takaisin yhteiskunnan jäseneksi”. Valvotussa koevapaudessa olevat vangit muuttavat asuntoon, joka on rikosseuraamuslaitoksen taholta hyväksytty ja asunnossa asuvat ovat hyväksyneet sen, että vanki tulee siihen asumaan heidän kanssaan. Lapsien mielipiteet on otettu huomioon lapsen iän mukaan. Vankilassa aloitettu valmistelu vangin vapautumiseen aloitetaan jo hyvissä ajoissa ennen vangin vapautumista. Laaditussa vapautumissuunnitelmassa on otettu huomioon vangin tarvitsema apu ja tuki, kun hän lähtee suorittamaan valvottua koevapautta, jotta se onnistuisi mahdollisimman hyvin rikosseuraamuslaitoksen ehtojen mukaisesti. Tarkoituksena on, että vanki sopeutuu hyväksytysti takaisin yhteiskuntaan ja muuttaa elämäänsä siten, ettei rikollisuus enää kuulu elämäntapoihin. Millaisia ongelmia voi eteen tulla Kaikkiin erilaisiin ongelmatilanteisiin ei löydy apua julkisista palveluista, joten henkilökohtaisen tuen antajat löytyvät usein perheen, suvun, ystävien ja naapureiden keskuudesta ja nousevat tärkeään asemaan vangin elämässä [2]. Työskenneltäessä vankeudessa elävien ihmisten kanssa tulee ottaa huomioon hänen itsemääräämisoikeutensa, koska hänellä on oikeus määritellä avun tarjoajat suhteessa hyväksytysti rikosseuraamuslaitoksen sääntöihin. Vankien toimeentulo on turvattu työpaikan avulla tai kuntouttavalla työtoiminnalla, eläkkeellä tai muulla hyväksytyllä tavalla. Lisäksi heille tulee mahdollisesti eri aisantuntijoiden tapaamisia valvotun koevapauden ajaksi [1]. Kontrolli Valvotussa koevapaudessa olevia vankeja valvotaan sähköisillä laitteilla ja heidän liikkuma-alueensa on määritelty. He eivät saa poistua määritetyltä alueelta ja jos he poistuvat siltä, sähköiset laitteet ilmoittavat siitä. Sähköisinä laitteina ovat mukana pidettävät nilkkapanta ja 2-trackpuhelin. Asiantuntijoiden tapaamiset toimivat kontrollina vangeille, sillä jos he eivät mene sovitulle tapaamiselle siitä menee heti tieto vankilaan valvotun koevapauden valmistelijalle. Rikkeistä seuraa aina useimmiten paluu vankilalle, jossa järjestetään kurinpitopalaveri ja hänellä on mahdollisuus antaa vastine siihen, miksi niin oli tapahtunut. Vangin paras tuki valvotussa koevapaudessa Valvotussa koevapaudessa olevat vangit kokevat perheen ja lähiympäristön merkityksen erittäin tärkeänä. Työ on toinen asia, joka koetaan tärkeänä, kuten kaikille muillekin työ on merkityksellinen järjestyksen ylläpitäjä. Säännölliset työajat tuovat elämään tietynlaista rytmiä ja vakautta. Kohdatessa valvotussa koevapaudessa olevan vangin, niin silloin ei pitäisi antaa ennakko-oletusten vaikuttaa siihen, miten tapaaminen onnistuu. Yleensä ennakko-oletukset eivät pidä paikkaansa. Lopuksi Valvottu koevapaus on erittäin hyvä toimintatapa, kun vankeja vapautetaan vankilasta. Tällöin heidän vapautumisensa on suunnitelmallista ja he vapautuvat tuen ja ohjauksen avulla takaisin yhteiskuntaan. Perhettä on kuultu ja ohjeistettu, jos vanki ei noudata sääntöjä, joihin hän itse on kirjallisella allekirjoituksellaan suostunut. Valvotussa koevapaudessa oleva ei ole ilman kontrollia, vaan häntä valvotaan tietynlaisen kontrollin avulla. Marjatta Selkälä Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Lapin yliopisto. Blogikirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaani: Sosiaalisen verkoston tuen ja kontrollin merkitys valvotussa koevapaudessa olevalle vangille. Tutkielman ohjaajana toimi Tarja Orjasniemi. Lähteet:
Vammaiset nuoret kohtaavat ennakkoluuloja eri tahoilta. Ennakkoluulot näkyvät etenkin työelämässä työpaikan saamisen haasteina sekä syrjintänä. Halu elää ihan tavallista elämää Matka nuoruudesta aikuisuuteen on erityinen elämänvaihe, jonka aikana nuoret itsenäistyvät lapsuudenkodistaan. Itsenäistymiseen kuuluvia tapahtumia ovat esimerkiksi koulun päättäminen, ammattiin valmistuminen, omaan kotiin muuttaminen, työelämän aloittaminen sekä parisuhteen ja perheen perustaminen. Nuoret kohtaavat nämä tapahtumat omaan tahtiin, mutta vammaiset nuoret voivat itsenäistymisen aikana kohdata erityisiä haasteita. [1] Vammainen nuori voi tarvita itsenäistymisen tueksi yksilöllisiä palveluita kuten henkilökohtaista apua tai kuljetuspalvelua. Tärkeässä osassa itsenäisen ja vapaan liikkumisen takaamiseksi ovat myös toimivat apuvälineet sekä esteetön ympäristö. Itsemäärääminen on ihmisoikeus Vammaisella nuorella on oikeus päättää ja huolehtia itse omista asioistaan. Tarvittaessa hänelle on annettava tukea päätösten tekemiseen. Itsenäinen päätösten tekeminen elämän pienissä ja suurissa päätöksissä on yksi tärkeimmistä aikuisuuden merkeistä. Monet vammaiset nuoret kuitenkin kokevat, että heidän itsemääräämisensä toteutuminen vaatii heiltä itseltään aktiivisuutta ja ylimääräisiä ponnisteluja. Erityisesti nuoren käytettävissä oleva tieto eri vaihtoehdoista sekä hänen kykynsä verrata eri valintojen vaikutusta omaan elämäänsä edistävät hänen itsemääräämisensä toteutumista. [2] Kenties suurimpana esteenä itsemääräämisen toteutumiselle vammaiset nuoret kokevat ympäristössä vallitsevat asenteet ja ennakkoluulot vammaisuutta kohtaan. Monet vammaiset henkilöt ovat kokeneet itsemääräämisen rajoittamista esimerkiksi perhe- ja työelämään liittyvissä asioissa. Usein loukkauksien syynä ovat ympäristön ahdas tulkinta vammaisen henkilön ruumiillisesta pystyvyydestä sekä vammaisuutta kohtaan asetetut asenteet ja stereotypiat. [3] Läheisten ja ympäristön asenteet edistävät itsemääräämisen toteutumista Vammaisen nuoren itsemääräämistä edistävät perheen ja läheisten kannustaminen ja tuki. Kannustavassa perheessä vammaista nuorta tuetaan oman järjen käyttöön sekä luotetaan nuoren omaan arvioon siitä, pystyykö hän tekemään jotain asiaa vai ei. Itsemääräämistä edistää myös se, että nuoreen suhtaudutaan kuten keneen tahansa ikäiseensä. Kuten muillakin nuorilla, myös vammaisilla nuorilla pitää olla mahdollisuus tehdä myös vääriä valintoja. Vammaisten nuorten itsemääräämistä edistävät etenkin mahdollisuudet osallistua tarvittavin mukautuksin tavanomaiseen opiskeluun, harrastuksiin ja työelämään. Ennakkoluulot rajoittavat usein vammaisia nuoria osallistumasta samaan toimintaan muiden nuorten kanssa, mikä saattaa vaikuttaa siihen, ettei kaikille soveltuvaa yhteistä toimintaa edes järjestetä. [4] Vammaisen henkilön kohdalla hyväkään koulutustausta ei välttämättä takaa koulutusta vastaavaa työtä tai ylipäätään minkäänlaista asemaa työmarkkinoilla [5]. Vammaisilla nuorilla on halu elää tavanomaista elämää ja useimpien päämääränä on päästä esimerkiksi palkkatyöhön. Kuitenkin yhteiskunnassa yhä vallitsevat asenteet ja ennakkoluulot sekä palveluihin liittyvä byrokratia asettavat edelleen esteitä vammaisten nuorten itsemääräämisen toteutumiseksi. Mahdollistamalla vammaisten nuorten näkyminen ja osallistuminen kouluissa työpaikoilla ja harrastuksissa, vähennetään pitkällä aikavälillä myös vammaisten nuorten kohtaamia asenteellisia esteitä. Vammaisten nuorten itsemääräämisen toteutumisen esteenä ovat pohjimmiltaan rakenteelliset ongelmat eivätkä vammaiset nuoret halua tyytyä yhtään sen vähempään kuin muutkaan. Henna Hekkala Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto. Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan ” Itsemääräämisen edellytykset ja esteet vammaisen nuoren itsenäistyessä”. Tutkielman ohjaajana toimi Mari Kivistö. Lähteet:
|
Yhteisillä tulillaLapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkimusyhteisön blogi. Categories |
Yhteisillä tulilla | Yhteisillä tulilla |