Oletko joskus vaikkapa Instagramissa törmännyt meemiin, joka kehottaa menemään töihin? Tai vaihtoehtoisesti oletko joskus kuullut kehotuksen hankkia ”oikeita töitä”? Palkkatyön yhteiskunnan ”kansalaisena” luultavasti olet. Maailma ja tavat tehdä työtä ovat muuttuneet viime vuosikymmeninä radikaalisti, ovatko käsitykset työstä ovat muuttuneet samaan aikaan?
Palkkatyö on yhteiskunnallisen järjestyksemme vankka perusta, jonka muottiin meidän kaikkien on asetuttava. Samalla se on myös instituutio, jonka vakaassa syleilyssä voimme yleensä tietää, mitä huominen tuo tullessaan. Tai näin ainakin oli silloin, kun teollisuusyhteiskunta oli voimissaan ja savupiipputeollisuus tuprutti hyvinvointia keynesiläisessä hengessä koko läntiseen maailmaan. Tänä päivänä tehtaiden liukuhihnat ovat muuttaneet halvemman työvoiman perässä muualle, ja teollisuusyhteiskunta on muuttunut palveluintensiiviseksi jälkiteolliseksi yhteiskunnaksi, jossa työntekijöiltä vaaditaan jatkuvasti enemmän ammattitaitoa sekä koulutusta. Nykyään jo kolme neljästä töissä käyvästä suomalaisesta saa leipänsä jonkinlaisesta palvelu- tai hallinnonalan ammatista, teollisuuden ja rakentamisen osuuden ollessa 22 prosenttia ja maa- ja metsätalouden kattaessa neljä prosenttia. Pro gradu -tutkielmassani tutkin Juha Sipilän vuodesta 2015 vuoteen 2019 vallassa olleen hallituksen käsityksiä työstä ja työnteosta aktiivimallin kontekstissa. Tämän paljon kritiikkiä ja julkista debattia herättäneen uudistuksen oli kaikessa yksinkertaisuudessaan tarkoitus saada suomalaiset tekemään enemmän töitä valtiontalouden tervehdyttämiseksi. Erityisen huomionarvoista on se, että työn laadulla ei Sipilän hallituksen näkökulmasta ole merkitystä, vaan ainoastaan sillä, että työtä tehdään. Esimerkiksi talouskasvun kannalta olennaiselle työn tuottavuudelle ei tässä yhteydessä annettu hallituksessa juuri mitään painoarvoa. Työ takaa jokapäiväisen leipämme ja pikamuotimme Vastaus äskeiseen kysymykseen onkin yksinkertainen: Jälkiteollisessa yhteiskunnassa työn muodot ja sisällöt ovat muuttuneet, mutta siitä puhutaan edelleen samoin kuin teollisen yhteiskunnan aikaan. Palkkatyötä pidetään edelleen koko yhteiskunnallisen järjestyksemme perustana ja oletus siitä, että jokainen yhteiskunnan jäsen elättää itsensä jonkinlaisella palkkatyön muodolla, on voimissaan. Samaan aikaan erilaisten epäsäännöllisen työn muotojen määrä on jatkuvassa kasvussa ja työelämä muuttuu epävarmemmaksi. Erityisesti tämä näkyy työn ja sosiaaliturvan välisessä suhteessa. Palkkatyö on edelleen ensisijainen toimeentulon ja elannon hankinnan muoto, johon kaikkien yhteiskunnan jäsenten oletetaan osallistuvan. Saksalais-yhdysvaltalaisen yhteiskuntafilosofi Hannah Arendtin ajattelua mukaillen elämme ”kuluttajien yhteiskunnassa”, jossa ”työ ja kuluttaminen ovat vain saman prosessin kaksi eri tasoa”. Tällaisessa yhteiskunnassa kaikkein jaloin aktiviteetti on työ, jonka tehtävä on turvata ihmisen perustarpeet sekä niiden runsaus. Kuluttajien yhteiskunnassa tuotannosta tulee syklinen prosessi, jossa tuottaminen ja kuluttaminen seuraavat toisiaan loppumattomasti. Elämmekin yhteiskunnassa, jossa tuotamme lukemattoman määrän erilaisia kulutustavaroita, joita voimme ostaa työstä saamallamme palkalla oman elämänprosessimme jatkumiseksi ja kaiken toiminnan tulee tähdätä tähän elannon hankkimiseen. Huomionarvoinen seikka on kuitenkin se, että kulutusyhteiskunnassa lähes kaikki hyödykkeet ovat kulutushyödykkeitä, joita kulutetaan hengissä pysymisen kannalta välttämättömien hyödykkeiden tapaan. Käytännössä siis kulutamme vaikkapa vaatteita samaan tapaan kuin elintarvikkeita, vaikka vaatteet eivät pilaannu, jos niitä ei välittömästi käytetä tuottamisen jälkeen. Työ muuttuu – muuttuuko sosiaaliturva? Työn olemus ihmiselämän keskeisenä osa-alueena näkyy myös sosiaaliturvajärjestelmässä. Koko systeemi on rakennettu oletukselle palkkatyön tekemisestä ja siihen kaikin keinoin pyrkimisestä. Siirtyminen jälkiteolliseen yhteiskuntaan on kuitenkin muuttanut työntekoa radikaalisti ja tulevaisuutta kohti mennessä vauhti on vain kiihtymässä. Tämä näkyy jo tällä hetkellä siinä, että Suomen reilusta kahdesta miljoonasta työllisestä noin 700 000 työskentelee muuten kuin vakituisessa palkkatyösuhteessa, esimerkiksi freelancerina tai vuokratyösuhteessa. Nämä palkkatyön ulkopuolella olevat työntekijät ovat kuitenkin paljon turvattomammassa asemassa palkkatyötä tekeviin, sillä mm. koulutus- ja eläkejärjestelmät on suunniteltu palkkatyötä tukeviksi instituutioiksi. Täten palkkatyön ulkopuolelle jäävillä ei ole samanlaista oikeutta vaikkapa lomiin tai työterveyshuoltoon. Perustulosta on puhuttu viime aikoina paljon mm. Kelan toteuttaman maailmanlaajuistakin huomiota herättäneen perustulokokeilun muodossa. Se mahdollistaisi uudella tavalla vastaamisen jälkiteollisen yhteiskunnan asettamiin haasteisiin, joita toimeentulon hankinta siinä asettaa. Epäsäännöllisten työsuhteiden, projekti- ja ”silpputyön” lisääntyessä perustulo loisi kansalaisille tarvittavaa turvaa monimuotoisten elannonhankintakeinojen viidakossa. Sipilän hallituksen kaltaisten työkäsitysten maailmaan perustulo ei kuitenkaan mahdu, sillä siitä puuttuu vastikkeellisuuden elementti. Palkkatyön yhteiskunnassa elannolle on asetettu hinnaksi vaiva, eikä ilmaisia lounaita ole jaettavissa. Sen, haluavatko tulevat sukupolvet vapautua palkkatyön kahleista kohti joustavampaa työelämää ja elannon hankintaa, näemme tulevaisuudessa. Sipilän hallituksesta voimme todeta sen lupauksistaan huolimatta katsoneen vakaasti menneisyyteen, vaikka tulevaisuus olikin lähempänä kuin he halusivatkaan nähdä. Otto Ikävalko Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Teksti perustuu valtio-opin pro gradu -tutkielmaan ”Työtä, työtä, työtä tehdään, jotta, jotta leipää syödään”, mikä käsittelee Sipilän hallituksen käsityksiä työstä ja työnteosta eduskunnan aktiivimallikeskusteluissa. Työn ohjasi Aini Linjakumpu Comments are closed.
|
Yhteisillä tulillaLapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkimusyhteisön blogi. Categories |
Yhteisillä tulilla | Yhteisillä tulilla |