Käytännössä kuka vaan voi olla lähisuhdesurmaaja. Lähisuhdesurma tulee usein ympäröiville ihmisille yllätyksenä eivätkä läheiset voi käsittää, mitä oikein tapahtui ja miksi. Läheisensä tappaja voi olla yleisesti hyvin tykätty ja sosiaalisesti taitava henkilö, jota on saatettu pitää perheestään huolta pitävänä vanhempana ja kumppanina. Lähisuhdesurman ennusmerkit voivat olla hyvin piilotettuja, vaikeasti tunnistettavia tekijöitä perheen tai yksilön elämässä. Mutta millaiset tekijät voivat kieliä siitä, että lähisuhdesurman riski on olemassa? Kuva: Mayron Oliveira / unsplash.com. Lähisuhdesurma on lähisuhdeväkivallan lopullisin ja julmin ulottuvuus. Lähisuhdesurma saavuttaa nopeasti ihmisten tietoisuuden ja aloittaa julkisen keskustelun siitä, miten merkkejä surmateosta ei ollut, miksi surma tapahtui ja mitä olisi voitu tehdä toisin uhrien pelastamiseksi. Lähisuhdesurma on ilmiönä traaginen ja melko harvinainen, mutta median myötä se on tullut lähemmäksi ihmisiä sekä heidän arkeaan. Tutkin pro gradussani lähisuhdesurmia ja niiden ennusmerkkejä. Tutkimukseni oli laadullinen kirjallisuusanalyysi, jonka aineisto koostui 20 lähisuhdesurmia käsittelevästä tutkimusartikkelista, joiden lisäksi hyödynsin tutkimuksessa laajasti myös muuta aineistoa. Tavoitteenani oli selvittää, millaisia ennusmerkkejä lähisuhdesurmatapauksissa on löydettävissä ja miten ne on otettu viranomaistyössä ja lainsäädännössä huomioon. Väkivalta perheessä Perheessä tai parisuhteessa väkivaltaisesti käyttäytyvä henkilö voi päätyä lähisuhdesurmaan esimerkiksi kontrollin vuoksi [1]. Tekijä on saattanut vainota, fyysisesti pahoinpidellä tai muutoin kaltoinkohdella perheenjäseniään ennen surmatekoa. Tekijä voi piilotella väkivaltatekojaan tai kaltoinkohteluaan tappamalla uhrinsa [2]. Ulkopuolisen voi olla vaikeaa käsittää, miksi tekijä surmaisi esimerkiksi pahoinpitelemänsä tai seksuaalisesti hyväksikäyttämänsä lapsen, koska surman kiinnijäämisen todennäköisuus ja tuomion kovuus ovat suurempia kuin väkivaltatekojen. Toisaalta teot voivat johtaa uhrin kuolemaan myös vahingossa. Myös esimerkiksi psyykkinen väkivalta voi johtaa lähisuhdesurmaan. Esimerkiksi pitkään vainottu henkilö saattaa väsymyksissään, masentuneena ja epätoivoissaan päätyä tappamaan vainoajansa. Vainoaja voi olla henkilön nykyinen tai entinen kumppani. Tekijän mielenterveysongelmat ja persoonallisuushäiriöt Lähisuhdesurmaaja voi kärsiä erilaisista mielenterveyden haasteista [3]. Esimerkiksi psykoottiset mielenterveysongelmat ja vainoharhat voivat johtaa siihen, että ihminen surmaa kumppaninsa ja/tai lapsensa. Myös erilaisista persoonallisuushäiriöistä, kuten narsismista kärsivä voi tappaa uhrinsa. Tällöin tekijä ei ole esimerkiksi kyennyt hyväksymään parisuhteen päättymistä ja pyrkii äärimmäiseen kontrolliin tappamalla kumppaninsa. Taloussotkut tai yllättävät potkut Raha on yleinen lähisuhdesurman motiivi. Veloista kärsivä voi tappaa kumppaninsa tai perheensä piilotellakseen velkoja. Sama pätee työttömyyteen – äkillisesti työttömäksi jäänyt saattaa häpeän tai epätoivon vuoksi tappaa perheenjäsenensä. Tekijä voi pyrkiä lähisuhdesurmalla myös taloudellisen tilanteen parantamiseen tavoitellessaan esimerkiksi uhrin henkivakuutusta. Läheisen suojelu Lähisuhdesurmalla voidaan pyrkiä suojelemaan perhettä kuvitelluilta tai todellisilta uhilta. Tällöin tekijä voi tappaa uhrinsa suojellakseen häntä taloudelliselta ahdingolta tai huostaanotolta. Tekijä saattaa tappaa (esimerkiksi yhteiset lapset) kostona puolisolle luullusta tai todellisesta uskottomuudesta. Toisaalta tekijä voi ajatella säästävänsä uhrinsa esimerkiksi vamman, sairauden tai henkisen kuorman aiheuttamilta tuskilta tappamalla tämän. Mikäli tekijä on itsetuhoinen, voi hän ottaa itsemurhaansa mukaan myös lapsensa ajatellessaan, etteivät lapset pärjää ilman häntä. Häpeä Lähisuhdesurmia tehdään myös "kunnian palauttamiseksi" [4]. Tällöin esimerkiksi homoseksuaali perheenjäsen saatetaan tappaa tuottamansa häpeän vuoksi, jotta suvun kunnia palautetaan. Kunniamurhien motiivina voi olla myös läheisen "vääränlainen" pukeutuminen tai muista poikkeava, julkinen (poliittinen) kannanotto. Kasaantuneet haasteet Eri ennusmerkkien kasaantuminen lisää lähisuhdesurmien riskiä [1]. Mitä enemmän konflikteja kasaantuu saman henkilön tai perheen niskaan, sitä vakavimmin niihin on suhtauduttava. On hyvä huomioida, ettei jokainen mielenterveysongelmista ja rahahuolista kärsivä päädy tappamaan läheisiään. Ennusmerkkien huomioiminen on tärkeää, vaikka ne tuntuisivat vähäpätöisiltä ja vaikka lähisuhdesurman riskin pohtiminen tuntisi ylireagoinnilta. Mitä matalammalla kynnyksellä ennusmerkit otetaan vakavasti, sitä vähemmän riskivanhempia jatkossa jää lähisuhdesurmien riskienarvioinnin ulkopuolelle. Reetta Kyllönen
Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan Vaarallinen rakkaus – Kuvaileva kirjallisuuskatsaus lähisuhdesurman ennusmerkeistä ja niiden huomioimisesta viranomaistyössä ja lainsäädännössä. Tutkielman ohjaajana toimi Tarja Orjasniemi. Lähteet: Sachmann, Mark & Harris Johnson, Carolyn Mary 2014: The Relevance of Long-TermAntecedents in Assessing the Risk of Familicide-Suicide Following Separation. Child Abuse Review 23(2), 130 141. Ellilä, Marianne & Paavilainen, Eija & Aho, Anna Liisa 2023: Perhesurmien taustatekijätja ennaltaehkäisy uhrien läheisten näkökulmasta. https://doi.org/10.54332/krim.124764. Eriksson, Li & Mazerolle, Paul & Wortley Richard & Johnson Holly 2016: Maternal andpaternal filicide: Case studies from the Australian Homicide Project. Child Abuse Review 25(1), 17–30. https://doi.org/10.1002/car.2358. Suonpää, Karoliina & Koskela, Tarja & Sutela, Mika & Törölä, Miisa & Aaltonen, Mikko 2023: Naisiin kohdistuvat parisuhdetapot. Tapahtumaketjut, taustat ja ehkäisy. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2023:16. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/164731/VNTEAS_2023_16.pdf?sequence=1&isAllowed=y. ”No mä sanoisin et se oli kontrollointia, se oli syyllistämistä, alistamista. Täydellist mitätöintiä. Kuitenki puettuna semmoseen, niin ovelaan kaapuun että sitä ei, sitä oli hirveen vaikee ymmärtää mist on kyse.” - Ote parisuhdeväkivaltaa kokeneen naisen haastattelusta Kuva: Artbykleiton, Pixabay Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani pakottavan kontrollin ilmenemistä väkivaltaisissa parisuhteissa sekä sitä, miten pakottava kontrolli heijastuu uhrin avun hakemiseen ja saamiseen. Hyödynsin tutkielmassa valmista parisuhdeväkivaltaa kokeneiden naisten haastatteluaineistoa, joka on kerätty osana Väkivaltatyön yhteensovitettujen toimintamallien arviointi -hanketta. Hanke on toteutettu Etelä-Savon alueella vuosina 2018–2020. Hanketta ovat rahoittaneet Viola ry. ja Essote ja tutkijatahona on toiminut Lapin yliopisto. Tarkastelen pakottavaa kontrollia sukupuolistuneena ja naisiin kohdistuvana väkivaltana. Pakottava kontrolli väkivaltana Parisuhteessa tapahtuvaa toisen osapuolen hallitsemista tai siihen pyrkimistä pelottelun, uhkailun, alistamisen ja muun väkivallan keinoin kutsutaan pakottavaksi kontrolliksi. Pakottava kontrolli on parisuhdeväkivallan dynamiikka, joka kietoutuu uhrin jokapäiväisen elämän ympärille ja vaikuttaa taustalla kaikissa uhrin tekemissä arkisissa valinnoissa. [1] Pakottavan kontrollin keinoin väkivallantekijän on mahdollista vaikuttaa kumppaninsa elämään ja arkeen monin eri tavoin niin suhteen aikana kuin vielä sen jälkeenkin. Etenkin suhteen alkuaikoina uhrin voi olla vaikeaa tunnistaa kokemaansa väkivallaksi. Pakottava kontrolli saa uhrin usein muuttamaan omaa käyttäytymistään ja toimimaan kumppanin tahdon mukaan. Avun piiriin hakeutuminen tai avun vastaanottaminen voi olla uhrille pelottava prosessi [2]. Pakottavan kontrollin vaikutukset naisten arkeen Tutkimuksen mukaan pakottava kontrolli vaikutti naisten arkeen niin väkivaltaisen parisuhteen aikana kuin sen jälkeen. Suhteen aikana naiset kokivat pelkoa, uhkailua, eristämistä, alentamista sekä kontrollointia. Naiset kehittivät erilaisia selviytymiskeinoja pakottavan kontrollin otteessa selviytymisen ja suhteesta irtautumisen mahdollistamiseksi. Naiset yrittivät muun muassa muuttaa omaa käytöstään, ennakoida tilanteita ja ylläpitää toivoa. Pakottava kontrolli heijastui myös suhteesta lähtemiseen ja eron jälkeiseen aikaan. Eron jälkeen entinen kumppani usein pyrki jatkamaan pakottavaa ja kontrolloivaa käyttäytymistä toteuttamalla digitaalista väkivaltaa tai käyttämällä yhteisiä lapsia väkivallan välineenä. Avun hakemisen ja saamisen mahdollisuudet Pakottava kontrolli haastaa myös uhrin avun hakemista ja saamista. Erilaiset tunteet vaikeuttivat naisten hakeutumista avun piiriin ja toisaalta jotkin tunteet sysäsivät hakemaan apua. Naisten kokemusten perusteella väkivalta olisi voitu huomata jo aikaisemmassa vaiheessa, esimerkiksi perustason palveluissa. Parisuhdeväkivallan tabumaisuus sekä eri ammattilaisten tiedon puute parisuhdeväkivallan muodoista ja palveluista haastavat oikea-aikaisen ja oikeanlaisen avun saamista. Miten tätä näkymätöntä ilmiötä tehdään näkyväksi? Pakottavan kontrollin käsitteen ja dynamiikan ymmärtämisen tarkoituksena on helpottaa ilmiön näkyväksi tekemistä sekä sen tunnistamista, tunnustamista ja sanoittamista. Väkivallan eri muodoista tarvitaan lisää tietoa niin väkivallan uhreille kuin auttajillekin. Tiedon lisäämisellä ja julkisella keskustelulla voidaan vaikuttaa palveluiden selkeyttämiseen ja parantamiseen sekä yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja lainsäädäntöön. Pakottavan kontrollin tunnistaminen ja kitkeminen vaatii isoja uudistuksia lakiin, poliisin käytäntöihin, tutkimuksiin, arviointityökaluihin sekä tapoihin, joilla yhteiskuntamme palvelee, suojelee ja voimaannuttaa parisuhdeväkivaltaa kokeneita naisia ja heidän lapsiaan. Uudistusten ja muutosten aikaansaamiseksi tulisi herätellä poliittista tahtoa ongelmaan puuttumisessa. Tämä vaatii vaikuttamistyötä, julkista keskustelua ja pakottavaa kontrollia kokeneiden äänen kuuluviin tuomista. [1] Lakiuudistuksia on mahdollisesti ja toivottavasti tulossa. Henkisen väkivallan rangaistavuuteen ja vainoamisen oikeuskäytäntöihin liittyvän selvityksen johtopäätöksinä todettiin, että Suomen rikoslakiin tulisi lisätä pakottavan kontrollin tunnusmerkistö [3]. Tiiamaria Seppälä
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan Pakottava kontrolli parisuhdeväkivaltaa kokevien naisten arjessa ja avunsaannin mahdollisuuksissa. Tutkielman ohjaajana toimi Anna Nikupeteri. Lähteet: 1. Stark, Evan 2007: Coercive control. How Men entrap Women in Personal life. Oxford university press. Oxford. 2. McCallum, Toni & Rose, Judy 2021: Domestic violence, coercive control and mental health in a pandemic: Disenthralling the ecology of the domestic. Health sociology review 30(3), 260–274. 3. Tolvanen, Matti & Silvennoinen, Elisa 2023: Selvitys henkisen väkivallan rangaistavuudesta ja vainoamisen oikeuskäytännöstä Suomessa. Oikeusministeriö. Helsinki. Vammaiset ihmiset kokevat muita väestöryhmiä useammin väkivaltaa ja vammaisilla naisilla on jopa kolminkertainen riski joutua väkivallan kohteeksi. [1] Vammaisiin ihmisiin kohdistuva väkivalta on hyvin moninaista ja sitä tapahtuu niin lähisuhteissa, kun niiden ulkopuolellakin. Vammaiset ihmiset eivät ole edes kotonaan suojassa väkivallalta. Vammaisuus nyky-yhteiskunnassa Vammaisuutta on historian saatossa määritelty monin eri tavoin ja vammaisuuden määritelmään vaikuttaa elettävä yhteiskunnallinen aika. Se, miten vammaisuutta määritellään ja se, miten siihen suhtaudutaan vaikuttaa myös muun muassa vammaisten ihmisten ihmisoikeuksiin sekä saatavilla oleviin palveluihin. Suhtautuminen vammaisiin ihmisiin on ollut ennakkoluuloista, negatiivista ja vähättelevää. [2] Jokainen ihminen on haavoittuvainen, mutta siihen kuinka haavoittuvainen kukin on, vaikuttaa yksilön yhteiskunnallinen asema. Haavoittuvuus liitetään yleensä väestöryhmiin, kuten vammaisiin ihmisiin, joihin liittyy ennakko-oletuksia tai jotka ovat muutoin epäoikeutetussa asemassa. [3] Haavoittuvainen asema voi vammaiselle ihmiselle näyttäytyä yksilöllisenä erityisyytenä, mutta myös yhteiskunnan määrittelemänä. Kuva: Pixapay, MaybelAmber Pro gradu–tutkielmani tarkoitus oli tarkastella, minkälaisena ilmiönä vammaisiin ihmisiin kohdistuva väkivalta median uutisoinnissa näyttäytyy. Tutkielmani aineistona muodostui eri uutismedioista kerätystä lehtiartikkelista (24 kpl). Näistä artikkeleista merkittävimpinä vammaisiin ihmisiin kohdistuvina väkivallan muotoina nousi esiin hoitolaitoksissa tapahtuva väkivalta, seksuaalinen väkivalta, tuntemattoman henkilön tekemä väkivalta ja kuolemaan johtava väkivalta. Vammaisiin ihmisiin kohdistuvalla väkivallalla on omat erityispiirteensä Tärkeimpiä huomioonotettavia erityispiirteitä vammaisiin ihmisiin kohdistuvassa väkivallassa on, vammaisen ihmisen mahdollinen riippuvuus väkivaltaa käyttävän henkilön avusta selviytyä arkipäiväisestä elämästä. Vammaisen ihmisen voi olla myös vaikeampi hakea apua kokemaansa kuin ei-vammaisen ihmisen.[4] Vammaisiin ihmisiin kohdistuu vastaavanlaista väkivaltaa kuin ei-vammaisiin ihmisiinkin, mutta vammaisiin ihmisiin kohdistuva väkivalta voi olla myös esimerkiksi vammaisen ihmisen apuvälineiden hajottamista tai välttämättömän hoidon laiminlyömistä. [4] Vammaiset ihmiset joutuvat väkivallan uhriksi myös hoitolaitosten henkilökunnan toimesta Myös pro gradu–tutkielmassani esiin nousseessa hoitolaitoksissa tapahtuvassa väkivallassa on kyse erityisesti vammaisiin ihmisiin kohdistuvasta väkivallasta. Hoitolaitoksissa tapahtuvalla väkivallalla tarkoitetaan hoitolaitoksissa tapahtuvaa väkivaltaa ja kaltoinkohtelua, jonka tekijöinä ovat hoitolaitoksessa työskentelevät henkilöt. Hoitolaitoksissa tapahtuva väkivalta voi olla muun muassa henkistä, fyysistä, taloudellista ja myös rakenteellista väkivaltaa. Hoitolaitoksissa tapahtuvaa väkivaltaa perustellaan resurssien puutteella. Vammaiset ihmiset ovat erityisessä riskissä joutua seksuaalisen väkivallan kohteeksi Osan vammaisista ihmisistä, kehin on kohdistunut seksuaalista väkivaltaa, tiedetään olevan kehitykseltään huomattavasti biologista ikäänsä nuorempia. Useassa pro gradu–tutkielman aineistossa mukana olleista artikkeleista, missä kerrottiin tapahtuneesta seksuaalisesta väkivallasta, oli kyse raiskauksesta. Seksuaalista väkivalta tehnyt henkilö voi olla vammaisen ihmisen läheinen, tuttava tai täysin tuntematonkin henkilö. Vammaisiin ihmisiin kohdistuvalle seksuaaliselle väkivallalle on tyypillistä, että tekijä niin sanotusti johdattelee vammaista ihmistä seksuaaliseen kanssakäymiseen. Yksityiset ihmiset kohdistavat vammaisiin ihmisiin muunkinlaista fyysistä väkivaltaa, joka pahimmillaan johtaa kuolemaan. Kuolemaan johtava väkivalta pro gradu–tutkielman aineiston pohjalta tapahtuu pääsääntöisesti vammaisen ihmisen omassa kodissa. Vammaisiin ihmisiin kohdistuu kuitenkin fyysistä väkivaltaa myös julkisilla paikoilla. Julkisilla paikoilla, kuten kadulla, tapahtuvan väkivallan takana on monesti vammaiselle ihmiselle entuudestaan tuntematon henkilö ja väkivalta saattaa olla hyvin äkillistä ja suunnittelematonta. Vammaisiin ihmisiin kohdistuvassa väkivallassa kyse isommasta yhteiskunnan rakenteellisesta ongelmasta Vammaisten ihmisten haavoittuvainen asema on heidän kokemansa väkivallan ilmiötä läpileikkaava teema. Esimerkiksi hoitolaitoksissa tapahtuvaa väkivaltaa tarkastellessa korostuu vammaisten ihmisten haavoittuvaisuus, koska väkivallan tekijä on vammaisesta ihmisestä huolta pitävä henkilö ja taas kuolemaan johtavaa väkivaltaa tarkastellessa vammaisen ihmisen haavoittuvainen asema tulee esille niin, ettei hän ole edes kotonaan turvassa. Asenteet vammaisia ihmisiä kohtaan ja myös muu yhteiskunnallinen tilanne, kuten hoitajapula, konkretisoituvat vakavalla tavalla vammaisiin ihmisiin kohdistuvana väkivaltana. Vammaisiin ihmisiin kohdistuvassa väkivallassa on siis kyse myös laajemmasta rakenteellisesta väkivallasta. Ronja Uusitalo Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu–tutkielmaan ”Vammaisten ihmisten kokema väkivalta lehtiartikkeleiden valossa: Mitä? Kuka? Mitä sen jälkeen?”. Tutkielman ohjaajana toimi Sanna Hautala. Lähteet: 1. KPMG & WOM 2018: Onko Suomi maailman turvallisin maa kaikille? Turvallisuuden toteutuminen eri sukupuolten ja väestöryhmien kannalta, 25.5.2019 2. Rieser, Richard 2004: Mustat lasit. Vammaisuus valkokankaalla ja televisiossa. Kynnys ry. Helsinki. 3. Tarvainen, Laura ja Hautala, Sanna 2018: Paperittomuuteen pakotetut. Oikeus 2018 (47): 4: 338–357 4. Paasivirta, Tuula 2013: Lähisuhde- ja perheväkivalta. Teoksessa: Piispa, Minna (toim.) 2013: Uskalla olla, Uskalla puhua –vammainen nainen ja väkivalta. Terveyden- ja hyvinvoinninlaitos. Tampere, 49–64. Nepsy-perheet eli neuromoninaiset perheet tarvitsevat konkreettista tukea, kuten kotipalvelua ja lastenhoitoapua, kiireiseen, haastavaan arkeensa. Vanhempien toiveena on, että sosiaalityöntekijät ymmärtäisivät lapsen neuromoninaisuuden perheen elämään tuomia haasteita sekä kouluttautuisivat tuntemaan neuromoninaisuutta. Kuva: Neil Thomas / Unsplash.com Tutkin pro gradu -tutkimuksessani neuromoninaisten lasten vanhempien kokemuksia sosiaalipalveluiden kautta saadusta sosiaalisesta tuesta. Tutkimuksen aineisto koostui 14 neuromoninaisen lapsen vanhemman kirjoituksesta. Tavoitteenani oli selvittää, millaista sosiaalista tukea vanhemmat perheilleen toivoisivat sekä millaisia sosiaalisen tuen ja kuulluksi tulemisen kokemuksia heillä on. Sosiaalisen tuen ja kuulluksi tulemisen liitos Jokisen [1] mukaan sosiaalinen tuki ymmärretään sosiaalityössä työvälineenä, jonka avulla tähdätään tiettyyn päämäärään asiakkaan elämässä. Cameron ja Vanderwoerd [2] toteavat merkitykselliseksi sosiaalisen tuen sopivuuden asiakkaan tilanteeseen, minkä tärkeys nousi esille myös tutkimuksessani. Myönteiset sosiaalisen tuen kokemukset synnyttivät myönteisiä kuulluksi tulemisen kokemuksia ja myönteiset kuulluksi tulemisen kokemukset vaikuttivat myönteisesti sosiaalisen tuen kokemuksiin. Vanhempien tuen toiveet ja kokemukset Neuromoninaiset perheet olivat saaneet sosiaalipalveluista monenlaista sosiaalista tukea. Kokemukset tuesta olivat myönteisiä, kielteisiä ja osin ristiriitaisiakin. Yleisin sosiaalisen tuen muoto oli perhetyö, jota useat vanhemmat eivät kokeneet hyödyttäväksi tueksi. Vanhemmat suuntasivat toiveensa konkreettiseen tukeen, kuten kotipalveluun ja lastenhoitoapuun. He myös kokivat ne sopivaksi tueksi. Lisäksi tukiperheet ja tukihenkilöt olivat vanhempien kokemusten mukaan hyvä sosiaalisen tuen muoto. Neuromoninaisuustietoisuus on merkityksellistä Tutkimuksen perusteella vanhemmat arvostivat sosiaalityöntekijöiden neuromoninaisuustietoisuutta tai edes jonkinlaista ymmärrystä neuromoninaisuudesta. Vanhemmat kokivat, että kaikkien sosiaalialan ammattilaisten olisi tärkeää kouluttautua tuntemaan neuromoninaisuutta. Vanhempien sosiaalisen tuen ja kuulluksi tulemisen kokemus oli parempi, mikäli työntekijällä oli osaamista neuromoninaisuudesta. Sosiaalityöntekijöiden kohtaamiset sosiaalisena tukena Kohtaamiset sosiaalityöntekijöiden kanssa vaikuttivat vanhempien sosiaalisen tuen ja kuulluksi tulemisen kokemuksiin. Monet vanhemmista kertoivat, että heitä ei kuunneltu sosiaalipalveluiden sosiaalista tukea järjestettäessä. Teksteissä esiintyi myös viitteitä siitä, että aina vanhemmat eivät olleet täysin tienneet, millaista sosiaalista tukea ovat saamassa. Sosiaalityöntekijöiden ja vanhempien välinen kommunikaatio ei ollut tällöin toiminut tai vanhempien odotukset tuelle olivat erilaiset kuin mitä tuki lopulta oli. ”Nepsyys vaikuttaa meillä kyllä ihan kaikkeen arkeen!”, totesi eräs vanhemmista kirjoituksessaan. Tämän huomioiminen sosiaalipalveluissa olisi neuromoninaisten perheiden kannalta tärkeää sosiaalisen tuen ratkaisuja tehtäessä. Huolehtiva sosiaalinen asianajo voi toimia sosiaalityöntekijöille käyttökelpoisena työorientaationa viitoittamaan neuromoninaisten perheiden kohtaamisia. Emmi Aalto-Riihiaho
Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan Neuromoninaisten lasten vanhempien sosiaalisen tuen kokemukset sosiaalipalveluissa. Tutkielman ohjaajana toimi Liisa Hokkanen. Lähteet: [1] Jokinen, Arja 2016: Asiakkaan ja sosiaalityöntekijän välinen suhde. Teoksessa Hänninen, Kaija & Jouttimäki, Päivi & Lehto-Lundén, Tiina & Törrönen, Maritta & Salovaara, Petra & Veistilä, Minna (toim.): Vastavuoroinen sosiaalityö. Helsinki University Press. Helsinki, 138– 147. [2] Cameron, Gary & Vanderwoerd, Jim 1997: Protecting children and supporting families. Aldine de Gruyter. New York, NY. Harkinnan käyttö sosiaalityössä ei ole yksiselitteistä vaan se on moniulotteista, muuntuvaa, jännitteistä ja ristiriitaista. Harkinta vaikuttaa vahvasti asiakkaiden elämään, mutta harkinnan käytöllä voi olla vaikutuksensa myös sosiaalityöntekijöiden omaan ammatilliseen rooliin sekä vaikuttaa jännitteisesti ammatillisiin-, organisatorisiin- ja kollegiaalisiin sitoumuksiin ja työssä jaksamiseen. Vaarana on harkinnan urautuminen käytännön arjen työssä omiin uomiin, jolloin harkinnan vaikuttimilta ja harkinnassa käytettävältä tietoperustalta sokeudutaan. Kuva: Photo by Aron Visuals on Unsplash Ammatillinen harkinta ja vammaissosiaalityö Pro gradu -tutkielmani tavoite oli tehdä vammaissosiaalityön ammatillista harkintaa näkyväksi. Olin kiinnostunut siitä, mistä kaikista tekijöistä sosiaalityöntekijöiden harkinta muodostuu ja miten ne vaikuttavat käytännön työhön. Tietopohjana ammatilliseen harkintaan sisältyy oikeudellinen harkinta, eettinen harkinta, ammatilliseen asiantuntijuuteen pohjautuva harkinta sekä organisaatiotekijöihin liittyvä harkinta. Lisäksi vammaissosiaalityössä vammaisuuden ja vammaispalvelujen laaja kirjo vaativat erityisosaamista [1]. Vammaisuutta voidaan tarkastella eri tavoin [2], ja vammaisuuden määrittely vaikuttaa vammaisten ihmisten asemaan yhteiskunnassa sekä suhteesta sosiaaliturvaan ja palveluihin [3][4]. Tutkielmani aineisto koostui 12 tutkimusartikkelista, joista 11 artikkelia oli kansainvälistä tutkimuskirjallisuutta. Kirjallisuuskatsauksessani kuvattiin päätöksentekijöiden kokemuksia käytännön työstä. Löysin aineistostani kuusi erilaista harkinnan tyyppiä, joissa harkinnan tietopohja painottuu eri tavoin. Kuvaan seuraavaksi niiden keskeisiä ominaisuuksia aineistoni pohjalta. Asiakkaista vieraannuttava pirstaloitunut harkinta Pirstaloitunut harkinta irrottaa arvioinnin asiakkaiden kokonaisvaltaisista tilanteista rajoittaen sen vain tiettyihin osa-alueisiin. Toimintatapa vieraannuttaa sosiaalityöntekijöitä asiakkaiden todellisista tilanteista. Harkinnassa on viitteitä järjestelmälähtöisestä toiminnasta, jossa erilaiset muodolliset prosessit ja vakiintuneet toimintatavat määrittelevät asiakkaan tilannetta ja palvelun myöntämistä. Pirstaloitunut harkinta tekee myös näkyväksi medikaalisen diskurssin, jossa vammaisen henkilön tilannetta voidaan määritellä yksinomaan lääketieteellisesti. Työntekijän vammaiskäsitys korostuu harkinnan käytössä. Etäännyttävä säännönmukainen harkinta Sääntöihin tukeutuminen tai jopa niiden taakse piiloutuminen helpottaa kuormittavan työn tekemistä dilemmaattisissa tilanteissa. Se mahdollistaa vastuun siirtämisen vaikeissa tilanteissa muille tahoille, kuten organisaation johdolle. Yhtäältä tämä harkinnan tyyppi etäännyttää sosiaalityöntekijän sosiaalityön ammatillisista sitoumuksista ja voi aiheuttaa ammatillisia rooliristiriitoja. Kapeakatseinen sääntöjen noudattaminen koetaan ammattietiikan vastaiseksi. Yhteisten sääntöjen noudattaminen nähdään myös kollegiaalisina sitoumuksina. Kategorisoiva näennäinen harkinta Kategorisoivassa näennäisessä harkinnassa vammaisuus ja vammaisten ihmisten tarpeet ovat etukäteen määriteltyjä. Tämä antaa viitteitä ableismista, jossa aliarvioidaan vammaisten ihmisten kykyjä jo etukäteen, ja näin toimimalla rajataan yhteiskunnallisia osallistumisen mahdollisuuksia. Asiakkaita ja asiakkaiden tilanteita sovitetaan ulkoapäin määriteltyihin hallinnollisiin luokitteluihin. Kategorisoivassa harkinnassa vammaisuus saattaa määritellä kokonaisvaltaisesti asiakkaan identiteetin, jolloin muut yksilölliset ominaisuudet ja elämää määrittelevät tekijät jätetään huomioimatta. Kokonaisvaltainen lähentävä harkinta Kokonaisvaltaisessa harkinnassa asiakkaan yksilöllistä tilannetta arvioidaan monipuolisesti sosiaaliset suhteet ja ympäristö huomioiden, ja työn koetaan voimaannuttavan asiakkaita. Harkintaa ja oikeudenmukaisuutta tarkastellaan kriittisesti, ja asiakkaiden oikeutta palveluihin tarkastellaan myös oikeusperustaisesti tarpeiden määrittelyn sijaan. Laajassa harkinnassa huoleksi nousevat harkinnan rajat, sosiaalityöntekijän tulkinnan vaikeudet ja yhdenvertaisuuden toteutuminen asiakasryhmän sisällä. Asiakaskeskeinen joustava ja manipuloiva harkinta Asiakaskeskeisestä joustavaa ja manipuloivaa harkintaa kuvaa suuri ammatillinen autonomia ja vallan käyttö. Sääntöjä joustetaan asiakkaiden tarpeiden mukaisesti. Harkinta tavoittelee yksilön etua, mutta harkintaa saattavat ohjata subjektiiviset tekijät, jolloin yhdenvertaisuus ja tasa-arvo asiakasryhmän kesken eivät välttämättä toteudu. Huoleksi harkinnan käytössä osoittautuu työntekijöiden kokemustietoon perustuva hiljainen tieto ja sen vuoksi asiakkaiden eriarvoiset mahdollisuudet. Epäilevä ja väärinkäytöksiä ehkäisevä harkinta Epäilevässä väärinkäytöksiä ehkäisevässä harkinnassa keskeisiksi tekijöiksi nousevat tiedon saatavuus ja sen monipuolinen käyttö sekä väärinkäytösten ehkäiseminen. Aineistossani harkintaa toteuttaessa sosiaalityöntekijät varmistivat asiakkaiden motiivit palvelun saamiseksi. Harkinnan tyypissä voidaan nähdä sosiaalityöntekijöiden yhteiskunnallinen mandaatti tasapuolisesta resurssien jakamisesta ja valvojan roolista. Harkinnan tutkimus Harkintaa tutkimalla voidaan herätellä sosiaalityöntekijöitä irrottautumaan juurtuneista ajatus- ja toimintamalleista. Ammatillisen harkinnan juurtuneita ja vakiintuneita käytäntöjä sekä niiden vaikuttimia tulisi purkaa ja tarkastella sekä yksilöinä että yhteisöinä. Harkintaa tulisi tutkia myös yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja institutionaalisen vallan näkyväksi tuottamiseksi. Ajankohtaisuutta tutkimukselle puoltavat lisääntyvä standardointi ja vammaispalvelulain tulevat muutokset. Ammatillisen harkinnan tietopohjan käyttö käytännön tutkimuksesta voi tuoda olennaista tietoa sosiaalityön koulutustarpeista. Vammaissosiaalityön ammatillinen harkinta vaatii sosiaalityöntekijältä vahvaa ja monipuolista osaamista moninaisissa ja ristiriitaisissa tilanteissa. Anne-Mari Heikkilä
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan Harkinnan elementit vammaissosiaalityössä. Kuvaileva kirjallisuuskatsaus sosiaalityön ammatillisesta harkinnasta. Tutkielman ohjaajina toimivat vuonna 2023 keväällä Jari Lindh ja syksyllä Tarja Orjasniemi. Lähteet: 1. Romakkaniemi, Marjo & Martin, Marjatta & Lappalainen, Tiina 2019: Vammaissosiaalityön asiantuntijuus harkintavallan perusteena. Teoksessa Pohjola, Anneli & Kemppainen, Tarja & Niskala, Asta & Peronius, Nina (toim.) Yhteiskunnallisen asemansa ottava sosiaalityö. Tampere: Vastapaino, 171–198. 2. Kivistö, Mari 2014: Kolme ja yksi kuvaa osallisuuteen: monimenetelmällinen tutkimus vaikeavammaisten ihmisten osallisuudesta toimintana, kokemuksena ja kielenkäyttönä. Acta Elektronica Universitatis Lapponiensis 150, sivut 57–69. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-484-751-3 3. Tarvainen, Merja & Teittinen, Antti 2021: Vammaisten ihmisten muuttuva kansalaisuus. Teoksessa Teittinen, Antti & Kivistö, Mari & Tarvainen, Merja & Hautala, Sanna (toim.) Vammaiset ihmiset kansalaisina. Tampere: Vastapaino, 7–17. 4. Teittinen, Antti 2015: Miksi vammaiset syrjäytyvät työelämästä? Rakenteellinen näkökulma. Teoksessa Kivirauma Joel (toim.) Vammaisten elämä ja elämäkerta: Tulkintoja vammaisuudesta 1900-luvun Suomessa. Suomen vammaistutkimuksen seuran 3. vuosikirja. Helsinki: Kynnys, 75–100 Perinteisesti johtajien on ajateltu omaavaan tiettyjä persoonallisuuden piirteitä, joiden vuoksi he ovat valikoituneet johtavaan asemaan. Mitä jos onkin niin, että johtajia ei palkata, vaan johtajuus rakentuu työn ohessa? Johtajaidentiteetti on käsitteenä vielä suhteellisen vähän tutkittu, mutta olemassa oleva tutkimus antaa viitteitä siitä, että johtajan roolin sisäistäminen on prosessi. Tutkimuksessani tarkastelen, mikä on valmennuksen merkitys tässä prosessissa. Koettu johtajuus työuran alussa
Tutkimuksessani haastattelin neljää työuransa alussa olevaa johtajaa, jotka olivat toimineet nykyisessä tehtävässään vähintään puolen vuoden ajan. Heillä kaikilla oli selkeä käsitys siitä, mitä hyvä johtajuus merkitsee heille ja minkälaisia johtajia he toivoivat olevansa, mutta käytännön tasolla tämä askel oli vielä ottamatta. Kaikki johtajat kokivat työssään ajankäytön suureksi haasteeksi, jota he eivät olleet onnistuneet selättämään. Kun haastateltavia pyydettiin kuvaamaan itseään johtajana, he kertoivat itsestään muiden ihmisten kokemusten kautta – esiin nostettiin esihenkilöiden sekä alaisten antamia palautteita käytännön työskentelystä. Heidän käsityksensä itsestään johtajana ei ollut vielä vakiintunut, vaan siihen haettiin tukea ulkopuolelta, muiden kuvauksista. Johtajaidentiteetti rakentuu työssä – tai sitten ei Johtajaidentiteetillä tarkoitetaan johtajan kokemuksia itsestään johtajana, yhtä osa-aluetta yksilön työminästä, joka sisältää johtamisskeemoja ja kokemuksia. Kun tämä identiteetti rakentuu onnistuneesti, yksilöllä on vahva käsitys siitä, kuka hän on johtamistilanteissa ja miten hänen tulisi toimia. Hän alkaa siis näkemään itsensä johtajana, kun hän tunnistaa johtamistilanteiden vaatimuksia ja tiedostamattaan integroi johtamistyössä vaadittuja taitoja omaan identiteettiinsä [1]. Johtavassa asemassa toimiminen ei kuitenkaan yksistään takaa sitä, että identiteetti muotoutuu, ja henkilö todella sisäistää työroolinsa ja sen vaatimukset, vaan työyhteisön tulisi tarjota tukea tähän prosessiin. Monissa organisaatioissa koulutukset ja valmennukset on suunnattu työntekijöille, mutta tutkimukseni osoittaa, että myös johtajat hyötyvät valmennuksesta. Valmennus johtajaidentiteetin rakentajana Tutkimuksessani selvitin, miten johtamisvalmennukseen osallistuminen on vaikuttanut koettuun johtajaidentiteettiin. Haastattelin samoja johtajia uudelleen sen jälkeen, kun he olivat osallistuneet johtamisvalmennukseen. Valmennus ei muuttanut johtajien mielipiteitä, mutta olemassa olevat käsitykset johtajuudesta ja itsestä johtajana olivat vahvistuneet. Haastateltavien kuvaukset itsestään johtajana eivät enää nojanneet muiden kertomaan, vaan siihen, miten he itse näkivät itsensä. He kuvailivat työtään toisessa haastattelussa innokkaammin ja käyttivät enemmän adjektiiveja. Kaikki johtajat olivat onnistuneet ratkaisemaan ajankäytön ongelmat valmennuksen jälkeen, joten se tuntui antaneen heille käytännön työkaluja ja rohkeutta tehdä muutoksia työskentelytapoihin, joka puolestaan sai aikaan näkyviä muutoksia. Heillä oli myös enemmän luottamusta itseensä ja johtamistaitoihinsa, eikä heidän käsityksensä itsestään johtajana ollut rajoittunut nykyiseen organisaatioon. He olivat siis avoimempia hakemaan töitä myös muualta. Kun teoriatieto ja käytännön työtä saatu kokemuksellinen tietämys sulautuvat yhteen, muodostuu niin sanottua johtamispääomaa [2]. Valmennus näytti tässä tapauksessa tarjonneen mahdollisuuden kerryttää tätä pääomaa, jonka ansiosta johtajat suoriutuivat työstään paremmin ja saivat tukea johtajaidentiteetin kehittymiseen. Aino Kuoksa Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu johtamisen psykologian pro gradu -tutkielmaan Valmennuksen merkitys koetulle johtajaidentiteetille. Tutkielman ohjaajana toimi Virpi Tökkäri. Lähteet: Epitropaki, O., Kark, R., Mainemelis, C. & Lord, R.G. 2017: Leadership and followership identity processes: A multilevel review. The Leadership Quarterly, 28 (1), 104-129. Kaski, Satu & Kiander, Tuula 2005: Tunnejohtajuus – kuuntelua ja vaikuttamista. Edita. Helsinki. Tieto on työnteon edellytys ja laajemmassa kuvassa elintärkeää organisaatioiden toiminnalle. On siis keskeistä, että tietoa jaetaan organisaatioissa laajasti yhteiseen käyttöön ja se on kaikkien hyödynnettävissä. Jotta tietoa saadaan jaettua parhaalla mahdollisella tavalla, on tärkeää tunnistaa, miten sitä voidaan tukea.
Elämme aikaa, jossa arjen työ ja kommunikaatio ovat siirtyneet entistä vahvemmin digitaalisille alustoille ja kasvokkainen vuorovaikutus on monessa organisaatiossa vähentynyt aiemmasta [1]. Näin ollen tietoa jaetaan organisaatioissa usein sähköisten kanavien kautta. Millaisiin asioihin organisaatioissa kannattaa kiinnittää siis huomiota, kun halutaan tukea tiedon sähköistä jakamista? Yhteiset pelisäännöt tukevat tiedon jakamista Onnistunut tiedon sähköinen jakaminen vaatii organisaation johdolta ja esihenkilöiltä linjaamista ja ohjaamista. Kyse on esimerkiksi sen sanoittamisesta, millaisia tiedon jakamisen toimintatapoja ja käytösmalleja organisaatiossa halutaan tukea. Organisaatiossa on keskeistä sopia, millä tavalla ja missä kanavissa tietoa jaetaan yhteisesti. Ilman selkeitä yhteisiä sääntöjä jokainen työntekijä voi valita tiedon jakamisen tavan mieltymystensä mukaan. Keskenään erilaiset tavat vaikuttavat edelleen koko työyhteisön ja organisaation tapoihin jakaa tietoa. Tämän seurauksena tieto esimerkiksi hajaantuu herkästi kaikkiin käytössä oleviin kanaviin. Yhtä olennaista on huolehtia, että sovitusta pidetään kiinni. Kertokaa, että tiedon jakamista arvostetaan Kun työntekijät jakavat tietoa, jokaisen toimintaan heijastuvat hänen oma motivaationsa ja asenteensa. Organisaatiossa voidaan vaikuttaa yksilöiden halukkuuteen jakaa tietoa esimerkiksi tukemalla luottamusta korostavaa ilmapiiriä sekä laajemminkin panostamalla tietoystävälliseen kulttuuriin [2]. Lisäksi on tärkeää, että tiedon jakamiseen ja sen sisäistämiseen on varattu riittävästi aikaa. Organisaation kannattaa myös viestiä työntekijöilleen laajasti, kuinka tiedon jakamista arvostetaan. Tämä sekä esihenkilöiltä ja työkavereilta saatu positiivinen palaute ja kehut toimivat keskeisinä kannustimina tiedon jakamiseen. Sovellusten ominaisuudet auttavat Tiedon jakamista ja jaetun tiedon käsittelyä on mahdollista helpottaa hyödyntämällä sähköisten työkalujen ominaisuuksia. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi tiedon järjestämistä kunkin työkalun tarjoamien mahdollisuuksien mukaan ja yhteisesti sovittua logiikkaa, mistä jaetut tiedot löytyvät. Organisaatiolta tämä vaatii yhteisten linjausten lisäksi työntekijöiden tukemista ja ohjaamista käyttämään työkaluja halutuilla tavoilla. Keskeistä on huolehtia myös siitä, että työntekijöillä on riittävä tekninen osaaminen työkalujen käyttöön. Tekniset ratkaisut tarjoavat myös edellytyksiä toisten reaktioiden tunnistamiseen ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen, jotka molemmat tukevat keskeisesti tiedon jakamista. Tämänkin vuoksi sovellusten antamia vuorovaikutteisia mahdollisuuksia kannattaa hyödyntää ja kannustaa työntekijöitä käyttämään niitä tiedon jakamiseen. Miten teillä tuetaan tiedon jakamista? Huomioimalla tiedon jakamiseen vaikuttavia tekijöitä organisaatiossa huolehditaan siitä, että tietoa saadaan lisättyä yhteiseen tietopohjaan sekä hyödynnettyä sitä paremmin päivittäisessä työssä ja toiminnan kehittämisessä. Millä tavoin teidän organisaatiossanne on kiinnitetty huomiota tiedon sähköisen jakamiseen ja sen tukemiseen? Tiia-Maria Juuso Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu hallintotieteiden pro gradu -tutkielmaan Tiedon sähköiseen jakamiseen vaikuttavat tekijät - Case Oulun kaupunki. Tutkielman ohjaajina toimivat Marjo Suhonen ja Esa Posio. Lähteet:
Uupumusta on tutkittu ilmiönä jo vuosikymmeniä, ja vallitsevat käsitykset sen syistä ja seurauksista ovat pitkään rajautuneet tietynlaisiin raameihin. Uupumus yhdistetään usein opintoihin ja työelämään liittyvään kuormitukseen, ja tämä näkyy myös aiheen tutkimuksessa. Uupumuksen koskettaessa yhä useampia nuoria vuosittain, on kuitenkin ajankohtaista tarkastella uupumusta entistä monipuolisemmin ja yksilöllisemmin. Nuoren elämän tunnistaminen myös työn ja koulun ulkopuolelle ulottuvana kokonaisuutena mahdollistaa uupumuksen tutkimisen entistä laajemmin. Nuorten uupumuksen moninaisuus Nuorten uupumus on kasvava sosiaalinen ongelma, joka on nostanut yhteiskunnallisessa keskustelussa ja tutkimuksessa päätään runsaasti viime vuosina. Erityisesti koronapandemian vaikutukset nuorten hyvinvointiin herättivät huomion nuorten jaksamista kuormittaviin tekijöihin. [1] Uupumus voi vaikuttaa merkittävästi yksilön voimavaroihin ja terveyteen niin psyykkisillä, fyysisillä kuin sosiaalisillakin elämän alueilla [2]. Myös pitkäaikaiset seuraukset voivat olla hyvin haastavia, ja uupumus voi johtaa esimerkiksi syrjäytymiseen ja yhteiskunnan ulkopuolelle jäämiseen. Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa onkin paneuduttu erityisesti nuorten uupumukseen viime vuosina [1] ja aihe on noussut ajankohtaiseksi myös sosiaalityössä. Huomioidaanko nuorten uupumusta kuitenkaan tarpeeksi kokonaisvaltaisesti tämänhetkisessä tutkimuksessa? Tunnistetaanko uupumuksen prosessien moninaisuus sekä uupumuksen syyt, ilmenemismuodot ja seuraukset riittävän hyvin nyky-yhteiskunnassa? Uupuneiden nuorten kasvava määrä voi viitata uupumusta aiheuttavien tekijöiden kasvuun ja toisaalta siihen, etteivät tämänhetkiset keinot uupumuksen ehkäisemisessä ole riittäviä. Jotta nuorten jaksamista voidaan parantaa, on tarpeen ymmärtää koko uupumuksen prosessia sekä sitä, mitkä tekijät siihen tällä hetkellä vaikuttavat. Uupumuksen laaja kytkeytyminen ihmisen elämään Nuorten uupumuksen tutkimus keskittyy laajalti työhön ja koulutukseen liittyviin asioihin ja ympäristöihin. Usein tutkimusten lähtökohtainen asettelu on, että työ- ja koulumaailman haasteet kuormittavat nuorten jaksamista. Tutkimuksissa on osoitettu, että opiskelussa erityisesti vaatimusten ja voimavarojen välinen suhde vaikuttaa nuorten hyvinvointiin ja uupumuksen kehittymiseen [3]. Työelämässä uupumusta aiheuttavat esimerkiksi liian suuri työmäärä ja vastuu yksilön osaamiseen nähden [4]. Nuorten ikävaiheeseen liittyy lapsuuteen verrattuna uudenlainen kytkeytyminen yhteiskuntaan ja ulkomaailmaan, ja tämä voi useissa tapauksissa lisätä nuoren kohtaamia paineita uudenlaisiin rooleihin ja vastuualueisiin liittyen. Yksilön elämässä on kuitenkin myös paljon muita osa-alueita, kuten perhe, ystävät ja koti. Erityisesti nuoruuden ikävaiheeseen kytkeytyy merkittävästi nuoren lapsuudenaikainen perhe ja luotettavan aikuisen tuen tarve. Nuorten uupumusta tarkastellessa onkin tärkeää havaita, että yhteiskuntatieteiden tutkimuksessa yksilön elämän sisäisten tilojen, kuten läheissuhteiden ja vapaa-ajan merkitystä ei olla huomioitu yhtä merkittävästi kuin koulu- ja työelämän tekijöitä. Mikä auttaa? Nuorten uupumuksen ehkäisemiseksi uupumuksen prosessia tulee ymmärtää sen monimuotoisuuden ja kompleksisuuden kautta. On myös huomioitava, että jokaisen nuoren kokemus on yksilöllinen. Sen lisäksi, että jaksamisen edistämiseen puututaan opiskelu- ja työympäristöihin vaikuttamalla, on tärkeää paneutua myös nuoren yksityisen elämän tiloihin ja siihen vaikuttaviin tekijöihin. Se, että nuorille tarjotaan hyväksyntää, kuuntelua ja luotettavan aikuisen tukea, voi vaikuttaa merkittävästi nuoren voimavaroihin ja kokemukseen omasta itsestään. Sara Rinne
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu –tutkielmaan ” Nuorten kokemuksia uupumisesta ja toivosta: ulkoisen ja sisäisen tilan näkökulma”. Tutkielman ohjaajana toimi Mari Kivistö. Lähteet: Mattila, Juhani (2021). Uupumuksesta Takaisin Elämään. Helsinki: Kirjapaja. Mieli Ry. Työuupumus. https://mieli.fi/materiaalit-ja-koulutukset/tietoa-mielenterveyden-vahvistamisesta/tyoelamanmielenterveys/tyopaikan-kriisit-ja-muutokset2/tyouupumus/ Viitattu 2.12.2023. Salmela-Aro, Katariina (2022). Nuorten hätähuuto – Uupuneiksi itsensä koskevien määrä on kaksinkertaistunut pandemian aikana. Helsingin yliopisto. Yliopistolehti 10/2021. Salmela-Aro, Katariina (2023). Nuorissa on tulevaisuus, mutta masennus ja uupumus kalvavat heitä useammin kuin koskaan. Tieteessä Tapahtuu. Kuin eri soittimet sinfoniassa, organisaatiot lähestyvät strategiaa omalla äänellään. Yhtä oikeaa näkökulmaa strategiaan ei ole. Yksi asia on kuitenkin selvä: strategia ei tule todeksi ilman ihmisiä. Strategia luo näkymää tulevaan, mutta ei anna vastauksia siihen, millaisena se organisaatiossa koetaan. Mitä jos kääntäisimme katseemme pois partituurista ja kiinnittäisimme huomiomme ihmisten kertomuksiin? Löytyisikö tarinoista avaimia organisaatioiden strategiatyöhön? Millaisella kerronnalla johtajat lähestyvät strategiaa ja strategiatyötä?
Strategiaa luodaan ja käsitellään organisaatioissa monin eri tavoin. Se, miten johtajat strategiaa lähestyvät ja millaisena eri tehtävissä työskentelevien ihmisten rooli strategiassa nähdään, määrittää strategiatyön käytänteitä ja vaikuttaa esimerkiksi siihen, miten strategiaa koskeva tieto organisaatiossa virtaa. Pro gradu -työssäni tarkastelin ihmisnäkökulmaa ilmentäviä narratiiveja johtajien strategiakertomuksissa. Tutkimusaineistoni koostui yhdeksästä podcasthaastattelusta, joissa vieraina olleet johtajat edustavat eri yrityksiä ja toimialoja. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää sitä, millaisella kerronnalla johtajat lähestyvät strategiaa ja strategiatyötä sekä omaa ja muiden ihmisten roolia strategiatyössä, ja millaisia ihmisten johtamiseen liittyviä haasteita kertomuksissa ilmenee. Tutkimustuloksina esittämäni narratiivit: 1) Ihmiset arjessa – johto strategian tekijöinä, 2) Ihmiset osallistettuina strategiatyöhön, ja 3) Ihmiset läsnä strategiassa kertovat aineiston pohjalta rakentuneen tarinan ihmisnäkökulmaan liittyvistä ulottuvuuksista strategiatyössä. Tutkimustulosten perusteella johtajien lähestymistavoissa strategiaan on selkeitä eroja. Erilaiset lähestymistavat strategiatyöhön näyttävät tuovan mukanaan erityyppisiä ihmisten johtamiseen liittyviä haasteita. Valittu lähestymistapa strategiaan kytkeytyy kertomuksissa myös vahvasti siihen, millaisiksi johtamiskäytänteet ja -käsitykset organisaatiossa ovat muodostuneet. Kertomuksilla kiinni kokemukseen Tutkimus kehottaa organisaatioita tarkastelemaan strategiaa kertomusten näkökulmasta. Strategiatyön kontekstissa kertomukset voivat olla keino havainnoida organisaation tilaa, valottaa organisaation muutostarpeita tai lisätä ymmärrystä siitä, millaisena strategiatyö ihmisten keskuudessa koetaan. Suuntaamalla huomiota kertomuksiin ja niiden kehittymiseen, voidaan tulla tietoisemmaksi siitä, miten strategia elää ihmisten mielissä. Kun ymmärrys strategian ympärille muodostuneista merkityksistä syvenee, voidaan mahdollisesti löytää uudenlaisia, kokemuksiin kiinnittyviä ratkaisun avaimia strategiatyön kipukohtiin yhdessä ihmisten kanssa. Kertomukset voivat organisaatioissa toimia myös näkökulman vaihtamisen välineenä eli tarjota mahdollisuuden nähdä toisin. Kenties tämä voisi laajentaa organisaation näkemyksiä erilaisista tulevaisuuden kehityskuluista ja vahvistaa näin myös organisaation muutoskestävyyttä? Katri Salmenoja Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu johtamisen psykologian pro gradu -tutkielmaan Ihmisnäkökulmaa ilmentävät narratiivit johtajien strategiakertomuksissa. Tutkielman ohjaajana toimi Ville Pietiläinen. Kirjallisuutta: Juuti, P & Luoma, M. (2009). Strateginen johtaminen. Miten vastata kompleksisen ja postmodernin ajan haasteisiin? Keuruu: Otavan Kirjapaino Oy. Polkinghorne, D. E. (1988). Narrative knowing and the human sciences. New York: State University of New York Press, Albany. Puusa, A., Mönkkönen, K. & Hytti, U. (2014). Narratiivisuus organisaatiotarinan rakentamisessa. Hallinnon tutkimus, 2/2014, 112–120. Saatavilla verkossa: https://journal.fi/hallinnontutkimus/article/view/98665/56819. ”Hän teki oman ratkaisunsa, tarttui aseeseen ja päätti ampua omat lapsensa.” (MTV Uutiset 12.1.2019) Oman lapsen surmaaminen Kun perheessä tapahtuu surma ja tekijänä on läheinen ihminen, herättää se paljon kysymyksiä, ihmetystä sekä kauhua. Miksi kukaan haluaa surmata oman lapsensa? Tekoa on vaikea ymmärtää ja hyväksyä, mutta siihen haluaisi saada jonkinlaisen selityksen. Perhe- ja lapsensurmien erityisenä tunnuspiirteenä voidaan pitää sitä, että tekoon kietoutuu niin yksilölliset kuin yhteiskunnalliset tekijät ja syyt. Lapsensurmien uutisointi Perhesurmista, kuten muistakin rikosuutisista tiedotetaan pääasiassa sanomalehdissä sekä verkkoartikkeleissa [ks. 1]. Tämä on kansalaisille oikeastaan ainut tiedonlähde perhepiirissä tapahtuvasta surmasta. Kun lapsen surmaa tämän oma vanhempi, tekijöistä kirjoitetaan äiteinä sekä isinä. Tämä viestii meille automaattisesti sitä, että kyse on nais- tai miesoletetun tekemä surma ja kohteena on tämän biologinen lapsi. Kiinnitin omassa pro gradu -tutkielmassa huomiota siihen, miten äideistä sekä isistä verkkouutisissa kirjoitetaan perhesurmien yhteydessä. Sukupuolella on merkitystä siinä, mitä ja miten teosta uutisissa kerrotaan tai mitä niissä jätetään kertomatta [2]. Uutisoinnin merkityksellisyys On tärkeää kiinnittää huomio siihen, miten vanhemmista kirjoitetaan perhesurmien uutisissa. Uutiset eivät toimi ainoastaan tiedotteena tapahtumista, vaan niiden kautta lukijat voivat saada viitteitä siitä millaisia merkkejä tekijä oli antanut ennen surmaa. Tämä mahdollistaa puuttumisen potentiaalisiin surmiin, sillä on havaittu, että usein tekijät olivat antaneet läheisille jotain viitteitä tulevasta [3]. Äiti tai isä perhesurman tekijänä Naisten ja miesten tekemistä oman lapsen surmista uutisoidaan hyvin eri tavoin. Äitien tekemiä oman lapsensa surmia selitetään ja teon taustaa avataan enemmän, kuin vastaavasti isien tekemiä surmia. Naisten elämä ennen surmaa kuvattiin sekä äidin ja lapsen välistä suhdetta korostettiin. Miesten toimintaa kuvataan yksiselitteisenä ja suoraviivaisena, kun samaan aikaan naisten surmien taustoja puidaan ja pohditaan. Miehiä kuvataan yleisestikin hyvin kapeakatseisesti, minkä vuoksi isien tarkempi kuvaaminen ja heistä kertominen saattaa olla vähäisempää [ks. 4] Kiinnitin huomiotani lisäksi vanhemmista kertoviin uutisiin, jossa kuvattiin sitä vanhempaa, joka ei ollut surmaa tekijänä. Havaintonani oli, että isät unohdettiin äitien tekemien surmien kohdalla, mikä korostaa mielestäni äitiyden erityisyyttä ja todentaa isän poissaoloa. Jostain syystä uutisten kirjoittajat ovat tehneet päätöksen siitä, että isän mainitseminen äidin teossa ei nosta uutisarvoa riittävästi. Äidin rakkauden tai välittämisen korostaminen nostaa äitiyden merkitystä, mutta miksei isä voi olla samalla tavalla tärkeä ja rakas? Kuten eräs työkaverini sanoi, ei äitiys ole ”vapaudu vankilasta kortti” ja tee teosta oikeutetumpaa pelkästään sukupuolittuneiden arvojen ja asenteiden vuoksi. Tapa kirjoittaa ja pitää yllä perhesurmiin liittyviä diskursseja on erilainen naisten ja miesten teoista kirjoittaessa. Aliisa Järvenpää Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu –tutkielmaan ”Kun vanhempi surmaa oman lapsensa – Diskurssianalyysi äideistä ja isistä perhesurmien uutisoinnissa”. Tutkielman ohjaajana toimi Sanna Hautala. Lähteet:
MTV Uutiset 12.1.2019. Erikoishaastattelu: Lapsensa murhannut Heikki ihmettelee 15 vuoden vankeuden jälkeenkin miksei hänen uhkauksiaan uskottu – "Kun ihminen puhuu tappamisesta, siihen pitää reagoida". https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/erikoishaastattelu-lapsensa-murhannut-heikki-ihmettelee-15-vuoden-vankeuden-jalkeenkin-miksei-hanen-uhkauksiaan-uskottu-kun-ihminen-puhuu-tappamisesta-siihen-pitaa-reagoida/7234544#gs.7r6t0s Luettu 9.11.2023
|
Yhteisillä tulillaLapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkimusyhteisön blogi. Categories |
Yhteisillä tulilla | Yhteisillä tulilla |