Pelkät teknologiset menetelmät ja työkalut eivät riitä suojaamaan organisaatiota kybermaailmassa, sillä usein tietoturvaloukkauksen mahdollistajana toimii ihminen. Onkin tärkeää ymmärtää yksilö- ja organisaatiotasolla työntekijöiden tietoturvakäyttäytymistä, jotta kyberuhkia voidaan ehkäistä. Kuva: Austin Distel / unsplash.com
Digitalisaation myötä muuttuneet uhkakuvat Kyberrikollisuudesta on tullut merkittävä uhkatekijä niin yksityisten kuin julkisten organisaatioiden toiminnassa. Organisaatioita uhkaavat esimerkiksi lukuisat erilaiset huijaustavat, kuten huijausviestit ja tietojenkalastelu, joiden avulla tietomurtoja yritetään tehdä ja päästä siten käsiksi organisaation tietovarantoihin. On tunnistettu, että jopa 75 % organisaatioiden tietoturvahaavoittuvuuksista kumpuaa organisaation sisältä, esimerkiksi työntekijän vastatessa tietojenkalastelusähköpostiin. Työntekijöillä ja heidän toimintapäätöksillään onkin merkittävä rooli tietoturvan toteutumisessa, oikeanlaisen käyttäytymisen estäessä tietomurtojen toteutumista. Työntekijöiden kautta aiheutuviin tietoturvauhkiin voidaan vaikuttaa kyberturvallisuuskulttuuria analysoimalla ja kehittämällä. Mikä ihmeen kyberturvallisuuskulttuuri? Pro gradu -tutkielmassani tutkin kuntaorganisaatiossa vallitsevien tekijöiden ja käsitysten vaikutusta organisaation kyberturvallisuuskulttuuriin. Kyberturvallisuuskulttuurin käsitteellä viitataan ihmisten tietoon, uskomuksiin, käsityksiin, asenteisiin, oletuksiin, normeihin ja arvoihin kyberturvallisuudesta ja siihen, miten ne ilmenevät ihmisten käyttäytymisessä tieto- ja informaatioteknologian kontekstissa. Vaikuttamalla henkilöstön turvallisuuteen liittyviin asenteisiin ja normeihin on mahdollista vaikuttaa henkilöstön turvallisiin käyttäytymistapoihin. Tutkielmani toteutettiin laadullisena narratiivisena tutkimuksena. Tutkielman aineisto koostui kahdeksasta haastattelusta ja se analysoitiin narratiivisen temaattisen analyysin keinoin. Analyysissa muodostettiin kolme narratiivia, jotka olivat 1) henkilökohtainen kyberturvallisuuskulttuuri, 2) organisaatiokulttuurin ja toimintaympäristön narratiivi, sekä 3) kyberturvallisuuskulttuurin narratiivi. Narratiivit rakentuivat niitä kuvaavista tyyppitarinoista, joiden tarkoituksena oli toimia oikeaan elämään sijoittuvina suppeina kuvauksina tutkielman kohteena olevasta ilmiöstä. Lopuksi Tutkielmani tuotti tietoa kuntaorganisaation erityispiirteistä kyberturvallisuuskulttuurin muodostumisessa. Kuntaorganisaation julkishallinnolliset piirteet, kuten hallintolähtöisyys, byrokraattisuus ja laaja organisaatiorakenne vaikuttivat osaltaan kyberturvallisuuskulttuurin olemukseen pääosin negatiivisesti. Ihmiset antavat kyberturvallisuudelle erilaisia merkityksiä ja heidän asenteensa kyberturvallisuutta kohtaan on yksilökohtaista. Merkityksiin ja asenteisiin ja siten käyttäytymiseen vaikuttavat esimerkiksi aiempien kokemuksien, työtehtävien tai koulutuksien kautta saatu tieto ja osaaminen. Merkityksien ja asenteiden todettiin vaikuttavan käyttäytymiseen niin henkilökohtaisessa elämässä kuin myös työelämässä. Siviilielämässä kyberturvallisuutta koskettaviin kysymyksiin kiinnitettiin sitä enemmän huomioita, mitä enemmän tietoa aihepiiristä oli. Näennäisesti oikeanlainen asenne ja tieto ei aina kuitenkaan takaa turvallista toimintaa. Toimintatavat voivat olla kompromisseja turvallisuuden sekä käytettävyyden kanssa, jolloin turvallisuutta parantavia asioita ei koettu niin hyödyllisiksi että niitä käytettäisiin, vaikka ne haittaisivat käyttäjäkokemusta. Markus Savolainen Lapin Yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta. Kirjoitus perustuu hallintotieteiden pro gradu – tutkielmaan: ”Kaikki tietää että se on semmoinen villi länsi tuo netti vielä”. Narratiivinen tutkimus kyberturvallisuuskulttuurista kaupungin hallinto-organisaatiossa. Tutkielman ohjaajana toimi Marjo Suhonen. Kirjallisuutta: Bulgurcu, B., Cavusoglu, H. & Benbasat, I. (2010). Information security policy compliance: an empirical study of rationality-based beliefs and information security awareness. MIS Quarterly 34(3), 523–548. Da Veiga, A. (2016). A cybersecurity culture research philosophy and approach to develop a valid and reliable measuring instrument. 2016 SAI Computing Conference (SAI), 1006–1015. Reiman, T. Pietikäinen, E. Oedewald P. (2008). Turvallisuuskulttuuri. von Solms, R., & van Niekerk, J. (2013). From information security to cyber security. Computers & Security, 38, 97–102. https://doi.org/10.1016/j.cose.2013.04.004. Talebin mukaan mustan joutsenen käsite kuvaa odottamattomia ja kaiken mullistavia muutoksia. Ennen Australian löytämistä kaikki maailman ihmiset olivat vakuuttuneet siitä, että kaikki joutsenet olivat valkoisia. Yksi vieras ja tavallisuudesta poikkeava havainto voi kuitenkin kumota yleisen väitteen. Mustat joutsenet ovat ennustamattomia, mikä pakottaa meidät mukautumaan niiden olemassaoloon. Mustilla joutsenilla on poikkeuksellinen ja kasautuva vaikutus. Terveyttä esimerkiksi ei voida ymmärtää ilman hurjia tauteja ja epidemioita. Ihmismieli kärsii ymmärtämisen illuusiosta; jokainen ajattelee tietävänsä, mitä maailmassa tapahtuu, kun maailma on kuitenkin monimutkaisempi tai satunnaisempi kuin he oivaltavat. Miten voimme päätellä tuntemattoman ominaisuudet tiedetyn eli menneisyyttä koskevan tiedon perusteella. [1] Photo by Matt Jerome Connor Teoreettisena viitekehyksenä pääkäsitteenä toimii resilienssin käsite. Resilienssin teoriaa tukevat muun muassa johtajuuden ja muutostyöskentelyn, globalisaation, kompleksisuusajattelun ja eko-sosiaalisen perspektiivin käsitteet. Resilienssin ymmärretään yleisesti tarkoittavan sopeutumista tai sopeutumiskykyä. Poijulan mukaan vastoinkäymiset voidaan nähdä oppimiskokemuksina ja toiminta voi myöhemmin olla jopa aikaisempaa parempaa [2]. Tämä asia nousi esille tutkimustuloksissani. Koronapandemialla on ollut useita lieveilmiöitä, jotka ovat heijastuneet myös lastensuojelun avohuoltoon. Johtamisessa on jouduttu ulkoisen ja yllättävän tekijän (mustan joutsenen) edessä tekemään muutoksia. Toiminta on erilaista kuin ennen koronaa, mutta muutokset ovat olleet hyödyllisiä jatkoakin ajatellen. Haastattelin tutkimuksessani kahdeksaa avohuollon lastensuojelun johtavaa sosiaalityöntekijää. Haastattelut järjestettiin Microsoft-Teams-sovelluksen välitteisesti koronainfektioriskin välttämiseksi. Haastatteluissa käytin strukturoitua teemahaastattelurunkoa, mutta keskustelu eteni ajoittain vapaamuotoisesti. Tutkimusmenetelmänä käytin teemoittelua. Tutkimustulokset Analyysin tuloksena hahmottui neljä pääteemaa: etäjohtaminen, tietojohtaminen, sopeuttamistoimet ja johtamisen keinot tukea jaksamista. Etäjohtamisesta itselleni ehkä merkittävin löytö oli se, että sama asia voi näkökulmaa vaihtamalla näyttäytyä päinvastaiselta. Samat haastateltavat saattoivat kertoa etäjohtamiseen liittyvistä hankaluuksista, mutta myös sen mahdollisuuksista. Etäjohtamisen voidaan nähdä myös tukevan omaa työtä siten, jatkuvat keskeytykset jäävät vähemmälle. Toisaalta se voi vaikeuttaa työntekijöiden tavoittamista. Tietojohtaminen aiheena kytkeytyy olennaisesti koronapandemian haastamiin aiempiin työn tekemisen tapoihin. Johtavat sosiaalityöntekijät ovat joutuneet päiväkohtaisesti selvittämään sellaistakin tietoa, mikä ei suoraisesti ole liittynyt varsinaiseen sosiaalityön perustehtävään. Erityisenä haasteena on ollut se, että erilaiset organisaation ohjeistukset ja valtakunnallinen tieto aiheesta on ollut osin vaikeasti tulkittavaa ja muuttuvaista. Tietojohtamisessa keskeistä on oikean faktatiedon selvittäminen ja se, miten asioista tiedotetaan. Sopeuttamistoimia käsittelevä teema ei varsinaisesti pidä sisällään juurikaan tekemiseen viittaavaa toimintaa, vaan pikemminkin näkökulman vaihtamista. Olen nimennyt teeman kuitenkin sopeuttamistoimiksi, koska näkökulma ja suhtautumistapamme vaikuttaa aina toimintaamme. Näkökulmaa vaihtamalla negatiivisesta haittavaikutuksesta voi tulla myönteinen. Jaksamisen tukemisessa tärkeää on, ettei jää tilanteessa yksin. Yhteisjohtamisen käytännöissä työtaakkoja ja henkistä kuormaa voidaan jakaa. Työntekijöiden tukemisessa tärkeää on puolestaan riittävän ajan varaaminen ja vuorovaikutuksen onnistumisesta huolehtiminen. Jälkimmäisellä tarkoitan erityisesti sitä, että etäyhteyksien toimivuus tulisi varmistaa, mikäli työntekijän kanssa tavataan virtuaalisen yhteydenpidon kanavan välityksellä. Haastatelluilta tuli hyviä käytännön ohjeita ja viisautta siihen, miten lastensuojelun avohuoltoa tulisi johtaa poikkeusolojen kohdatessa. Aihetta olisi tärkeää tutkia lisää, koska tulevaisuus on meille tuntematon. Mustiin joutseniin on syytä varautua. Niko Vannasmaa/ sosiaalityön maisteriohjelma
Kirjoitus perustuu pro-gradu tutkielmaan ”Resilienssi lastensuojelun avohuollon johtamisessa koronapandemian aikana”. Ohjaajana toimi professori Timo Harrikari Lähteet:
Lastensuojelulakiin tuli vuoden 2022 alussa asiakasmäärää koskeva säännös. Tällä rajattiin sitä, kuinka monta lasta lastensuojelun sosiaalityöntekijällä saa olla asiakkuudessaan. Lain valmistelussa tähän asiaan annettiin lukuisia lausuntoja, joissa esitettiin muun muassa millaisia vastuita ja rooleja sosiaalityöntekijöillä nähtiin olevan liittyen asiakasrajaukseen. Miten lapsi voi toimia lastensuojelussa? Eikö lapsi ole juuri toiminnan kohde? Lapsen toimijuutta voi kuvata parhaiten sillä, että lapsella on oma roolinsa olla osallinen häntä koskevissa toimissa. Lapsella on oikeus esittää näkemyksensä häntä koskevissa päätöksissä. Lapsen oma mielipide ja hänen kokemuksensa tulee ottaa huomioon, kun hänen asiaansa käsitellään ja tehdään häntä koskevia päätöksiä. Vaikka lapsen tahto ei voi olla samalla se mihin asiassa päädytään, ei lapsen näkemystä ja kokemusta tule silti ohittaa. Tällä vahvistetaan lapsen edun toteutumista. Sosiaalityöntekijä paljon vartijana Lapsen mahdollisuus olla toimijana omassa asiakkuudessaan tulivat esiin juuri sosiaalityöntekijän työn kautta. Lapsella nähtiin olevan mahdollista rakentaa luottamuksellista suhdetta sosiaalityöntekijään tai kertoa omaa näkemystään ja kokemuksiaan, mikäli sosiaalityöntekijällä on riittävästi aikaa tapaamisiin ja kuunnella lasta. Aikaa ei nähty olevan riittävästi, jos asiakkaita on liian paljon. Sosiaalityöntekijä mahdollistaa myös lapsen saada oikeanlaisia tukitoimia ja palveluja resurssien puitteissa. Voiko asiakasmäärän rajauksella vaikuttaa lapsen toimijuuteen? Asiakasmäärät sosiaalityöntekijää kohden eivät muutu vain lakipykälillä ja hyvällä tarkoituksella sen takana. Eikä lapsen mahdollisuus saada olla paremmin osallisena ja hänen toimijuutensa parane vain sillä, että sosiaalityöntekijällä on vähemmän asiakkaita. Tämä on iso toimintaympäristö, jossa aikuisilla on omat roolinsa sen takaajina. Aina lähtien taloudellisten resurssien jakamisesta päätyen sosiaalityöntekijän omaan sitoutumiseen kohdata lapsi niin, että lapsella on mahdollisuus tulla nähdyksi ja kuulluksi. Minna Mattila, sosiaalityön opiskelija.
Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan Lapsen etua ja toimijuutta etsimässä. Lapsen etu ja toimijuus lastensuojelulain asiakasmitoitusta koskevassa lainvalmisteluaineiston lausunnoissa ja asiantuntijalausunnoissa. Tutkielman ohjaajana toimi Tarja Orjasniemi. Asiakkaille tehty palvelutarpeen arviointi ei takaa sitä, että asiakkaat pääsevät tarvitsemiensa palveluiden piiriin. Photo by Hannah Busing on Unsplash Sosiaalityöntekijöiden kokemuksia yhteistyön toimivuudesta Laitilan, Lunkan ja Suhosen [1] mukaan Lapsiperheiden tuen tarpeen arvioinnissa, suunnittelussa ja seurannassa hyödynnetään moniammatillista yhteistyötä yleisenä toimintamallina. Tutkimukseni kohdentui sosiaalityöntekijöiden kokemuksiin moniammatillisen yhteistyön toimivuudesta palvelutarpeen arvioinnissa silloin, kun lastensuojeluilmoituksesta nousee esille joko nuoren tai vanhemman päihteiden käyttöä. Palvelutarpeen arviointia tehdään etenkin sen vuoksi, että lapsiperheiden tuen tarpeet voitaisiin tunnistaa mahdollisimman varhaisessa vaiheessa sekä siksi, että lapsiperheet saisivat tarpeenmukaista tukea nopeasti niistä palveluista, joihin heidät palvelutarpeen arvioinnin perusteella ohjataan. Sosiaalityöntekijöiden kokemusten mukaan palveluorganisaatioiden välillä voi olla sellaisia solmukohtia, jotka tekevät eri ammattilaisten välisestä yhteistyöstä haastavaa. Lastensuojeluilmoitus tuo esille lapseen kohdistuvan huolen Lapseen kohdistuvaa huolta ei tule koskaan sivuuttaa. Päihteisiin liittyvät lastensuojeluilmoitukset hukkuvat kuitenkin monesti massaan, sillä lastensuojeluilmoituksia tulee valtavasti muistakin aiheista. Tutkimukseni mukaan moniammatillinen yhteistyö päihdeasioissa jääkin usein toissijaiseksi, olemattomaksi ja pinnalliseksi, vaikka esimerkiksi Määtän [2] mukaan päihdeongelmat edellyttävät aina palvelusektorien ylittämistä ja monien eri toimijoiden välistä yhteistyötä. Sosiaalityöntekijät tunnistavat moniammatillisen yhteistyön tarpeen palvelutarpeen arvioinnissa tilanteissa, joissa asiakkaiden elämää ohjaavat päihteet. Moniammatillista yhteistyötä hyödynnetään kuitenkin niukasti silloin, jos asiakkaat pystyvät vielä kontrolloimaan päihteiden käyttöään. Toimiva yhteistyö vaatii riittävää resursointia Päihteisiin liittyvän lastensuojeluilmoituksen jälkeen sosiaalityöntekijät arvioivat asiakkaiden tarvitsemaa palvelukokonaisuutta. Sosiaalityöntekijät eivät voi kuitenkaan vaikuttaa siihen, ovatko saatavilla olevat palvelut kuitenkaan asiakkaiden saavutettavissa. Asiakkaiden pääsy palveluiden piiriin riippuu palveluorganisaatioiden asettamista ehdoista palveluiden saannille, eri alan ammattilaisten välisestä yhteistyöstä sekä niistä resursseista, joita ammattilaisilla on käytettävissä asiakkaiden tilanteen parantamiseksi. ”Toivoisin, että nämä peruspalvelut olisivat kaikki niin hyvällä tolalla, ettei tarvis sitä lastensuojelun asiakkuutta edes miettiä.” (sosiaalityöntekijä) Riittämätön resursointi peruspalveluissa johtaa herkästi siihen, että lapsiperheiden tilanteisiin joudutaan puuttumaan lastensuojelullisilla toimilla. Resurssivajeet kuitenkin asettavat samalla yhä korkeampia kriteereitä myös lastensuojelun asiakkuudelle. Lopuksi Ei riitä, että sosiaalityöntekijät ohjaavat asiakkaat tarvittavien palveluiden piiriin ja toimivat asiakkaiden palveluiden puolestapuhujina, vaan heiltä saatetaan vaatia myös jämäkämpää otetta siihen, että yhteistyökumppanit ottavat asiakkaiden huolen tosissaan ja luottavat sosiaalityöntekijän tekemään palvelutarpeen arvioon. Lopuksi on todettava, että yhden sosiaalityöntekijän voimin on mahdotonta vastata lapsiperheiden tuen tarpeisiin. Yleisesti ottaen lapsiperheiden haasteet vaativat sellaista yhteistyötä, jossa eri alan ammattilaiset yhdistävät osaamisensa ja asettavat lapsen edun työskentelyn keskiöön. Nea-Julia Salmi Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaani ”Päihteisiin liittyvät lastensuojeluilmoitukset palvelutarpeen arvioinnissa ja moniammatillisessa yhteistyössä.” Työn ohjaajana toimi Tarja Orjasniemi Kirjallisuus
Tutkimuksen toteuttaminen Tarkastelen tutkielmassani sitä, millaisena Putnamin sosiaalinen pääoma näyttäytyy koulukiusaajien kertomuksissa sekä sitä, miten aikuistuneet koulukiusaajat määrittelevät koulukiusaamisen kertomuksissaan. Jäsennän sosiaalista pääomaa Putnamin esittämän sosiaalisen pääoman jaottelulla. Ellosen [1] mukaan sosiaalinen pääoma muodostuu yhteisöissä, jossa normit, luottamus ja sosiaaliset verkostot kohtaavat ja toteutuvat. Tutkimus on laadullinen ja sen metodologiseksi lähtökohdaksi valikoitui narratiivinen lähestymistapa. Tutkimuksen aineiston tuottavat aikuiset, jotka kokevat, että ovat osallistuneet koulukiusaamiseen peruskoulussa. Narratiivinen aineisto on muodostunut kirjoituspyynnön kautta kerätyistä nimettömistä kertomuksista. Aloitin aineiston keräämisen 18. tammikuuta vuonna 2022. Aikuistuneiden koulukiusaajien kertomuksia kertyi 13 kappaletta. Aineiston analysoin teorialähtöisen tematisoinnin keinoin, jolloin analyysia ohjaa aikaisemmin määritelty teoria. Koulukiusaajan sosiaalinen pääoma Ensimmäisessä tutkimuskysymyksessä etsittiin vastauksia siihen, millaisena Putnamin sosiaalinen pääoma näyttäytyy koulukiusaajien kertomuksissa. Tiivistin kertomuksista analysoimani vastaukset tutkimuskysymyksiini seuraavan kuvion muotoon. Kuvio 1. Koulukiusaajan sosiaalisen pääoman esiintyminen kertomuksissa Kuvio havainnollistaa sen, miksi koulukiusaaja kiusaa. Sosiaalisessa verkostossa näkyy perheväkivallan kokemus. Aikuistuneet koulukiusaajat kertoivat, että olivat kokeneet kotona erilaisia fyysisen ja psyykkisen väkivallan muotoja. Kertomuksista ilmeni vertaisten ja ryhmään kuulumisen keskeinen merkitys kiusaajaksi ryhtymiselle. Luottamus ilmeni luottamuksen puutteena itseä tai koulun henkilökuntaa kohtaan. Kiusaaja voi hakeutua valta-asemaan yhteisössään, koska hän pelkää tulla itse kiusatuksi. Kiusaamisen tavoitteena on ollut turvata se, että ei tulisi itse enää kiusatuksi tavoittelemalla kiusaamisen avulla kouluyhteisöissä parempaa valta-asemaa. Yhteisö, jossa kiusaaja sinä hetkenä on, määrittää sen, kenen kanssa saa viettää aikaa ja ketä kiusataan. Vertaisryhmän yhteisöllä ja yhteisöllisyydellä on osuutta kiusaamiseen. Vertaisryhmän asenteet luovat yhteisiä tapoja toimia tietyssä ympäristössä eli normeja. Koulukiusaamisen määritelmä Toisessa tutkimuskysymyksessä etsittiin vastausta siihen, millaiseksi aikuistuneet koulukiusaajat määrittelevät koulukiusaamisen. Tutkimuksessa kiusaaminen ilmeni kiusaajan subjektiivisena kokemuksena tapahtuneesta. Hamaruksen mukaan [2] kiusaamisen määritelmissä yleisesti korostetaan kiusaamisen kestoa ja toistuvuutta. Tässä tutkimuksessa kiusaaminen liittyi suhteessa aikaan ja sosiaaliseen yhteisöön. Herkaman [3] mukaan usein koulukiusaamiseksi on luokiteltu toiminta, jossa näkyy voimasuhteiden epätasapaino kiusaajan ja kiusatun välillä. Kertomuksissa oli löydettävissä voimasuhteiden epätasapaino siten, että kiusaajia oli kiusattua nähden enemmän. Salmivallin [4 ]mukaan yleisesti kiusaaminen luokitellaan fyysiseksi väkivallaksi tai piiloiseksi kiusaamiseksi. Tässä tutkielmassa käsiteltiin kiusaamista yhtä kertojaa lukuunottamatta määrittelivät kiusaamisen piiloisena eli epäsuorana kiusaamisena. Talan Sharif Lapin yliopisto Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Koen, että olin kiusaaja ja uhri” Narratiivinen tutkimus koulukiusaajan toiminnan ymmärtämisestä Putnamin sosiaalisen pääoman teoriasta käsin. Työn ohjaajana toimi Liisa Hokkanen. Kirjallisuus
2010-luvulla suoratoistopalvelut ovat käytännössä tehneet fyysiset musiikkitallenteet hyödyttömiksi. Vinyylilevyjä, CD-levyjä tai C-kasetteja ei ole enää pakko omistaa musiikista nauttiakseen, mutta silti kaikki eivät ole luopuneet niiden keräilystä. Vinyylilevyn suosio on ollut pinnalla jo jonkin aikaa, mutta kuten Vanha-Majamaa [1] on artikkelissaan todennut, on myös CD-levy nostanut suosiotaan ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Kysyin tutkielmassani, millaisia merkityksiä musiikkitallenteille annetaan keräilyn kontekstissa, ja mitä ne kertovat tämän kontekstin esinesuhteesta. Aineisto on kerätty verkkovälitteisen avokysymyksiin perustuvan haastattelun avulla, pääsääntöisesti Facebookin musiikin keräilyyn keskittyvistä ryhmistä. Tutkimuksen teoreettinen tausta on sosiologian uusmaterialistisessa suuntauksessa. Kuva: Iida Mäntyniemi ©
Musiikkiin sidottu henkilöhistoria Selkein tutkimukseni havainto on, että kaikilla vastaajilla musiikki nivoutui yhteen heidän henkilökohtaisen elämänsä kanssa. Suhde tallenteisiin on intiimi ja henkilökohtainen ja tämä tunneside oli kehittynyt myös nuorimpien, alle kaksikymmentävuotiaiden, aineiston vastaajien kohdalla. Musiikista ei haluttu luopua sen henkilökohtaisen merkityksen takia. Muistot limittyvät musiikkiin jo varhaisessa vaiheessa. Musiikin eteen on myös jouduttu näkemään paljon enemmän vaivaa ennen suoratoistopalveluiden aikaa ja tämä tuntui olevan yksi syy, sille, ettei vaivalla hankittuja tallenteita haluttu laittaa pois. Musiikkitallenteet ovatkin esineitä, jotka kulkevat henkilön mukana yksilötasolla, mutta todennäköisesti myös suurempina yhteiskunnallisina muistijälkinä. Korkiakankaan mukaan [2] muistelussa esine, oleva tai kadonnut, siirtyy kontekstista toiseen ja sen käyttötarkoitus muuttuu. Siitä tulee muistelun kohde, ilmaus menneestä ja yksilöllisestä tai kollektiivisesta historiasta. Miten esineen kanssa ollaan Esineen kanssa oleminen ei uusmaterialististen teorioiden mukaan perustu esineen passiivisuuteen, vaan ne ovat myös aktiivisia toimijoita, jotka aiheuttavat ja mahdollistavat tapahtumia. Lehtonen [3] on tiivistänyt tällaisen materiasuhteen siten, ettei materia ole jotain, jonka päälle inhimillinen vuorovaikutus rakentuu, vaan sitä tarkastellaan osana vuorovaikutusta. Myös aineistossani näkyy, miten tallenteet saavat henkilön toimimaan ja suunnittelemaan toimintaansa. Lisäksi esinettä kohtaan kohdistettu toiminta on selvästi sidoksissa sen esineellisyyteen, ei vain funktioon kuunnella musiikkia. Tallenteita muun muassa käsiteltiin mielellään ja kokemus musiikin tärkeydestä ja esineestä nivoutui yhteen. Esine on kokonaisuus, jollainen suoratoisto ei voi olla, koska siltä puuttuu selkeä kolmiulotteinen muoto. Mitä voimme oppia heiltä, jotka rakastavat musiikkikokoelmaansa Aineistoni perusteella väitän, että suhtautumalla tavaraan kuten keräilijä kokoelmaansa, voisi tavaran kanssa oppia olemaan kestävämmin. Ilmastonmuutos ja siihen liittyvä länsimaisen kulutus- ja kertakäyttökulttuurin leviäminen ovat materiaalisia, ympäristössä kiinni olevia ilmiöitä, jotka vaativat koko materiasuhteen uudelleen määrittelyä. Lehtonen [3] on huomauttanut, että tavaroiden materiaalisuuden sivuuttaminen yhteiskunnallisessa keskustelussa on hämmentävää siksi, että samaan aikaan nykyelämän väitettään usein olevan erityisen ”materialistista”, mutta silti olemme yhteiskuntana erittäin antimaterialistisia. Materiasta ja sen kohtalosta ei todella ja pitkäjänteisesti olla kiinnostuneita, eikä siitä isossa kuvassa pidetä huolta tai arvosteta tarpeeksi, jotta sitä kohdeltaisiin sen ansaitsemalla arvostuksella. Keräilyssä taas valikoidaan harkinnanvaraisesti hankintoja, eikä kokoelmaan hankittujen osien oleteta olevan kuukauden päästä turhia, tai suoranaisia roskia. En väitä, että keräily itsessään olisi välttämättä ekologisesti kestävä harrastus, mutta se voi olla myös sitä. Toiminta sisältää joka tapauksessa kestäviä ja esinettä kunnioittavia näkökulmia ja mikäli myös arkipäiväinen suhde esineisiin olisi intiimimpi ja henkilökohtaisempi, tällainen suhtautuminen voisi lisätä sitoutumista myös jo omistettuihin esineisiin. Tavaraa voi ”rakastaa” ja siksi pitää siitä huolta. Kirjoittanut sosiologian opiskelija Iida Mäntyniemi Lapin yliopistosta. Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaani Fenomenografinen tutkimus musiikinkeräilyn esinesuhteesta suoratoistopalveluiden aikana. Tutkielman ohjaajana toimi Heikki Huilaja. Lähteet:
Taloudellisen väkivallan taustalla esiintyviä riippuvuuksia tutkielmassani olivat alkoholi- ja huumeriippuvuus, peliriippuvuus sekä tekijän (pakko)rahalähetysten toimittamisesta perheelle kotimaahan. Riippuvuudet kulkevat myös käsikädessä. Rahapelaamisen on havaittu olevan yhteydessä päihteiden käyttöön, ja erityisesti alkoholin ja rahapelaamisen välillä on todettu voimakas yhteys (Lintonen ym. 2018). Photo by rupixen.com on Unsplash Taloudellinen väkivalta on muihin väkivallan muotoihin verrattuna heikosti tunnistettu, mutta se ei ole ilmiönä mitenkään uusi. Minna Canth (1885) kuvasi parisuhteessa ilmenevää taloudellisen väkivallan ja riippuvuuden yhteyttä teoksessaan “Työmiehen vaimo” jo toistasataa vuotta sitten. Teoksessa taloudellisen väkivallan tekijänä oli mies, joka käytti puolisonsa säästöjä ja ansiotuloja juomisensa rahoittamiseen, sekä painosti vaimoa ottamaan velkaa. Kokijana oli nainen, joka yritti elättää perhettä ja saada ruokaa sairastavalle lapselle. Hän ei halunnut ottaa velkaa, koska ei olisi kyennyt maksamaan sitä takaisin. Nainen joutui kokemaan ja kantamaan häpeää ja syyllisyyttä sekä yhteisön paheksuntaa. Tarinassa on useita taloudellisen väkivallan tunnuspiirteitä. Tarkastelin tutkielmassani parisuhdeväkivallan, taloudellisen väkivallan ja riippuvuuksien lisäksi myös avun hakemisen ja saamisen kokemuksia sekä esteitä. Tutkimusaineiston analyysin toteutin mukaillen Anniina Kaittilan ja Leo Nyqvistin (2014) jäsennystä taloudellisen väkivallan muodoista: työssäkäynnin rajoittaminen ja häiriköinti, rahaan liittyvä kontrollointi, taloudellinen hyväksikäyttö ja eron jälkeinen väkivalta. Työssäkäynnin rajoittamista ja häiriköintiä ei ilmennyt aineistossa, ja täydensin analyysiä aineistossa esiin tulleen “lapsiin ja perheeseen kohdistuvat seuraukset ”, joka ilmeni aineistossa siten, että tekijällä oli kiire saada yhteinen lapsi. Kiinnostusta lapseen tai lapsen kuluihin ei tekijällä kuitenkaan ollut ja esimerkiksi harrastuksiin tai hankintoihin ei osallistuttu ja eron jälkeen lasta ei haluttu tavata ja yhteydenpito katkesi. Kokija pelkäsi tekijän myös lainaavan lapsilta rahaa ilman aikomusta maksaa takaisin. Väkivallan kokija joutui myös lainaamaan rahaa lapselta, jotta tekijä selviäisi ottamistaan veloista. Lasten ja nuorten kokemuksia perheissä ilmenevästä taloudellisesta väkivallasta ja riippuvuuksista olisi tärkeää tutkia enemmän, koska siitä on vähän tutkimuksia olemassa. Tekijän huumeriippuvuus on aiheuttanut väkivallan ja väkivaltaisen velkojen perinnän uhkaa, joihin vedoten tekijä sai painostettua kumppanin lainaamaan tai antamaan itselleen rahaa. Väkivallan uhka voi lisätä turvattomuuden tunnetta, suojattomuutta ja hengenvaarassa olemista, mikä saa kokijan vaikenemaan asiasta. Taloudellinen väkivalta on voinut lisääntyä ja edetä vaivihkaa, jolloin kokija on pahimmillaan havahtunut tilanteeseen vasta parisuhteen päätyttyä. Taloudellisen väkivallan tunnistaminen ja nimeäminen on haastavaa, ja avun hakemisessa sekä saamisessa on estäviä tekijöitä, kuten vaikenemista, häpeää ja syyllisyyden tunteita. Häpeä voi eristää kokijan omista läheisistään, ja estää häntä puhumasta esimerkiksi rahapeliongelmasta lähipiirilleen (Karmakka- Asare & Lind 2022). Talousongelmia voidaan peitellä, koska niitä pidetään yhteiskunnassa usein merkkinä jonkinlaisesta epäonnistumisesta, ja tilanteissa, joissa tarvittaisiin asiantuntija-apua, ongelmissa oleva voi yrittää selviytyä yksin (Heiskanen & Pantzar 2022). On tärkeää tiedostaa, että parisuhteissa ilmenevän taloudellisen väkivallan taustalla voi olla riippuvuus tai erilaisia riippuvuuksia. Puheeksi ottamisella ja avoimella keskustelulla voi olla valtavan suuri merkitys taloudellisen väkivallan kierteen pysäyttämiseksi ja katkaisemiseksi. On tarpeen purkaa avun saamisen esteitä, kuten vaikenemista, häpeän ja syyllisyyden tunteita. Kirjoittanut sosiaalityön opiskelija Elina Seitz Lapin yliopistosta. Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan ”Riippuvuudet parisuhteissa ilmenevän taloudellisen väkivallan taustalla”. Tutkielman ohjaajana toimi Pia Skaffari. Lähteet:
Canth, Minna. 1885. Työmiehen vaimo. Werner Söderström Osakeyhtiö 2018. Heiskanen, Maria & Pantzar, Juha. 2022. Teoksessa Alho, Hannu, Aalto, Mauri, Castrèn, Sari & Pajula, Mari (toim.) Peliriippuvuus. Duodecim. Printon. Tallinna. Kaittila, Anniina & Nyqvist, Leo. 2014. Taloudellinen väkivalta parisuhteessa – kirjallisuuskatsaus. Janus vol 22 (3) 2014, 262-278. Karmakka-Asare, Hanna & Lind, Kalle. 2022. Teoksessa Alho, Hannu, Aalto, Mauri, Castrèn, Sari & Pajula, Mari (toim.) Peliriippuvuus. Duodecim. Printon. Tallinna. Lintonen, Tomi, Nevalainen, Jaakko & Latvala, Tiina. 2018. Teoksessa Mäkelä, Pia, Härkönen, Janne, Lintonen, Tomi, Tigerstedt, Christoffer & Warpenius, Katariina. Näin Suomi juo: Suomalaisten muuttuvat alkoholinkäyttötavat. Juvenes Print. Suomen Yliopistopaino Oy. Helsinki. |
Yhteisillä tulillaLapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkimusyhteisön blogi. Categories |
Yhteisillä tulilla | Yhteisillä tulilla |