Lastensuojelutyö on eettistä keskustelua herättävää työskentelyä, mihin liittyy vahvoja arvokäsityksiä. Näin pitääkin olla, sillä työskentelyn voidaan ajatella tapahtuvan toisen ihmisen elämässä, missä perhe on yksikkönä herkkä ja haavoittuvainen. Vanhemmuuden eriarvoisuus yhteiskunnassa Lastensuojelun asiakasvanhemmat ovat lähtökohtaisesti eriarvoisessa asemassa muihin vanhempiin nähden, sillä he elävät sellaisten sosiaalisten ilmiöiden kanssa, joiden vuoksi he tarvitsevat tukea lastensuojelusta. Vanhemmuuden tutkimus lastensuojelun kontekstissa sisältää paljon sensitiivisyyden kysymyksiä. Yksilöllinen eriarvoisuuden kokemus vanhemmuudessa voi muodostua esimerkiksi silloin, kun yhteiskunnalliset palvelut ovat tavoittamattomissa tai vaikeasti saatavilla. Juho Saari on korostanut yhteiskunnan vastuuta eriarvoisuuden rakentumisessa. Hän on tarkastellut yhteiskunnallisia jakoja ja eroja sosiaalisen etäisyyden näkökulmasta samalla, kun hän on puhunut yhteiskunnan sosioekonomisista rakenteista ja kulttuurisesta eriytymisestä. [1.]
Eriarvoisuuden kokemukset Eriarvoisuusdiskurssin kautta tärkeiksi kysymyksiksi hahmottuivat huoli yhteiskunnan ylläpitämästä vanhemmuuden eriarvoisuudesta, riittämättömistä sosiaalihuollon palveluista tai niiden tavoittamattomuudesta. Lisäksi sosiaalityöntekijän rooli jäi eriarvoisuusdiskurssin perusteella vanhemmalle etäiseksi, mikä näyttäytyi esimerkiksi siten, ettei vanhempaa ja lasta ollut välttämättä tavattu sosiaalityöntekijän toimesta pitkänkään asiakkuuden aikana kuin kerran tai kaksi. Vanhemmat olivat myös joutuneet itse tuloksetta etsimään heille sopivinta sosiaalihuollon palvelua. Vanhempien puheessa kuuluneet diskurssit loivat samanaikaisuudellaan ja rinnakkaisuudellaan, mutta myös osin päällekkäisyydellään laajan kuvan lastensuojelun kontekstissa ilmenevästä vanhemmuudesta. Yhteenvetona näistä keskusteluista voidaan todeta, että eriarvoisuus nähtiin hyvin kokonaisvaltaisena tunteena ja kokemuksena, mihin liittyi useita erilaisia, päällekkäisiä ja vaikeita tunteita. Eriarvoisuuteen koettiin sisältyvän vahvan negatiivisiksi käsitettyjä tunteita, kuten syyllisyyttä, vihaa ja surua. Surudiskurssi kietoutui vanhempien tunteisiin menetyksien ja epäonnistumisien eri ulottuvuuksien kautta. Syyllisyysdiskurssi puolestaan vei pois jopa kokemuksen äitinä kelpaamisesta. Vihadiskurssi esiintyi sekä omaa elämäntilannetta että ympärillä olevia tahoja kohtaan. Välittämisdiskurssi oli puolestaan osa vanhempien sisukasta pyrkimystä hankkia lapsilleen apua. Näiden lisäksi diskursseissa oli kuultavissa valta-asetelma yhteiskuntaan ja sen toimihenkilöihin nähden. Eriarvoisuuden tunnistamisen tärkeys Yhteiskunnalliset muutokset näyttäytyvät nykypäivän Suomessa muun muassa siten, että perhearvoissa tapahtuu liberalisoitumista, ja perhesuhteita normitetaan nykyään useilla erilaisilla ja kilpailevillakin normeilla. Monimutkaisiin perheiden tilanteisiin voi tyypillisesti liittyä kovin monitulkintaisia näkemyksiä siitä, mikä on riittävää vanhemmuutta. [3.] Eriarvoisuuden tunnistaminen sosiaalityössä on tärkeää, jotta vanhempaa voidaan tukea hänen kasvatustehtävässään. Lisäksi yhteiskunnan eri sektoreiden palvelujärjestelmän ongelmakohtia voidaan täten muuttaa asiakaslähtöisemmiksi. Yksi tutkimuksemme johtopäätöksistä oli, että vanhemmat olivat tuskastuneita palveluiden puuttumiseen tai niiden huonoon saatavuuteen. Lisäksi he kertoivat kohdanneensa epäasiallista kohtelua eri ammattitahoilta, mikä on hyvin huolestuttavaa ja vastoin sosiaalityön eettisiä arvoja. Pro gradu -tutkielmamme perusteella eriarvoisuuden kokemus määritti yksilön ja yhteiskunnan välistä suhdetta, siinä ilmenevää etäisyyttä ja vanhemman paikkaa ja asemaa yhteiskuntamme jäsenenä. Eriarvoisuuden kokemukseen on yksilötasolla vaikeaa – ellei mahdotontakin vaikuttaa, sillä pahimmillaan yhteiskunta syrjäyttää, määrittää ja luokittelee toiminnallaan vanhemman sijainnin marginaaliin. Hannaleena Immonen ja Lotta Vatanen Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan ”Eriarvoisen vanhemmuuden sosiaalinen todellisuus”. Tutkielman ohjaajana toimi Henna Pirskanen. Lähteet
Köyhyys on sitä kokevalle ihmiselle muutakin kuin käytettävissä oleva rahasumma tai kuluttamista rajoittava tekijä. Ylisukupolvistunut köyhyys rakentaa ihmisen arkea ja olemassaoloa, vaikuttaa hänen kokemukseensa omasta itsestään sekä siihen, miten hän kokee itsensä suhteessa ympäristöön. Köyhyys lukujen takana Köyhyyttä lähestytään usein tilastojen ja lukujen avulla. Ne kertovat meille, missä kulkee euromääräinen raja köyhän ja keskituloisen välillä. Luvut kertovat myös, kuinka suuri joukko kansasta tuon rajan alapuolelle asettuu. Määrälliset tilastot eivät kuitenkaan kerro, millaisia ihmisiä niiden takana on, mitä he tekevät ja mitä ajattelevat. Millaista on elää köyhänä tämän päivän Suomessa? Entä miten kokee köyhyyden sellainen ihminen, jolle vähävaraisuus on ollut todellisuutta syntymästä asti? Köyhyyden ylisukupolvistuminen Pro gradu -tutkielmani käsitteli sellaisten ihmisten arkista elämää ja kokemuksia, joille köyhyys oli siirtynyt jo edellisiltä sukupolvilta. Suomessa köyhyyden ylisukupolvistuminen on monitahoinen ongelma. Köyhyyteen liittyy usein myös muuta huono-osaisuutta, kuten työttömyyttä, alhaiseksi jäänyt koulutustaso tai mielenterveyden ongelmia. Lapsuudenperheessä koetun köyhyyden ja huono-osaisuuden on todettu olevan yhteydessä siihen, millaiseksi perheessä kasvaneiden lasten hyvinvointi ja taloudellinen toimeentulo muodostuvat. [1,2] Köyhyyden perintö voi olla raskas taakka, jota lapsi kantaa mukanaan koko elämänsä. Lapsuudessa koettu taloudellinen turvattomuus ja heikot kasvuolosuhteet voivat vaikuttaa siihen, millaisia valintoja itsenäistyvä nuori tekee ja miten hän suunnittelee tulevaisuuttaan. Kotoa saatu malli ja arvostus tai arvostuksen puute esimerkiksi kouluttautumista ja työntekoa kohtaan voi ohjata nuoren tekemiä ratkaisuja. [3] Köyhyyteen liittyvät arvottomuuden tunteet ja pettymykset saattavat myös heikentää nuoren itseluottamusta ja uskoa omaan pärjäämiseen [4]. Pitkään jatkunut köyhyys synnyttää helposti toivottomuutta ja voi jopa sulautua osaksi identiteettiä. Kun lähtökohdat ovat aina olleet muita huonommat, voi tuntua turhalta edes yrittää ponnistaa niistä ylöspäin. Köyhyyden kokemuksia Köyhyys aiheuttaa monille toiseuden ja häpeän tunteita. Vähävarainen voi kokea ulkopuolisuutta ja erilaisuutta verratessaan tulotasoaan ja kuluttamisen mahdollisuuksiaan muihin. Erityisen kipeästi vähävaraisuus koskettaa lapsia ja nuoria silloin, kun se jättää heidät ystäväpiirin tekemisten ja harrastusten ulkopuolelle [5]. Toiseutta ja häpeää aiheuttaa myös tapa, jolla muu yhteiskunta kohtaa köyhän. Epäasiallista, eriarvoistavaa ja vihamielistä kohtelua kokee moni vähävarainen esimerkiksi seuratessaan köyhyydestä käytävää keskustelua sosiaalisessa tai julkisessa mediassa. Myös viranomaisten kanssa asioidessa kohtelu voi olla asiatonta, syyllistävää ja jopa nöyryyttävää. Yhteiskunta on rakentunut heitä varten, joilla on keskimääräiset tai hyvät mahdollisuudet kuluttaa rahaa erilaisiin palveluihin ja hankintoihin. Köyhä sopeuttaa elämänsä ja tarpeensa tulotasonsa mukaan, mikä usein tarkoittaa tinkimistä ja sinnittelyä. Se tarkoittaa luopumista kaikesta sellaisesta, mikä ei ole elämisen ja hengissä pysymisen kannalta aivan välttämätöntä. Kun kaikki ylimääräinen kuluttaminen on karsittu pois, on jäljelle jäävistä välttämättömyyksistäkin selvittävä mahdollisimman pienillä kuluilla. Silloin on säästettävä myös esimerkiksi ruoasta ja lääkkeistä. Köyhyyteen kietoutuu hyvin usein sairaus. Pienituloiset ovat sairaampia kuin ylempiin tuloluokkiin kuuluvat. Silti he käyttävät hoidontarpeeseensa suhteutettuna vähemmän terveyspalveluja kuin suurituloiset. [6] Köyhyys voi sairastuttaa ja sairaus köyhdyttää. Rahattomuuden aiheuttama stressi ja ahdistus voivat edesauttaa esimerkiksi mielenterveyden ongelmien kärjistymistä. Toisaalta taas terveydestä huolehtiminen ja sairauden hoito kärsivät, kun ei ole varaa lääkkeisiin, lääkärikäynteihin tai terveelliseen ravintoon. Erityisen huolestuttavina voidaan pitää tutkielmassani esiin nousseita tilanteita, joissa köyhyyttä kokeneen sairaus jäi tutkimatta, tunnistamatta tai sitä ei huomioitu taloudellista tukea haettaessa. Köyhyyden kokemuksesta avautui tutkielmassani toisenlaisiakin näkökulmia. Haasteista ja ongelmista huolimatta elämään saattoi kuulua myös iloa, tyytyväisyyttä ja uskoa tulevaan. Usein positiivinen asenne elämää kohtaan oli opittu jo lapsuuden kodista. Esimerkiksi ihmissuhteiden arvostaminen, muiden ihmisten auttaminen ja omien arvojen mukainen elämä nousivat tärkeysjärjestyksessä taloudellisen toimeentulon edelle. Vähäinen kuluttaminen ja sen myötä ekologinen ja luontoa säästävä elämäntapa antoivat aihetta olla ylpeä ja tuntea jopa olevansa esimerkillinen kansalainen. Köyhyys tutkimuskohteena Omakohtaisten köyhyyskokemusten tutkiminen tuottaa tärkeää tietoa käytännön sosiaalityöhön. Niiden avulla tavoitetaan köyhyydessä elävien todellisuus, lisätään ymmärrystä köyhyyden vaikutuksista arkipäivän elämään ja löydetään keinoja köyhyyden torjumiseksi. Erityisesti ylisukupolvistuneen köyhyyden tutkimus laajentaa käsityksiä siitä, millaiset elämänkulut ja valinnat ovat lapsuudessa köyhyyttä kokeneille mahdollisia ja millaisella yhteiskunnallisella päätöksenteolla niihin tulee puuttua. Kiinnittämällä huomiota perheiden olosuhteisiin ja panostamalla lasten ja lapsiperheiden palveluihin voidaan katkaista ylisukupolvistuneita ketjuja ja taata tasa-arvoiset mahdollisuuden tulla toimeen yhteiskunnassa lähtökohdista riippumatta. Sukupolvirajat ylittävän köyhyyden ja huono-osaisuuden kierteen katkaisemiseksi olisi myös tarpeen tutkia yksilöiden selviytymiskeinoja sekä tunnistaa niitä vahvuuksia ja voimavaroja, joiden avulla toiset selviytyvät haastavassa elämäntilanteessa paremmin kuin toiset. Marja Juuri-Oja Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro-gradu-tutkielmaan ”Köyhiksi syntyneet. Köyhyyden merkityksiä ylisukupolvistunutta köyhyyttä kokeneilla.” Tutkielman ohjaajana toimi Liisa Hokkanen. Lähteet:
Taloudellinen väkivalta on ilmiönä hyvin monimuotoinen ja se saa usein hienovaraisiakin ilmenemismuotoja, jotka vaikeuttavat ilmiön tunnistamista niin yksilötasolla kuin palvelujärjestelmässäkin. Taloudellinen väkivalta lähisuhdeväkivallan muotona Haasteellinen taloustilanne ja inflaatio ovat lisänneet taloudellisesta väkivallasta käytävää julkista keskustelua, ja samalla myös taloudellisen väkivallan kokemukset ovat yleistyneet. Taloudellisella väkivallalla tarkoitetaan toisen ihmisen taloudellisen itsemääräämisoikeuden tahallista loukkaamista tai rajoittamista [1]. Taloudellinen väkivalta voi ilmetä monella eri tavalla, esimerkiksi rahankäytön kontrollointina, työssäkäynnin häiriköimisenä ja rajoittamisena, taloudellisena hyväksikäyttönä tai eron jälkeisenä taloudellisena väkivaltana [2]. Ilmiön monimuotoisuus vaikeuttaa taloudellisen väkivallan tunnistamista ja erontekoa tavanomaisten rahariitojen ja taloudellisen väkivallan välillä. Taloudellinen väkivalta aiheuttaa kokijalleen monenlaisia haittoja, esimerkiksi fyysisen ja psyykkisen terveydentilaan ja taloudelliseen asemaan liittyen. [3]. Auttamisjärjestelmän ammattilaisten on tärkeää tunnistaa taloudellista väkivaltaa, jotta väkivallan kokijoita osataan auttaa ja ohjata oikeanlaisten apu- ja tukimuotojen piiriin. Taloudellisen väkivallan kartoitusmittari Pro gradu -tutkielmamme tarkastelee taloudellisen väkivallan kartoitusmittarin käyttäjäkokemuksia eri ammattilaisten käytössä ja sitä, millä tavoin kartoitusmittari tukee taloudellisen väkivallan tunnistamista ja puheeksiottamista. Kiinnostuksemme kohdistui myös kartoitusmittarin edelleen kehittämisiin. Tutkielmamme on toteutettu yhteistyössä Taloudellinen väkivalta tutuksi –hankkeen kanssa. Hankkeen tavoitteena on tehdä taloudellisen väkivallan ilmiötä ja sen seurauksia tunnetummiksi, helpottaa väkivallan kokijoiden avunsaantia, lisätä ammattilaisten osaamista ja kykyä tunnistaa taloudellista väkivaltaa sekä edistää yhteiskunnallista keskustelua taloudelliseen väkivaltaan liittyvissä kysymyksissä että nostaa esille muutostarpeita auttamisrakenteissa ja -käytännöissä. [4] Kartoitusmittari sisältää neljä taloudellisen väkivallan muotoa Anniina Kattilan ja Leo Nyqvistin [3] tekemän jaottelun mukaisesti; rahaan liittyvä kontrollointi, taloudellinen hyväksikäyttö, työnteon tai opiskelun häirintä ja eron jälkeinen taloudellinen väkivalta. Kartoitusmittaristo pitää sisällään 24 erilaista kysymystä, sekä listan mahdollisista jatkotoimenpiteistä taloudelliseen väkivaltaan puuttumiseksi. Kokemuksia kartoitusmittarin käytöstä Taloudellisen väkivallan kartoitusmittari koettiin merkityksellisenä työvälineenä sosiaali- ja terveysalalle. Taloudellinen väkivalta koettiin suhteellisen tunnistamattomana ilmiönä, jonka puheeksi ottamiseen kartoitusmittari nähtiin hyvänä tukena. Tutkimus tuotti myös muutamia pieniä kehitysehdotuksia kartoitusmittariin, sekä ajatuksia sen jalkauttamiseen liittyvään koulutukseen. Taloudellisen väkivallan ilmiöön liittyy edelleen paljon tutkittavaa, esimerkiksi sukupuolten välisiin kokemuksellisiin eroihin taloudellisessa väkivallassa. Taloudellisen väkivallan tunnistaminen ja puheeksi ottaminen on sekä kokijan, että yhteiskunnan kannalta merkityksellistä. Lähisuhdeväkivaltaa voidaan vähentää vain siitä avoimesti puhumalla. Noora Nieminen ja Satu Utriainen Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto. Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan: ‘’Taloudellinen väkivalta ja ilmiön tunnistamisen mahdollisuudet’’. Tutkielman ohjaajana toimi Pia Skaffari. Lähteet:
|
Yhteisillä tulillaLapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkimusyhteisön blogi. Categories |
Yhteisillä tulilla | Yhteisillä tulilla |