Muistatko tilanteen, kun sinun on pitänyt valita kahden rakastamasi asian väliltä? Toisen asian valitseminen pakottaa sinut tilanteeseen, jolloin joudut päästämään irti jostain sinulle äärimmäisen merkityksellisestä asiasta. Sisimmässäsi tiedät, että tilanne, johon sinut on asetettu, on epäoikeudenmukainen ja väärä, mutta valinta sinun on joka tapauksessa tehtävä. Kaikille tämän tyyppistä tilannetta ei välttämättä tule koskaan elämässä eteen, toisille tuo valinta pakotetaan tekemään lapsena. Vieraannuttaminen asettaa lapsen äärimmäisen vaikeaan tilanteeseen, jossa hänen tulee valita kahdesta rakastavasta vanhemmasta se, jota hän rakastaa enemmän. Tämä valinta voi pahimmassa tapauksessa johtaa toisen vanhemman ja lapsen välisen suhteen lopulliseen katkeamiseen. [1, 2] Vieraannuttaminen ymmärretään lapsen henkisenä pahoinpitelynä ja vanhemmuuden vakavana puutteena. Vieraannuttamisessa lapsen toinen vanhempi hankaloittaa lapsen ja toisen vanhemman välistä suhdetta. Vieraannuttavan vanhemman pyrkimyksenä on katkaista suhde lapsen ja toisen vanhemman välillä. Vieraannuttamiseen yleisin pelikenttä on suurenkonfliktin eroriitatilanteet, joissa ratkaisua on lähdetty hakemaan oikeusteitse. [3] Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin vieraannuttamista ilmiönä yleisillä suomalaisilla keskustelupalstoilla. Halusin saada käsitystä siitä, minkälaisena ilmiönä ja käsitteenä vieraannuttaminen ymmärretään julkisessa ja kaikille avoimessa keskustelussa. Työssäni halusin tutkia, kuinka yleisessä keskustelussa vieraannuttaminen ymmärretään ja tulkitaan. Vertasin näitä kommentteja ja ajatuksia vieraannuttamiskäsitteen luojan amerikkalaisen lastenpsykiatrin Richard Gardnerin teoksiin. [4,5,6,7] Pro gradu tutkielmani tuloksista ilmeni, että vieraannuttaminen käsitteenä yleisessä keskustelussa tuntui jakaantuvan erinäisiin kuppikuntiin. Osa kommentoijista ymmärsi vieraannuttamisen ilmiönä ja käsitteenä niin kuin Richard Gardner on sen määritellyt. Vieraannuttaminen nähtiin toisaalta myös kirosanan, jota etävanhempi käytti perusteettomasti syytöksissään lähivanhempaa kohtaan. Näiden lisäksi keskusteluun nostettiin näkemys, jonka mukaan vieraannuttamisessa etävanhempi itse vieraannuttaa itsensä lapsistaan. Erityisesti nämä kolme näkemystä vieraannuttamisesta ilmiönä saivat osakseen paljon keskustelua. Koin merkitykselliseksi vieraannuttamisteeman tarkastelun sosiaalityön näkökulmasta, sillä kyseisen ilmiön kanssa työskennellään niin lapsiperheiden sosiaalityössä kuin lastensuojelussakin. Ilmiön tunnistettavuus ja siihen puuttuminen ovat edelleen haasteellisia sosiaalityössä. Tutkimustulosteni myötä koen, että edelleenkään vieraannuttaminen ei yleisessä keskustelussa ole täysin ymmärretty. Se sai julkisessa keskustelussa osakseen paljon määritelmiä, jota vieraannuttamiseen eivät tosi asiassa kuulu. Tämä sai minut pohtimaan, minkälaisin keinoin tietoa vieraannuttamisesta ja sen vahingollisuudesta voidaan tulevaisuudessa lisätä ja minkälaisia palveluita näille perheille voidaan tulevaisuudessa tarjota. Vieraannuttaminen on lapselle äärimmäisen raadollista ja sen seuraukset voivat näkyä pitkälle aikuisikään. Millä keinoin tulevaisuudessa pystytään ennaltaehkäisemään pitkälle edenneitä vieraannuttamistapauksia ja kuinka jatkossa ennaltaehkäisemme näiden tilanteiden syntyä? Kirjoittanut sosiaalityön opiskelija Nea Koiranen Lapin yliopistosta. Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaani Vieraannuttamisen vaarallinen tie. Tutkielman ohjaajana toimi Henna Pirskanen. Lähteet:
Nuorten pahoinvointi tai hyvinvoinnin puute on noussut toistuvasti huolenaiheeksi julkisessa keskustelussa viimeistään 1990-luvun alun laman jälkeen. Huolta ovat aiheuttaneet nuorten lisääntynyt syrjäytyminen koulutuksesta ja työelämästä, ja sen myötä osallisuuden kokemuksen heikkeneminen. Viime vuosien korona -pandemian aiheuttamat rajoitukset ja negatiiviset muutokset normaaliin elämään ovat osaltaan lisänneet eriasteisia mielenterveyden pulmia, masennus- ja ahdistuneisuus -oireita. Yksinäisyys ja osallisuuden puute ovat yhä useamman nuoren arkea. Kuva: Dan Meyers / www.unsplash.com Nyt syksyllä 2022 koulujen lukuvuoden alettua julkiseen keskusteluun on jälleen noussut huoli erityisesti toisen asteen opiskelijoiden pulmista. Liian monille nuorille on ylivoimaisen vaikeaa lähteä kouluun ja suoriutua opinnoistaan. Sosiaalisiin tilanteisiin liittyvä arkuus ja pelot ovat tekijöitä, jotka vaikeuttavat tai estävät opinnoissa suoriutumisen. Aamulla liikkeelle lähteminen on hankalaa ja opiskeluryhmässä toimiminen ahdistaa. Moni nuori yrittää kuitenkin jollakin tavoin suorittaa opintojaan, vaikka omat voimavarat eivät riitä. Ulkopuoliset paineet ja odotukset suoraviivaisesta koulupolusta ovat tunnetasolle niin voimakkaita, että oman tilanteen hyväksyminen ja avun vastaanottaminen on monille vaikeaa. Hyvinvointiin liitetään yleisesti taloudellinen turva ja terveys, mutta hyvään elämään liittyvät ilmiöt ja siihen vaikuttavat tekijät ovat huomattavasti moniulotteisempia. Hyvinvoiva ihminen on toiveikas, hänellä on positiivinen tulevaisuudenkuva ja kokemus siitä, että kykenee itse tekemään omaan elämäänsä liittyviä valintoja ja päätöksiä. Tutkin Lapin yliopistoon tekemässäni pro gradu -tutkielmassani nuorten aikuisten hyvinvointia juuri tulevaisuudenkuvan ja toimijuuden kokemuksen näkökulmasta. Haastattelin yhteisölliseen kuntoutukseen osallistuvia nuoria aikuisia, joilla toisen asteen opinnot olivat eri syistä keskeytyneet tai tauolla. Taustalla oli useita syitä: koulukiusaamista, yksinäisyyttä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa, eriasteisia mielenterveyden pulmia jne. Keskeinen huomio oli se, että huonosti voiville nuorille on erittäin vaikeaa ajatella tulevaisuutta edes lyhyellä aikaperspektiivillä. Erään nuoren sanoin ”mä oon aika paljon niin kuin tässä. Tulevaisuus on ehkä joku viiskyt minuuttia”. Elämä ikään kuin odottaa vain sitä, että nuori saa terveytensä kuntoon ja kykenee olemaan sinut itsensä kanssa. Toimijuus kuvaa yksilön kykyä ja mahdollisuutta tehdä itse omaan elämäänsä liittyviä valintoja ja nuorten kokemus toimijuuteen liittyen on usein osin ristiriitainen. Toisaalta nuoret kokevat voivansa päättää omasta elämästään, mutta tunnetasolla ulkopuoliset (yhteiskunnan, perheen jne.) odotukset ohjaavat ja rajoittavat valintoja. Monia ahdistaa se, ettei ole saavuttanut kulttuuristen normien mukaisia, omaan ikävaiheeseensa liittyviä tavoitteita tai välietappeja matkalla aikuisuuteen. Siksi esimerkiksi toisen asteen opintoihin liittyvät haasteet kietoutuvat yhteen ja aiheuttavat negatiivisen kierteen. Yhteisöllisyys on yksi ihmisen perustarpeista ja kaverisuhteet ovat tärkeitä erityisesti nuorille. Siksi yhteisölliseen kuntoutukseen perustuvat menetelmät ovat tärkeä osa nuorille suunnattuja sosiaalipalveluja. Ryhmämuotoisessa toiminnassa nuorella on mahdollisuus olla aidosti oma itsensä jännittämättä tai pelkäämättä. Altistuminen sosiaalisille tilanteille turvallisessa ja luottamuksellisessa ympäristössä antaa nuorelle mahdollisuuden löytää ja vahvistaa omia voimavarojaan ja kerätä voimia opintojen aloittamiseen tai jatkamiseen. Kun oma arki on usein harmaata, on ryhmätoiminnassa tärkeää luoda rento ja vapautunut ilmapiiri, jossa muiden nuorten antama vertaistuki saa tilaa. Heikki Haavisto
Lapin yliopisto / Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan ”Hyvinvoiva nuori? Yhteisölliseen kuntoutukseen osallistuvien nuorten aikuisten tulevaisuudenkuva ja toimijuuden kokemus". Tutkielman ohjasi Henna Pirskanen. Suomen COVID-19-päätöksenteossa onnistuttiin ikäihmisten suojelussa, mutta ylimmät laillisuusvalvojat antoivat kritiikkiä. Päätöksenteolle asetti rajoitteita oikeuskanslerin ja perustuslakivaliokunnan kannanotot, poikkeuksellinen kiire sekä voimakas julkinen ja poliittinen paine. Ikäihmisten suojeluun liittyvä päätöksenteko kärkitavoitteena kriisin alussa COVID-19-taudista alettiin tehdä ensi havaintoja vuodenvaiheessa 2019–2020. Maaliskuussa tartuntamäärät alkoivat kasvaa voimakkaasti Suomessa. Huolensa COVID-19-epidemiaa kohtaan ilmaisi tasavallan presidentti Sauli Niinistö blogissaan 8.3.2020. Maailman terveysjärjestö WHO julisti 11.3.2020 COVID-19-epidemian maailmanlaajuiseksi pandemiaksi. Tässä vaiheessa COVID-19-pandemiaa taudista tiedettiin muun muassa Italian kokemuksien pohjalta jo se, että COVID-19 on vaarallinen erityisesti ikäihmisille. Tämä kaikki johti siihen, että pääministeri Sanna Marinin hallitus päätti 12.3.2020 neuvotteluissaan muun muassa riskiryhmien määrittelystä ja 16.3.2020 neuvottelussaan tiukoista rajoitustoimista ikäihmisten suojelemiseksi. Niistä merkittävimpiä olivat vierailujen kieltäminen ikäihmisten ja muiden riskiryhmien asumispalveluyksiköihin sekä toimintaohje, jolla yli 70-vuotiaita velvoitettiin eristäytymään mahdollisuuksien mukaan kontakteista muiden ihmisten kanssa. Ikäihmisten suojelusta tuli heti alkuvaiheessa pandemiaa prioriteetti. Tutkimukseni aineistosta käy vahvasti ilmi, että heti alusta asti pidettiin tärkeänä sitä, että tehdään mieluummin liikaa rajoitustoimia kuin liian vähän. Tähän ohjasivat mitä ilmeisimmin niin oikeuskanslerin kannanotto kuin Marinin hallituksen ja erityisesti perhe- ja peruspalveluministeri Kiurun poliittinen näkemyskin. Hyvää hallintoa vai ikäihmisten suojelua? Tehtyjen päätösten jälkeen niistä alkoi ilmetä myös kritiikkiä. Kritiikki keskittyi erityisesti päätösten hallinnolliseen puoleen, kuten valtioneuvoston toimintatapoihin päätöksenteossa. Oikeuskansleri Tuomas Pöysti kritisoi 28.4.2020 valtioneuvoston toimintatapoja päätöksenteossa. Oikeuskanslerin mukaan päätökset olivat syntyneet kiireessä poliittisina linjauksina hallituksen neuvotteluissa. Hän kehotti valtioneuvostoa siirtymään virkavalmisteluun ja katsoi sopivien menettelytapojen tarkoittavan esimerkiksi valtioneuvoston periaatepäätöksiä ja ministeriöiden ohjauskirjeitä. Oikeuskanslerin kannanotossa viitataan erityisesti kriisin alkuvaiheen hallituksen poliittisten linjausten antamiseen. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies Maija Sakslin antoi 18.6.2020 kriittisen ratkaisun arvioidessaan vanhustenhuollon palveluyksikössä tehtyjen rajoitusten lainmukaisuutta. Apulaisoikeusasiamies totesi ratkaisussaan, että poliittisten linjausten tekeminen on ollut perusteltua perusoikeuksien turvaamiseksi, ja eritoten sen turvaamiseksi, että oikeutta elämään ja terveyteen voidaan suojella, ja että annettujen selvitysten ja lausuntojen perusteella käytössä olleet rajoitukset vähensivät olennaisesti COVID-19-epidemiasta aiheutuneita vakavia terveyshaittoja ja kuolemia. Apulaisoikeusasiamies katsoi kuitenkin myös, että Sosiaali- ja terveysministeriön antama ohjeistus on ollut virheellinen ja arvioi sen johtaneen siihen, että vierailuja on kielletty tai niitä on rajoitettu lainvastaisella tavalla. Tutkimukseni aineistosta nousee vahvasti esiin se, että hallinnollisten ja prosessuaalisten virheiden tapahtuminen tunnistettiin, mutta samalla katsottiin, että jämäkkä eteneminen oli välttämätöntä ihmishenkien ja erityisesti ikäihmisten suojelemiseksi. Se nähtiin vahvasti oikeudenmukaisuuskysymyksenä. Onkin mielenkiintoinen kysymys, että oliko oikein sivuuttaa tavanomaiset valmistelun ja päätöksenteon prosessit, kuten välillä jopa virkavalmistelu, jotta haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten terveyttä ja henkeä kyettiin suojelemaan. Samalla tematiikka nostaa esiin kysymyksen siitä, ovatko Suomen lainsäädäntö ja johtamisjärjestelmä ajan tasalla, jos edes poikkeuksellisissa kriisioloissa kansalaisten terveyden suojelemiseksi päättäjät eivät kyenneet suojelemaan kansalaisten terveyttä tekemättä hallinnollisia ja prosessuaalisia virheitä. Valmiimpana seuraaviin kriiseihin Kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevia ihmisiä koskevan päätöksenteon tutkiminen on tärkeää oikeudenmukaisuussyistä, mutta myös siksi, että päätöksentekoa voisi kehittää mahdollisia tulevia erilaisia kriisejä ajatellen. On luultavaa, että tulevaisuudessa yhteiskunta kohtaa uusia pandemioita, mutta myös muunlaisia kriisejä, kuten kyberturvallisuuteen, terrorismiin ja ilmastonmuutoksen seurauksiin liittyviä kriisejä. Valitettavasti myös sotilaallisiin kriiseihin on varauduttava myös päätöksentekojärjestelmissä, minkä tarvetta vahvistaa se, että tätä kirjoittaessa Euroopassa käydään jälleen sotaa Venäjän hyökättyä Ukrainaan 24.2.2022. Näistä syistä on ollut tärkeää tuoda tutkimukseeni mukaan yleistä kriisipäätöksenteon logiikkaa. Toivottavasti tutkimus ja keskustelu aihepiiristä jatkuvat niin kriisipäätöksenteon kuin ikäihmisten suojelunkin osalta. Mikkel Näkkäläjärvi Kirjoitus perustuu hallintotieteen pro gradu -tutkielmaan Sumussa suunnistaen - ikäihmisten suojelu COVID-19-tilanteessa. Tutkielman ohjaajina toimi professori Timo Aarrevaara ja dosentti Ilpo Laitinen. Kuva: Joakim Honkasalo / unsplash.com: https://unsplash.com/photos/DurC25GdOvk
Lähteet: Deloitte. Selvitys koronakriisin aikana toteutetun valtioneuvoston kriisijohtamisen ja valmiuslain käyttöönoton kokemuksista. Valtioneuvoston selvityksiä 2021:1. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202101212316 Kihlström L, Huhtakangas M, Karreinen S, Keskimäki I & Tynkkynen L-K. ”Kenenkä vastuulla tää nyt sitten on? Ei ehkä ainakaan meidän”: COVID-19-pandemian hallinta ja johtaminen Suomessa. Tutkimuksesta tiiviisti 27/2022. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki. Koronajohtaminen Suomessa. Arvio covid-19-pandemian johtamisesta ja hallinnosta syksystä 2020 syksyyn 2021. (2022.) Valtioneuvoston kanslia. Helsinki. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/163995/VNTEAS_2022_34.pdf?sequence=1&isAllowed=y Onnettomuustutkintakeskus (OTKES). Koronaepidemian ensimmäinen vaihe Suomessa vuonna 2020. Tutkintaselostus 6/2021. https://turvallisuustutkinta.fi/material/collections/20210630071110/7RRUvNDBZ/P2020-01_Korona.pdf Valtioneuvoston periaatepäätös suunnitelmasta koronakriisin hallinnan hybridistrategiaksi. 6.5.2020. Internet-lähde: https://valtioneuvosto.fi/paatokset/paatos?decisionId=0900908f806a9de2 Työn merkityksellisyyden kokemuksista puhuminen työpaikoilla on tärkeää, koska kaipuu merkityksellisyyteen yhdistää ihmisiä. Lähtökohtaisesti jokainen ihminen haluaa tehdä merkityksellistä työtä. Mistä sitten syntyy merkityksellisyyden kokemus ja mitkä tekijät saavat ihmisen kokemaan työnsä merkitykselliseksi? Kuva: Pixabay
Merkityksellisyyden tutkimus Aikaisemmissa merkityksellisyyden tutkimuksissa on hyödynnetty määrällisen ja laadullisen tutkimuksen erilaisia menetelmiä. Merkityksellisyyden tutkimuksissa on havaittu haasteeksi, että merkityksellisyyden käsitettä ei voida määritellä yksiselitteisesti. Useammissa aiemmissa tutkimuksissa on havaittu, että jokainen ihminen ajattelee merkityksellisyyden eri tavoin ja ihmiset voivat kokea eri asiat merkityksellisinä. Yleisesti ottaen tutkijat kuitenkin näkevät merkityksellisyyden positiivisena, subjektiivisena ja yksilöllisenä ihmisen kokemuksena. Johtamisen psykologian näkökulma sopii merkityksellisyyden tarkastelemiseen, koska sen lähtökohtana on nostaa yksittäisten ihmisten kokemuksia näkyviksi. Oma tutkimukseni oli laadullinen tutkimus ja aineiston keruun suoritin haastattelemalla varhaiskasvatuksen opettajia. Tutkimusaineisto analysoitiin tulkitsevan fenomenologisen analyysin avulla. Merkityksellisyys varhaiskasvatuksen opettajan työssä Omassa tutkimuksessani kohdensin merkityksellisyyden tarkastelun varhaiskasvatuksen toimialaan, koska aikaisemmin ei ole tutkittu itse varhaiskasvatuksen työntekijöiden merkityksellisyyden kokemuksia. Tutkimukseni tavoitteena oli selvittää, mitkä tekijät vaikuttavat varhaiskasvatuksen opettajien merkityksellisiin kokemuksiin. Tutkimuksen tulokset osoittivat, että varhaiskasvatuksen opettajien kokemuksiin vaikuttavat neljä teemaa, jotka ovat vuorovaikutus, työskentelytaidot, työntekijä itse sekä muilta saatu tuki. Tuloksissa ilmeni, että jokaisen teeman alle kuuluu alateemoja. Hallitsevin merkitystekijä varhaiskasvatuksen opettajien keskuudessa on vuorovaikutus-teeman alateema yhteistyö. Lisäksi hallitsevia merkitystekijöitä ovat lasten kanssa tehtävät asiat, kohtaamiset ja läsnäolo, omaan hyvinvointiin ja tunteisiin vaikuttavat kokemukset, palautteen saanti sekä mahdollisuus vaikuttaa omiin työskentelyoloihin. Lopuksi Tutkimuksen tulokset ovat merkittäviä itse varhaiskasvatuksen opettajille, toimialojen esihenkilöille sekä varhaiskasvatuspalveluita tarjoaville organisaatioille, koska varhaiskasvatusalaa ei ole aiemmin tutkittu johtamisen psykologian näkökulmasta. Tämän tutkimuksen avulla ihmiset tulevat tietoisemmiksi työntekijöiden työskentelyyn vaikuttavista tekijöistä. Tutkimuksen tuloksia voidaan soveltaa muun muassa työntekijöiden työskentelyolojen ja työhyvinvoinnin kehittämisessä sekä uusien alalle pyrkivien opiskelijoiden rekrytoinnissa. Kuitenkin merkityksellisyyden osalta on tärkeää tehdä jatkotutkimuksia, jotta saadaan lisää tietoa työntekijöiden merkityksellisyyden kokemuksista sekä löydetään keinoja, miten voidaan tukea työntekijöiden merkityksellisyyden kokemusten syntymistä työpaikoilla. Sanna Karhumäki Lapin Yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu hallintotieteen, erityisesti johtamisen psykologian pro gradu -tutkielmaan Varhaiskasvatuksen opettajien kokemuksia työn merkityksellisyydestä. Tutkielman ohjasi Virpi Tökkäri. Kirjallisuus Aaltonen, T., Ahonen, P. & Sahimaa, J. (2020). Johda merkitystä. Helsinki: Alma talent. Pietiläinen, V. & Syväjärvi, A. (2019). Johtamisen psykologia - kohti tulevaa. Teoksessa V. Pietiläinen, A. Syväjärvi & R. Hyttinen (toim.), Johtamisen psykologia. 307-313. Jyväskylä. PS-Kustannus. Työntekijän työuupumistilanne haastaa esihenkilön itsensä johtamisen. Esihenkilöiden itsensä johtamisen kokemusten esille tuominen mahdollistaa johtajuuden kohdennetumman kehittämisen ja tukemisen organisaatioissa. Kuva Pexels
Itsensä johtamisen kontekstina työntekijän työuupumistilanteet Työuupumusilmiö on yleinen suomalaisessa työelämässä. Ilmiön ympärillä käytävää keskustelua leimaa yksilökeskeisyys ja työuupuneen työntekijän näkökulma, vaikka työuupumusilmiö on luonteeltaan sosiaalinen ja koskettaa koko työyhteisöä. Esihenkilöt kohtaavat työssään työuupuneita työntekijöitä ja he ovat avainasemansa työyhteisön kehittämisessä, työuupumuksen ennaltaehkäisemisessä, sen leviämisen ja välittymisen estämisessä sekä siihen puuttumisessa. Esihenkilö tarvitsee tehtävässään itsensä johtamista pitääkseen itsensä toimintakykyisenä ja johtaakseen muita. Itsensä johtamista pidetäänkin olennaisena johtajuudessa, koska johtaakseen muita ja vaikuttaakseen toisiin yksilöihin, on johdettava ensin itseään. Vaikka itsensä johtamisen tieteellistä tutkimusta on tehty jo neljän vuosikymmenen ajan, ei vertaisarvioituja tutkimuksia esihenkilöiden itsensä johtamisesta työntekijöiden työuupumustilanteisiin liittyen ollut aiemmin tehty. Kerro minulle kokemuksistasi Tutkimukseni tavoitteena oli antaa ääni työuupuneiden työntekijöiden esihenkilöille ja tarkastella esihenkilöiden kokemuksia itsensä johtamisesta työntekijöiden työuupumustilanteissa. Tutkimukseeni osallistui 11 esihenkilöä ja tutkimusaineistoni muodostivat esihenkilöiden anonyymit vastaukset kirjoituskutsuun sekä haastattelut. Tutkimusmenetelmänä käytin kuvailevaa fenomenologisen psykologian menetelmää. Itsensä johtamisen kokemuksista Esihenkilöiden itsensä johtamisen kokemukset työntekijöiden työuupumustilanteissa ovat moniulotteisia ja yksilöllisiä, vaikka eri esihenkilöiden kokemuksissa on myös yhtäläisyyksiä. Keskeisimmät itsensä johtamisen kokemukset, joita esiintyi lähes kaikilla tutkimukseni esihenkilöillä, olivat kokemukset itsereflektiosta, tunteiden tunnistamisesta, fokusoitumisesta ratkaisukeskeiseen toimintaan ja itsensä kehittämisestä. Tutkimuksessani itsereflektio itsensä johtamisen kokemuksena on pohdiskelua tai mietiskelyä, jota esihenkilö harjoittaa ajatuksiinsa, tunteisiinsa, toimintaansa tai kokemuksiinsa liittyen. Itsereflektio johtaa useimmiten itsensä kehittämiseen, mikä on tietoista oppimista itsestä, kokemuksista oppimista sekä kouluttautumista. Vaikka itsereflektio edelsi useimmilla esihenkilöillä itsensä kehittämistä, osalla tutkimukseni esihenkilöistä ei ollut itsensä johtamisen kokemuksena itsereflektiota tai se ei johtanut itsensä kehittämiseen. Näissä tapauksissa esihenkilöillä on ollut tilanteeseen liittyviä muita tekijöitä, kuten esimerkiksi oma työuupumus tai kuormittuneisuus, joilla on voinut olla vaikutusta yksilön itsensä johtamisen kokemuksiin. Tutkimukseni esihenkilöillä itsensä johtamisen kokemukset kietoutuivat vahvasti tilannetekijöihin, yksilöiden aiempiin kokemuksiin sekä erilaisiin oletuksiin, ajatusmalleihin ja ajatuksiin itsestä, tilanteesta, toisista yksilöistä sekä työuupumuksesta ilmiönä. Esihenkilöiden kokemuksissa esiintyi tilanteen ja esihenkilön itsensä kannalta niin myönteisiä, tilanteen ratkaisemiseen tähtääviä ja niitä edistäviä itsensä johtamisen kokemuksia, mutta myös kokemuksia, jotka ovat tilanteen ratkaisemisen tai esihenkilön oman kuormittumisen ja jaksamisen kannalta ongelmallisia. Valjasta tieto käyttöön Tutkimukseni tuottamaa tietoa esihenkilöiden itsensä johtamisen kokemuksista voidaan käyttää organisaatioissa johtajuuden kehittämisessä ja sen tukemisessa. Tuottamaani tietoa voidaan hyödyntää esihenkilöiden tietoisuuden herättelemiseen ja lisäämiseen itsensä johtamisesta ja sen merkityksestä esihenkilölle itselleen, mutta myös koko työyhteisölle haastavassa johtamistilanteessa. Esihenkilöt saattaisivat hyötyä myös ohjatusta ryhmämuotoisesta työskentelystä, missä mahdollistuu omien itsensä johtamisen kokemusten jakaminen ja muiden kokemuksista oppiminen. Toisten kokemukset voivat toimia kimmokkeena yksilön omalle ajattelulle sekä toimia myös itsereflektion käynnistäjinä. Kokemusten esille tuominen mahdollistaa myös johtajuuden kohdennetumman kehittämisen ja tukemisen organisaatioissa. Koska itsensä johtamisen taitoja voi oppia, on tärkeää ymmärtää, mitä kannattaisi opetella tai kehittää, jottei oppiminen ja kehittäminen johda haavoittuvuustekijöiden lisääntymiseen. Työyhteisön ja esihenkilön tilanteesta riippuen esihenkilön yksilöohjauksella voi olla johtajuuden kehittämisessä ja tukemisessa myös paikkansa. Riina Alén Lapin Yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu hallintotieteen, erityisesti johtamisen psykologian pro gradu -tutkielmaan Esihenkilöiden itsensä johtaminen työntekijöiden työuupumustilanteissa. Tutkielman ohjaajana toimi Ville Pietiläinen. Kirjallisuutta Giorgi, A. (2009). The descriptive phenomenological method in psychology: A modified Husserlian approach. Pittsburgh, Pennsylvania. Duquesne University Press. Goldsby, M. G., Goldsby, E. A., Neck, C. B., Neck, C. P. & Mathews, R. (2021). Self-Leadership: A Four Decade Review of the Literature and Trainings. Administrative sciences, 11(1), 25. https://doi.org/10.3390/admsci11010025 Lyly-Yrjänäinen, M. (2021). Työolobarometri 2020. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja. Työelämä. 2021:36. Työ- ja elinkeinoministeriö. Helsinki. Maslach, C. & Leiter, M. P. (2017). Understanding Burnout: New Models. Teoksessa C. L. Cooper & J. C. Quick (toim.) The Handbook of Stress and Health: A Guide to Research and Practice. (36-57). New Delhi. John Wiley & Sons Ltd. Mäkiniemi, J-P., Kaltiainen, J. & Hakanen, J. (2022). Miten Suomi voi -tutkimus: Työhyvinvoinnin kehittyminen korona-aikana loppuvuoteen 2021 mennessä. Työterveyslaitos. https://www.ttl.fi/tutkimus/hankkeet/miten-suomi-voi Neck, C. P. & Manz, C. C. (2013). Mastering self-leadership: Empowering yourself for personal excellence (6th ed.). Boston. Pearson. |
Yhteisillä tulillaLapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkimusyhteisön blogi. Categories |
Yhteisillä tulilla | Yhteisillä tulilla |