Asiakkaan taholta kohdistettu henkinen väkivalta ei ole sosiaalialalla uusi ilmiö, vaikkakin se jää usein muunlaisen, esimerkiksi fyysisenä tekona ilmentyvän väkivallan alle. Julkisen vallan käyttö on osa sosiaalityöntekijän professiota Pro graduni tarkastelee sosiaalityöntekijöiden kokemuksia oikeudellisesta prosessista ja siihen saamastaan tuesta sen jälkeen, kun heitä on uhattu laittomasti työtehtävän yhteydessä. Laittomasta uhkauksesta puhutaan, kun työntekijää on uhattu rikoksella siten, että hänellä on syytä pelätä turvallisuutensa tai omaisuutensa vuoksi. [1.] Tutkimuksessani haastattelin neljää sosiaalityöntekijää, jotka ovat kokeneet laittoman uhkauksen ja käyneet sen vuoksi läpi oikeusprosessin ainakin osittain. Sosiaalialan sisällä sosiaalityöntekijät muodostavat oman professionsa ja työtehtäviensä vuoksi he ovat riskialttiita kohtaamaan asiakkaiden taholta tulevaa epäasiallista käytöstä. Sosiaalityöhön liittyy vahva tuki-kontrollisuhde, joka on omiaan aiheuttamaan vastakkainasettelua työntekijän ja asiakkaan kesken. Sosiaalityöntekijän ja asiakkaan välillä voidaan todeta olevan aina jonkinasteinen valtasuhde. Mikä on estänyt sosiaalityössä laittomaan uhkauksen puuttumisen ja oikeusprosessin eteenpäin viemisen? Haastateltavien kokemusten perusteella työssä kohdattu uhkaus on vakavasti otettava asia. Heidän kokemuksensa saadusta tuesta vaihteli ja erityisesti työnantajalta saatu tuki koettiin usein riittämättömäksi. Etenkin oikeusprossin aloittamisen jälkeen työntekijä on ollut omillaan. Tutkimuksessani olen tuonut johtopäätöksinä esille haastattelujen ja teorian yhdistelyn kautta seikkoja, jotka kuvaavat sosiaalityöntekijöiden esteitä puuttua aktiivisesti laittomiin uhkauksiin. Jokainen teema on yhteydessä työhyvinvointiin, työssä jaksamiseen sekä yleisesti sosiaalityöntekijöiden alalla pysymiseen.
Rikoslain muutos antaa mahdollisuuden myös toisenlaiseen kokemukseen Tutkimukseni viittaa osittain aikaan ennen lokakuussa 2021 voimaan tulleeseen rikoslain uudistukseen, jonka myötä laiton uhkaus on muuttunut yksilöoikeudellisesta asiasta virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi. Rikoslain säännöstä muutettiin siten, että kun laiton uhkaus kohdistuu työtehtävää suorittavaan henkilöön, voi syyttäjä nostaa jatkossa syytteen laittomasta uhkauksesta myös työnantajan tekemän ilmoituksen johdosta. Lakimuutoksen on tarkoitus parantaa uhkauksen kohteeksi joutuneiden työntekijöiden asemaa, oikeusturvaa ja työturvallisuutta. [1.] Aiemmin oman oikeusturvan toteuttaminen on ollut monelle esteellistä työnantajan tuen puutteen vuoksi. Lakimuutos tuo näin mahdollisuuksia puuttua uhkauksiin ja ajaa siten viranomaisten etua, koska uhkailun ja väkivallan osalta tulisi noudattaa linjausta siitä, ettei minkäänlainen uhkailu ole suotavaa. [8.] Aiheesta tarvitaan myös lisää jatkotutkimusta, etenkin tulevat oikeustapaukset rikoslain uudistuksen jälkeen näyttänevät suunnan lakiuudistuksen toimivuudelle. Rikoslain uudistus ei kuitenkaan itsessään tuo muutosta, vaan tarvitaan myös aktiivista puuttumista itse sosiaalialan sisällä toimiviin rakenteisiin ja ammattilaisten arvoihin. Reetta Pylkkänen Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan ”Työssään laittomasti uhattujen sosiaalityöntekijöiden kokemuksia oikeudellisesta prosessista ja prosessin aikaisesta tuesta”. Tutkielman ohjaajina toimivat Timo Harrikari (tutkimussuunnitelma) ja Anna Nikupeteri. Lähteet
”Nuorisojoukko rähinöi, asemilla nuorten välisiä tappeluita, osa nuorten kohtaamisista yltynyt joukkotappeluiksi”. Koronakriisin aikana media pursuilu huolta nuorten joukkotappeluista ja väkivaltaisuuksista. Nuoret ja väkivalta Nuoruutta pidetään rikosaktiivisena elämänvaiheena ja nuoruudessa alttius syyllistyä omaisuus- sekä pahoinpitelyrikollisuuteen on tilastollisesti muita ikäryhmiä suurempi [1]. Vuoden 2015 jälkeen erityisesti alle 15-vuotiaiden rikosepäilyt ovat kasvaneet merkittävästi ja etenkin alaikäisten väkivaltarikollisuus on noussut kaikissa alle 18-vuotiaiden ikäryhmissä. Alaikäisten tekemät rikokset kohdistuvat pääasiassa toisiin alaikäisiin [2]. Murrosikäisillä väkivaltainen käyttäytyminen, aggressio ja riskinotto ovat tavallista ja nuorten väkivallanteot tapahtuvat usein impulsiivisesti, ilman ennakkosuunnitelmaa [3]. Korona-ajan yhtenä ominaispiirteenä oli nuorten väkivaltarikoksissa alaikäisten tekemät henkirikokset tai niiden yritykset. Näiden määrä kasvoi vuosien 2020–2021 poikkeuksellisen korkealle [2]. Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin nuorten joukkotappeluihin liitettyjä diskursseja, sitä millaisia merkityksiä nuorten joukkotappeluille annettiin ja millaisia mielikuvia niihin osallistuneista nuorista rakennettiin Helsingin Sanomien ja Yle.fi-uutissivuston kirjoituksissa 1.4.20-30.9.22 välisellä ajalla. Joukkotappelut kertoivat hyvinvoinnin notkahduksesta Koronapandemia vaikutti suuresti nuorten arkeen ja elämään. Arjen struktuurit muuttuivat, harrastukset loppuivat, etäkoulu pakotti nuoret koteihin ja nuorisotilat suljettiin. Nuorten elämää rajoitettiin useilla tavoilla ja kontaktit kodin ulkopuolisiin aikuisiin väheni. Ahdistus ja masennus lisääntyi samalla, kun palvelut sulkivat ovensa ja turvallisten aikuisten läsnäolo arjessa heikentyi. Vuosien 2020–2022 välisenä aikana tapahtui useita nuorten välisiä joukkotappeluita. Tutkielmani tuloksista ilmeni, että joukkotappelut kuvastivat nuorten hyvinvoinnin heikentymistä, vastuuttomuutta sekä muutoksia nuorten arjessa. Rajoitusten suljettua nuorten vapaa-ajanviettopaikat, nuoret suuntasivat kauppakeskuksiin ja joukkoliikenneasemille, joissa tunteet kuumenivat ja tilanteet kärjistyivät. Aineistosta nousi esille, että sosiaalisella medialla oli myös oma roolinsa joukkotappeluiden synnyssä, sillä usein fyysiseksi tappeluksi päätynyt tilanne oli saanut alkunsa sosiaalisessa mediassa olleesta riidasta. Nuorten hyvinvoinnin heikentyminen koronakriisin aikana sai aikaan huolta viranomaisissa. Vastuuta nuorista ja heidän käytöksestään asetettiin eri viranomaistahojen lisäksi vanhemmille sekä nuorille itselleen. Joukkotappeluihin liitettiin myös huoli nuorisojengien synnystä sekä teräaseiden käytöstä. Nuorten väkivaltakäyttäytymiseen puuttumisessa ja joukkotappeluiden estämisessä ennaltaehkäisyn merkitys nähtiin erityisen tärkeänä. Joukkotappeluihin osallistuneita nuoria yhdisti näyttämisen halu muille nuorille, oman statuksen nostaminen sekä kunniasta kiinnipitäminen. Ennakointia, yhteistyötä ja uusia työskentelytapoja Nuorten hyvinvointiin liittyvät haasteet eivät ole yksinkertaisia ja niiden ratkomiseen vaaditaan monien toimijoiden voimia ja vastuunottoa. Tutkielmassani nuorten joukkotappelut kuvastivat osin nuoruuden ajanjaksoa, aikaa, jolloin tunteet kuumenevat ja omia rajoja haetaan mutta ne myös kuvastivat poikkeusaikaa, jossa olemme eläneet koronapandemian vuoksi. Ne kertoivat yhteiskunnan tilasta, eriarvoisuudesta, syrjäytymisestä, muuttuneesta arjesta sekä joidenkin nuorten hyvinvoinnin notkahduksesta. Myös sosiaalisen median merkitys nuorten elämässä näkyi aineistossa joukkotappeluiden synnyn mahdollistajana. Sosiaalisella medialla on nuorten elämässä kaiken kaikkiaan iso rooli ja se on nuorille paikka, jonka pääosassa on ajanvietto, sosiaalinen vuorovaikutus ja viihde. Siellä pätevät samat kaverisuhteiden perustekijät kuin kasvotusten tapahtuvassa vuorovaikutuksessa [4]. Sosiaalityön näkökulmasta tutkielmani avaa poikkeuksellisen ajanjakson aikana kärjistyneiden nuorten joukkotappeluiden taustoja ja haastaa sosiaalityötä pohtimaan uusia toimintamalleja rikosoireilevien nuorten ja heidän perheiden kanssa työskentelyyn. Etenkin sosiaalisen median hyödyntäminen entistä enemmän, nuorten kanssa tehtävässä sosiaalityössä, olisi paikallaan. Anna Asikainen Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan ”Satojen nuorten kokoontumisia ja öisiä joukkotappeluja” - Diskurssianalyysi nuorten joukkotappeluita koskevista kirjoituksista mediassa. Tutkielman ohjaajana toimi Harri Jokiranta. Lähteet:
”Suomen syntyvyys kääntyi taas laskuun – ’Huolestuttavaa’”, ”Syntyvyyden lasku Suomessa tyssäsi vihdoin – ’Ei menetettyjä lapsia voida enää kuroa kiinni’”, julistavat iltapäivälehdet. Syntyvyyden lasku asettaa haasteen valtiolle muun muassa siksi, että työssäkäyvien määrä pienenee suhteessa vanhenevaan väestöön. Asiaan puuttuminen ei kuitenkaan ole ongelmatonta, sillä syntyvyydessä on kyse ihmiskehon biologisesta prosessista ja näin ollen myös yksilön oikeuksista. Ei enää suoria keinoja Nykypäivänä valtion on entistä hankalampi säädellä ihmisten lisääntymistä konkreettisin ja suorin toimin, sillä esimerkiksi ehkäisyvälineiden ja -tietoisuuden saatavuus on laajaa. Lisäksi turvallisen abortin saavutettavuus on parantunut ja väestöpolitiikka on muuttunut ylipäätään yksilön kehollista itsemääräämisoikeutta kunnioittavammaksi. [1] Saavutetuista oikeuksista ollaan tuskin valmiita luopumaan, joten syntyvyyttä ei liene mielekästä yrittää nostaa rajoittamalla lisääntymisen sääntelyyn kehitettyjen teknologioiden saatavuutta. Rahallisten houkuttimien sekä hyvinvointipanostusten lisäksi syntyvyyden nostoon on olemassa yksi iät ja ajat toiminut keino, nimittäin normien muodostaminen ja vahvistaminen. Yksinkertaistettuna normi on eräänlainen oletus, jonka ulkopuolella eläminen tehdään hankalaksi tai joskus jopa mahdottomaksi. Normia on teoretisoinut muun muassa ranskalainen filosofi ja historioitsija Michel Foucault. Kuva: Unsplash.
Normina perinteinen perhe Syntyvyyden laskusta ollaan huolissaan myös naapurimaassamme Virossa, jonka väestöpolitiikkaa tutkin gradussani. Viron vuoden 2018 väestöpoliittisessa diskurssissa keskeisimpiä normeja ovat perinteisen perhekäsityksen alle kuuluvat normit, kuten heteroseksuaalisuus, binäärinen sukupuoli sekä sukupuoliin liitetyt roolit. Näiden ulkopuolella toimiminen, esimerkiksi muunsukupuolisuus tai vapaaehtoinen lapsettomuus tehdään väestöpoliittisessa diskurssissa mahdottomaksi. Diskurssissa kohdullinen keho roolitetaan poikkeuksetta feminiiniseksi, ja näin ollen myös hoivaavaksi ja suojelua sekä huolehtimista tarvitsevaksi. Tähän käsitykseen liitetään kyseenalaistamatta myös synnyttäminen ja äitiys. Muut sukupuolikäsitykset ja -identiteetit ovat siis diskurssissa mahdottomia, koska niiden olemassaolon mahdollisuutta ei huomioida. Normista poikkeavaa sukupuolisuutta paheksutaan keskustelussa sekä implisiittisesti että eksplisiittisesti. Esimerkiksi työelämän merkitys ei rakennu yhtä suurena synnyttäneille ja feminiinisiksi roolitetuille henkilöille kuin maskuliinisiksi roolitetuille henkilöille. Lapsettomuutta, ja erityisesti vapaaehtoista lapsettomuutta puolestaan kuvataan avoimesti uhkana ja ei-toivottuna asiana. Räikeimpänä esimerkkinä Martin Helme ekre-puolueesta sanoo, ettei lapsettomuuden valinneiden pitäisi saada eläkettä. [2] Globaalit ja lokaalit murheet Useissa maissa parhaillaan kaikuvat huolipuheet syntyvyyden laskusta kuulostavat erikoisilta vähenevien resurssien ja elintilojen maailmassa, jonka väkiluku ylitti hetki sitten kahdeksan miljardia. Painostavien normien muodostamista ja ylläpitämistä perustellaankin väestöpolitiikassa usein yksittäistä valtiota uhkaavilla asioilla, oli kyseessä sitten sotilaita kaipaava kansakunta tai veronmaksajia kaipaava yhteiskunta. Koko maailmaa koskettavien murheiden, kuten ilmastonmuutoksen tai luontokadon kaltaisia asioita väestöpoliittisissa keskusteluissa harvoin tuodaan esiin, sillä samalla nousisi esiin kiusallinen ristiriita lokaalin ja globaalin välillä. Hanna-Mari Räsänen Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Perustuu kansainvälisten suhteiden pro gradu -tutkielmaan ”Viron väestöpolitiikka biovallan areenana – Diskurssianalyysi normittavan biovallan käytöstä Viron vuoden 2018 väestöpolitiikassa”. Työtä ohjasi Mika Luoma-aho. Lähteet 1. Keski-Petäjä, Miina (2022) Lapsia yhteiskunnan talkoisiin – syntyvyyden ja syntyvyyshuolen historiaa Suomessa. https://www.stat.fi/tietotrendit/artikkelit/2022/lapsia-yhteiskunnan-talkoisiin-syntyvyyden-ja-syntyvyyshuolen-historiaa-suomessa/?listing=simple 2. Riigikogu (2018) Olulise tähtsusega riikliku küsimuse "Kas esimese lapse sünd on ohus?" arutelu. https://stenogrammid.riigikogu.ee/et/201805311000 Palautekulttuuri on monimutkainen kokonaisuus täynnä päällekkäisiä ja tunnesidonnaisia teemoja.
Palautekulttuurin tutkiminen Perehdyin pro gradu -tutkimuksessani erään suomalaisen kaupungin sosiaali- ja terveysalan hallinnon yksikön työntekijöiden käsityksiin palautekulttuurista. Toteutin tutkimukseni fenomenografista metodia käyttäen ja keräsin niin määrällistä kuin myös laadullista aineistoa kyselylomakkeen avulla. Palaute- ja sen ympärillä leijaileva kulttuuri Palaute ei ole neutraalia informaatiota neutraalista asiasta, vaan emotionaalisesti latautunutta tietoa. Palautteenantajan toiveiden ja halujen lisäksi palaute on informaatiota liittyen sen saajaan. [1] Tätä emotionaalisesti latautunutta tietoa saadaan, annetaan ja käsitellään palautekulttuurin rakenteiden kautta. Palautekulttuuri on osa organisaation organisaatiokulttuuria. Organisaatiokulttuuri määrittelee pitkälti organisaation käyttäytymistä, arvoja ja ajatusmalleja. [2] Organisaation palautekulttuuri vaikuttaa työntekijöiden käsityksiin palautteen käytöstä. Mikäli työntekijä esimerkiksi suhtautuu organisaatiossa valitsevaan palautekulttuuriin positiivisesti, hän myös todennäköisesti pitää palautteen antamista ja saamista tärkeänä. [3] Palautekulttuuria tutkittaessa on löydetty kolme kulttuurin osaa. Osat ovat palautteen laatu, palautteen tärkeys ja tuki palautteen antamiselle. [4] Työntekijöiden käsityksiä palautekulttuurista ”Korjaavaa palautetta pyrin antamaan niin, että otan toisen tilanteen huomioon ja ymmärrän häntä, ja perustelen sitten, miksi muuttaisin jotain.” Tutkimukseni tulosten mukaan tutkimassani yksikössä työntekijöiden käsitykset palautekulttuurista on jaettavissa neljään osaan: vertikaalinen ja horisontaalinen palaute epävirallisissa ja virallisissa palautekanavissa, palautteen laadun merkitys palautteen antamiseen ja saamiseen, sosiokulttuuristen ja persoonakohtaisten tekijöiden merkitys palautteeseen ja lopuksi systemaattiset palautekäytännöt. Yllä oleva lainaus on esimerkki palautteen laadun merkityksestä palautteen antamiseen ja saamiseen. Tutkimukseni mukaan yksikössä palautetta annetaan ja saadaan enemmän työkavereilta verrattuna esihenkilöön. Tämä palaute työkaverille annetaan useimmiten epävirallista kanavaa pitkin, ja kynnys sen antamiseen on suhteellisen matala. Yksikössä annetaan ja saadaan selkeästi enemmän positiivista palautetta korjaavaan verrattuna. Palautteen laadulla on myös selkeästi vaikutusta siihen, miten työntekijät antavat palautteen. Positiivinen palaute annetaan kevyimmin perusteluin ja usein muiden ihmisten läsnä ollessa. Korjaava palaute sen sijaan pyritään antamaan mahdollisimman hyvin perusteltuna, ja henkilökohtaisesti. Edellä mainittujen tulosten lisäksi keräämäni aineiston perusteella yksikön työntekijät peräänkuuluttavat systemaattisuutta. Toimivat rakenteet ovat myös toimivan palautekulttuurin pohja. Jessica Parkkinen Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu johtamisen psykologian pro gradu -tutkielmaani ”Fenomenografinen tutkimus sosiaali- ja terveysalan hallinnon työntekijöiden käsityksistä palautekulttuurista”. Työn ohjaajana toimi Virpi Tökkäri. Lähteet: 1. Ashford, S. J., Blatt, R. & Walle, D. V. (2003). Reflections on the Looking Glass: A Review of Research on Feedback-Seeking Behavior in Organizations. Journal of management, 29(6), 773-799. Luettavissa osoitteessa https://doi.org/10.1016/S0149-2063_03_00079-5 2. Schein, E. H. & Schein, P. (2016). Organizational culture and leadership (Fifth edition.). Wiley. 3. Kahmann, K. & Mulder, R.H. (2006). The impact if feedback culture on individual use of feedback. CONFERENCE ARCHIVES. Luettavissa osoitteessa https://www.ufhrd.co.uk/wordpress/kahmannk-and-mulderrh-the-impact-of-feedback-culture-on-individual-use-of-feedback/ 4. London, M. & Smither, J. W. (2002). Feedback orientation, feedback culture, and the longitudinal performance management process. Human resource management review, 12(1), 81-100. Luettavissa osoitteessa https://doi.org/10.1016/S1053-4822(01)00043-2 Ainutlaatuisen Itämeren hyvä tila saavutettavissa vai vain saavuttamaton tavoite? Itämerta kuormittavat niin sinne kuulumattomat aineet kuin ihmisten toiminta. Itämerta ja sen laatua seurataan jatkuvasti erilaisten osa-alueiden avulla. [1] Näitä osa-alueita on yhteensä 11, ja niihin kuuluvat esimerkiksi;
Hyvä tila olisi saavutettu silloin kuin mikään osa-alue ei kuormittaisi meriympäristöä. Hyvässä tilassa meri on luonnollisesti puhdas ja elinvoimainen. Siinä ihmisten toiminta on kestävää eikä heikennä meriympäristön monimuotoisuutta. Ihmisten kuormittava toiminta on yhteydessä kestämättömään merenkäyttöön, jossa toimivat niin eri sektorit, toimialat kuin yksittäiset ihmisetkin. Kuva: Sofia Lähteenmäki
Merialuesuunnittelu yhteensovittamassa meren käyttöä Merialuesuunnittelussa meren käyttömuotoja, jotta toimijoiden välisiltä ristiriidoilta olisi mahdollista välttyä. Meren käyttö voi jakaantua sekä ajallisesti että alueellisesti. Merialuesuunnitellulla pyritään huomioimaan ihmisten toiminnan ja meriympäristön väliset ristiriidat. Merellä tapahtuvat ristiriidat eivät heikennä vain meren käyttöä, mutta myös meren tilaa. [2] Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen Itämeren merialuesuunnitelmissa esiin nousevien intressien vastaavuutta suojeluregiimin suojelutarpeiden kanssa hyvän tilan saavuttamisessa. Tutkimuksessa intressit ovat meren käyttömuotoja – nyt ja tulevaisuudessa. Suojelutarpeet ovat toimenpiteitä, joiden tarkoitus on suojella meriympäristöä. Suojelulla pyritään saavuttamaan meriympäristön hyvä tila. On tärkeää muistaa, että merialuesuunnitelmat ovat strategioita ilman varsinaista valtaa. Intressit puolestaan ovat vain julkilausuttuja käyttömuotoja, joilla ei välttämättä ole konkreettista näyttöä. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys rakentuu regiimiteoriasta. Regiimiteorian avulla on muodostettu Itämeren suojeluregiimi. Suojeluregiimi koostuu kansainvälisistä sopimuksista Itämeren alueella niin hallitusten välisten järjestöjen kuin EU:n tasolla. Aineistona tutkielmassa toimivat Suomen, Saksan ja Latvian merialuesuunnitelmat. Merialuesuunnitelmat perustuvat EU:n direktiivin, jonka mukaan jäsenmaiden tulee laatia suunnitelmat merenkäytöstä. Meren käytön vaikutukset meriympäristöön Tutkielmassa nousi esille, se miten helposti meren käytönmuodot törmäävät keskenään. Esimerkiksi merenkulussa liikennemääriä halutaan kasvattaa, mutta ympäristön kannalta se synnyttää esimerkiksi eroosiota saaristossa sekä päästöjä. Liikennemäärien kasvattaminen luo puolestaan mahdollisuuksia suuremmille aluksille. Suuremmat alukset vaativat kulkemiseen syvempiä väyliä. Myös meriliikenteen päällekkäisyys kiinteiden rakennelmien, kuten tuulivoimaloiden tai kaapeleiden, kanssa luo haasteita. Merkittävä osa Itämeren haitallisista aineista on peräisin mantereen puolelta esimerkiksi teollisuuden tai maatalouden parista. Maan ja meren vuorovaikutuksen huomioiminen onkin tärkeä teema meren käytössä ja suojelussa. Sen huomioimisella tarkastellaan rannikoiden toiminnan vaikutusta mereen. Vuorovaikutus on kaksisuuntainen sillä merelliset toiminnot vaikuttavat myös rannikolle. Vuorovaikutusta tarvitaan niin ravinnekuormituksen vähentämisessä kuin myös energiansiirrossa tuulivoimaloilta mantereelle. Itämeren tulevaisuus Monet esiin nousseet intressit heijastavat taloudellisten näkökulmien merkitystä merenkäytössä. Meriympäristön kannalta tämä voi olla haasteellista. Haasteita luo ympäristöllisten ja taloudellisten näkökulmien perinteinen ristiriitainen asettelu. Tämä rakentaa mahdollisuutta rikkoa perinteistä asetelmaa ja lisätä yhteisymmärrystä. Meriympäristön suojelu voi rajoittaa muuta käyttöä, mutta ei sulje sitä pois. Hyvän tilan saavuttaminen vaatii sitoutumista ja ymmärrystä Itämeren sisäisistä eroista sekä käyttömahdollisuuksien seurauksien tunnistamista. Meriympäristön muutos on hidas prosessi. Nopea hyvän tilan saavuttaminen ei ole mahdollista. Hyvän tilan saavuttaminen ei myöskään tapahdu yksittäisten toimijoiden toimesta yksittäisillä alueilla. Sofia Lähteenmäki Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta. Kirjoitus perustuu kansainvälisten suhteiden pro gradu-tutkielmaan. ”Merenkäytön intressien ja meriympäristön suojelun kohtaaminen Itämeren suojeluregiimissä”. Tutkielman ohjaajana toimi Mika Luoma-aho. Kirjallisuutta:
TikTok -sovelluksessa kiersi vuoden 2022 lopussa trendi, jossa ihmiset kertoivat pahimmista sisarustensa aiheuttamista traumoista. Sisarusväkivalta aiheuttaa elinikäiset arvet, mutta siihen ei tästä huolimatta suhtauduta yhtä vakavasti kuin muuhun lähisuhdeväkivaltaan. Haavoittava sisarusväkivalta Lapsuudessa koettu sisarusväkivalta liitetään masennukseen, ahdistukseen ja itsetuhoisuuteen aikuisuudessa [1]. Vakavista ja pitkäaikaisista seurauksista huolimatta väkivaltaa normalisoidaan yhteiskunnassa ja perheissä [2]. Normalisoinnista kertoo myös se, että aihe on erityisesti Suomessa vähän tutkittu. Sisarusväkivallan epäillään olevan yleisin perheessä esiintyvä väkivallan muoto [3], vaikka se on vaikeasti tunnistettavissa. Tunnistettavuutta haastaa normaalin ja epänormaalin rajanveto sisarussuhteissa, joissa konfliktit ovat osa arkea. Väkivallan erottaa konfliktista sen systemaattisuus, kohdistuminen yleensä vain yhteen sisarukseen ja vallankäyttö [4]. Väkivaltaa jaotellaan sisarusväkivaltatutkimuksissa pääsääntöisesti fyysiseen, henkiseen ja seksuaaliseen. Pro gradu -tutkielmassani lähdin tutkimaan sisarusväkivaltaa perhesysteemiteorian kautta, keskittyen arkeen, perheelle annettuihin merkityksiin ja uhrin tulkintaan väkivallan syistä. Sisarusväkivalta perhesysteemissä Sisarusväkivaltaa ilmenee kotona ja perheen arjessa. Se on toistuvaa ja uhrille pelottavaa. Väkivalta vaikuttaa kodin ilmapiiriin ja saa uhrin välttelemään sisarustaan. Väkivalta on lyömistä, potkimista ja tönimistä, mutta myös halveksuntaa, haukkumista ja uhkailua Se voi myös olla toisen seksuaalisten rajojen rikkomista. Väkivallalla tavoitellaan itselleen asioita, kuten toisen tavaroita tai television katseluaikaa. Sillä pyritään hallitsemaan uhria ja saavuttamaan valta-asema. Väkivalta vaikuttaa uhrin käytökseen ja arkisiin toimintoihin. Uhri pyrkii selviämään väkivallasta erilaisin selviytymiskeinoin. Näitä voivat olla omat harrastukset, yökyläily ystävien kanssa tai mummolassa vierailu. Joskus uhrit pyrkivät selviämään sisarusväkivallasta satuttamalla itseään. Lapsella ei ole samoja mahdollisuuksia poistua tilanteesta tai rajata väkivallan tekijää kuin aikuisella on. Usein väkivallantekojen kanssa jäädään täysin yksin. ”Tiedäksä se näkymätön tyttö mikä oli muumeissa… joo mä olin näkymätön tyttö. Paitsi mä olin liian näkyvä siskon mielestä mitä ikinä mä teinkään.” – Haastateltavan sitaatti Sisarusväkivaltaa tapahtuu pääasiallisesti lapsuuden kodissa, minkä vuoksi herää kysymys vanhempien merkityksestä. Vanhemmat reagoivat sisarusväkivaltaan kahdella tavalla: passiivisesti tai aktiivisesti. Vaikuttaisi siltä, että suurin osa vanhemmista reagoi passiivisesti väkivaltaan. Tämä myös selittää, miksi väkivalta saa jatkua niin pitkään. Passiivista reaktiota selitettiin väkivallan vähättelyllä, vanhempien vähäisillä voimavaroilla ja tietämättömyydellä. Vanhempien merkitys oli suuri ja vanhempien reagointi väkivaltaan vaikutti uhrin ja vanhemman väliseen suhteeseen. Osalla vaikutus näkyy vielä nykypäivänäkin. Uhrit kertoivat myös muista sisaruksistaan. Sisaruksilla voi olla tietämättään suuri merkitys uhrien väkivaltakertomuksilla. Joskus sisarus on ollut puolustaja, joskus itsekin uhri. Uhrien ja muiden sisarusten välinen osasysteemi oli vaihteleva verrattaessa vanhempiin, joita kuvattiin jokseenkin samankaltaisesti. ”Isä näki sen koko ajan niin että me ei tultu toimeen, me riideltiin ja että riitaan tarvitaan aina kaksi… Riitaan ei tarvita kahta. Tarvitaan yksi, joka alistaa ja yksi, joka haluaa jäädä henkiin.” – Haastateltavan sitaatti Sisarusväkivallan uhrit selittävät kokemaansa väkivaltaa useilla syillä. Pro gradu -tutkielmassa syiksi nimettiin perheen olosuhteet, tekijän ominaisuudet ja piirteet sekä perhesysteemin ulkopuoliset tekijät. Olosuhteet liittyivät pääasiallisesti perheessä vallitsevaan väkivallan kierteeseen, mutta uhrit puhuivat myös muista vaikeista kodin olosuhteista. Tekijän ominaisuuksia olivat kateellisuus, narsismi ja vihanhallintaongelmat. Perhesysteemin ulkopuolisilla tekijöillä viitataan meso- ja mikrotason tekijöihin. Näitä olivat pornografia ja yhteiskunnalliset asenteet. Väkivallan syyt ovat yleensä vain väkivallan tekijän tiedossa, mutta uhreille oli vuosien saatossa muodostunut omat käsitykset. Kuka kantaa vastuun lapsista? Sisarusväkivalta kohdistuu yhteiskuntamme tärkeimpiin, mutta myös haavoittuvampiin yksilöihin. Vanhemmilla on ensisijainen vastuu taata lapsilleen turvallinen kasvuympäristö [5[. Sosiaalityöllä on velvoite tukea vanhempia kasvatustehtävissä ja suojella lapsia tarpeen vaatiessa. Sisarusväkivaltatutkimuksen lisääntyessä on mahdollista tunnistaa sisarusväkivalta käytännön työskentelyssä ja keksiä käytännön ratkaisuja ongelmaan. Sisarus on parhaimmillaan elinikäinen tuki ja turva. Pahimmillaan sisarus voi jättää uhriin elinikäiset haavat, joiden parantumisessa menee vuosikymmeniä. Nenna Jyläskoski Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan Sisarus, lapsi ja väkivallan uhri – Uhrien sisarusväkivaltakokemukset perhesysteemissä. Tutkielman ohjaajana toimi Tarja Orjasniemi." Lähteet:
Sukupuoli on vallitsevaa kaksijakoista sukupuolikäsitystä laajempi ja moninaisempi ilmiö, mutta sukupuolten moninaisuus näyttäytyy normista poikkeavana ja sen huomioiminen nähdään erityisasiantuntijuutena. Katseen kääntäminen anatomiaa pidemmälle
Biologiaan pohjautuvan sukupuolen lisäksi, tulee huomioida yksilön sukupuoli-identiteetti eli yksilön kokemus omasta sukupuolestaan. Sukupuoli-identiteetti muovautuu usein läpi yksilön elämän. Toisinaan henkilön sukupuoli-identiteetti voi olla kokemukseltaan muuttuva. Sukupuolta ei voida jakaa vain joksikin miehen ja naisen välillä, vaan sen sisällä ja ympärillä on laaja kirjo erilaisia identiteettejä ja sukupuolen kokemuksia. Esimerkiksi transihmisyys toimii kattoterminä transsukupuolisuudelle, muunsukupuolisuudelle ja transvestisuudelle. Sukupuoli-identiteetti voi olla sukupuoleton (esim. agender) tai sukupuolijoustava (genderfluid). Cissukupuolisuudella taas tarkoitetaan, että sukupuoli-identiteetti ja syntymässä määritelty anatomisiin piirteisiin pohjautuva sukupuoli, vastaa toisiaan. [1-3.] Myös cissukupuolisuuden sisällä vallitsee moninaisuus, sillä sukupuolta voidaan kokea ja ilmaista monin eri tavoin. Sukupuolen ilmaisulla tarkoitetaan niitä tapoja, joilla yksilöt ilmaisevat sukupuoltaan niin itselleen kuin muille. Jotkin näistä ovat tiedostamattomia ja toiset taas tietoisia tekoja esimerkiksi vaatetus ja puhetyyli. Sukupuoli-identiteettiin ja ilmaisuun vaikuttaa ympäröivän maailman vallitsevat käsitykset sukupuolesta. Sosiaalinen sukupuoli havainnollistaa niitä yhteiskunnan yleisiä representaation tapoja, joita sukupuolesta nähdään. Usein nämä tavat ovat kulttuurisiin sukupuolistereotypioihin- ja rooleihin pohjautuvia sekä kaksijakoisen sukupuolikäsityksen mukaisia (mies-nainen). [2-4.] Sensitiivinen kohtaaminen -avain hyvinvointiin?
Yhteiskunnan yleiset diskurssit valuvat myös sosiaalityön rakenteisiin ja käytänteisiin. Sukupuoli näyttäytyy myös sosiaalityössä kaksijakoisena tai se voidaan pyrkiä jopa kokonaan häivyttämään. Sukupuolineutraalien käytänteiden avulla sukupuoli katoaa tarkastelusta. Ongelmaksi nousee se, että esimerkiksi sukupuolesta johtuvan eriarvoisuuden ja syrjimisen havainnoiminen tulee sukupuolisokeuden vuoksi mahdottomaksi. Myös ilmiöiden sukupuolierityiset piirteet voivat jäädä huomaamatta. Sukupuolisensitiivisessä kohtaamisessa tavoitteena ei ole häivyttää sukupuolia tai pakottaa ihmisiä astumaan ”sukupuolityypillisen” käyttäytymisen ulkopuolelle. Sensitiivisessä kohtaamisessa annetaan kaikille mahdollisuus olla sellaisia kuin he ovat ilman yhteiskunnan asettamaa painetta tai ulkopäin tulevaa määrittelyä. Yksinkertaisia sukupuolisensitiivisiä tapoja sosiaalityön asiakaskohtaamisissa on paljon, esimerkiksi asiakkaan itsemäärittelyn mahdollistaminen ja sen kunnioittaminen, käyttämällä asiakkaan käyttämään käsitteistöä. Jos toivottu käsitteistö ei ole käynyt ilmi keskustelussa, käytä neutraalia sanastoa kuten lapsi, vanhempi, sisarus tai kysy asiakkaalta hänen mielipiteensä. Älä siis tee sukupuolittuneita oletuksia ja määritä asiakasta omien näkökulmien ja ennakko-oletusten pohjalta. Tärkeää on hyväksyvän ympäristön luominen, mitä voidaan edesauttaa esimerkiksi sukupuolineutraalien vessojen tarjoamisella yleisissä tiloissa. Sukupuolta ei tarvitse nostaa keskusteluissa ja kohtaamisessa korostettuun asemaan, vaan se voi näyttäytyä taustalla olevana rutiineihin kuuluvana normina. [5,6.] Kohti syrjimättömyyttä ja yhdenvertaisia palveluita
Lopuksi Jos sensitiivisen ja moninaisuutta kunnioittavan kohtaamisen merkitys sukupuolivähemmistöön kuuluvien hyvinvointiin ja terveyteen ei herätä sosiaalityöntekijöitä ja muuta yhteiskuntaa toimimaan yksilöllisyyttä kunnioittavasti ja huomioivasti, voikin katseen kääntää aina lakiin. Moninaisuus on ja tulee aina olemaan osa elämää, minkä vuoksi yhteiskunta tulisi muovata moninaisuutta huomioivammaksi. Sukupuolisensitiivisyys ja toisia huomioiva kohtaaminen on taito siinä missä muutkin taidot, mikä tarkoittaa, että sen voi oppia. Kaikkea ei tarvitse tietää heti, vaan tärkeää on halu oppia, kehittyä ja kuunnella! Emilia Brusila Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan ”Kuvaileva kirjallisuuskatsaus sukupuolten moninaisuudesta ja sen huomioimisesta sosiaalityössä”. Ohjaaja Tarja Orjasniemi. Lähteet:
|
Yhteisillä tulillaLapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkimusyhteisön blogi. Categories |
Yhteisillä tulilla | Yhteisillä tulilla |