Venäjä on käynyt kohta vuoden raakaa hyökkäyssotaa Ukrainaa vastaan, mutta helmikuun 2022 hyökkäys muodostaa vasta yhden konfliktin monista ulottuvuuksista. Konflikti Ukrainassa on sekoitus geopoliittisia ristiriitoja maan kansainvälisestä orientoitumisesta, kansallisia kiistoja maan tulevaisuudesta ja valta-asemista sekä vastakkaisia tulkintoja menneisyydestä ja kipuilua identiteettikysymysten kanssa. Ukraina — geopoliittinen umpisolmu Tällä hetkellä on vaikea puhua Ukrainasta puhumatta samalla myös Venäjästä. Putinin sodaksikin kutsuttu hyökkäys määritteli sekä Ukrainan kriisin että eurooppalaisen turvallisuusympäristön kerralla uusiksi. Ukrainassa on kuitenkin taisteltu jo pitkään ennen Venäjän (viimeisintä) hyökkäystä — kohta kymmenen vuotta. Taistelut alkoivat maan sisäisenä selkkauksena loppuvuodesta 2013, kun maan silloinen presidentti Viktor Janukovytš ilmoitti, ettei Ukraina hänen johdollaan tulisi allekirjoittamaan EU:n kanssa neuvoteltua lähentymissopimusta. Päätöksestä syntyi kuukausia kestäneet massaprotestit, jotka lopulta johtivat vallankumoukseen Janukovytšin paetessa Venäjälle. Ukrainassa otti vallan väliaikainen hallitus, joka julisti maan olevan matkalla kohti läntisiä instituutioita, etupäässä Euroopan unionia ja Natoa. Tässä kohtaa Putin puuttui peliin. Venäjä miehitti Ukrainalle kuuluvan Krimin niemimaan ja pystytti näennäisen sisällissodan maan itäosiin. Putin osoitti, ettei hän tulisi hyväksymään Ukrainan länsimielisiä pyrkimyksiä. Aikeensa hän oli tosin tehnyt selväksi jo ennen Krimin miehitystä ja Donbassin sotaa. Kun Ukrainalle lupailtiin Nato-jäsenyyttä sotilasliiton huippukokouksessa vuonna 2008 Putin totesi, että mikäli Ukrainaa oltaisiin hyväksymässä Naton jäseneksi, lakkaisi se olemasta itsenäisenä ja toimivana valtiona. Sama kiista Ukrainan kansainvälisestä orientoitumisesta jatkuu edelleen. Kun Venäjä keräsi joukkojaan Ukrainan rajalle viime vuodenvaihteessa, vaati se samaan aikaan Yhdysvalloilta ja Natolta kirjallista lupausta, että nämä vetäisivät pois Ukrainalle aikanaan antamansa lupauksen Nato-jäsenyydestä. Kun lännestä vastattiin, että liittouman avoimien ovien politiikka tulisi jatkumaan, Putin teki päätöksensä: Venäjä tulisi hyökkäämään Ukrainaan. Sodan todellisista tavoitteista vaiettiin ja tilalle keksittiin liuta tekaistuja syytöksiä Ukrainan natsihallinnosta ja maan itäosien venäjänkielisen vähemmistön kansanmurhasta. Vaikka Venäjä on perustellut Nato-Ukrainan vastaisuuttaan pääasiassa turvallisuuspoliittisista lähtökohdista, ovat todelliset syyt kritiikin taustalla todennäköisesti moninaisemmat. Venäjä on maalannut Ukrainasta sotilaallista uhkakuvaa, koska tämä on tarjonnut Putinille keinon naamioida strategiset intressit Ukrainassa turvallisuuskysymyksiksi. Todennäköisesti Venäjä kuitenkin vastustaa liittouman laajenemista ennen kaikkea siksi, että Natoon liittyvät maat jäävät peruuttamattomasti Venäjän välittömimmän vaikutuspiirin ulkopuolelle. Ukraina mielletään Venäjällä edelleen kiinteäksi osaksi tätä vaikutuspiiriä ja siksi sen naapurin länsimaalaistumisen koetaan kaventavan Venäjän omaa vaikutusvaltaa Euroopassa. Hyökkäyssota on Venäjän viimeisiä epätoivoisia keinoja tämän vaikutuspiirin säilyttämiseksi. Kuva: Max Kukurudziak / Unsplash
Kamppailut kotimaassa Juuri nyt konfliktissa on ennen kaikkea kyse Ukrainan taistelusta Venäjää vastaan, mutta ennen hyökkäyssotaa konfliktissa oli yhtä lailla kyse myös Ukrainan omista poliittiista taisteluista sekä kamppailusta korruptioita vastaan. Tällä hetkellä ukrainalaiset vaikuttaisivat yhdistyneen lujasti yhteistä vihollista vastaan ja asettuneen presidentti Zelenskyin taakse kansakunnan kriisinaikaisena johtajana. Ennen Venäjän hyökkäystä tämä ei ollut mitenkään itsestään selvää. Zelenskyin noustessa valtaan Ukrainassa oli toivoa uudesta alusta, koska juuri valittu presidentti ei ollut olemassa olevan poliittisen järjestelmän tuotos, eikä siten kahlittu kotimaan monimutkaisiin valtapeleihin, kuten kaikki häntä edeltäneet johtajat. Monen ukrainalaisen pettymykseksi Zelenskyi näyttäisi kuitenkin lähteneen jo kautensa alussa valtapeleihin mukaan. Pian virkaanastumisensa jälkeen Zelenskyin hallinto käynnisti tutkinnan edellistä presidenttiä, Petro Porošenkoa ja tämän poliittisia liittolaisia vastaan. Porošenko on puolestaan pyrkinyt yhdistämään maan oppositiota Zelenskyiä vastaan ja asemoitumaan tämän vastarinnan johtohahmona. Porošenkon johtaman opposition tavoite olisi maalata Zelenskyistä kuva epäonnistuneena presidenttinä ja lopulta syrjäyttää hänet seuraavissa vaaleissa. Krimin ja Donbassin tilanteen ratkaiseminen on monesti jäänyt tämän valtakamppailun jalkoihin. Valtapelien lisäksi Ukrainassa on kamppailtu itsenäisyydestä lähtien maan rehottavaa korruptiota vastaan. Molemmat kriisinaikaiset johtajat — Porošenko ja Zelenskyi — nousivat valtaan lupauksillaan kitkeä korruptiota, mutta valtaapitävästä hallinnosta riippuen kyky ja halu korruptoituneen järjestelmän korjaamiseen on vaihdellut vaatimattoman ja olemattoman välillä. Molemmat johtajat löysivätkin pian itsensä vastaamassa korruptiosyytteisiin, kun luvatut uudistukset loistivat poissaoloaan. Ukrainassa näyttäisikin toistuvan trendi, että presidentit toisensa perään lupaavat muutosta, mutta päätyvät lopulta käyttämään maan korruptiolle rakennettua yhteiskuntajärjestelmää omien tarkoitusperien ajamiseen ja valta-aseman vahvistamiseen. Se osa maan väestöstä, jolla olisi parhaimmat mahdollisuudet vaikuttaa tilanteen muuttamiseen hyötyy korruptiosta kaikkein eniten. Hyökkäyssodan aikana Ukrainan omat ongelmat ovat jääneet vähemmälle huomiolle, kun on keskitytty maan tukemiseen sen taistelussa Venäjän aggressiota vastaan. Sotaponnisteluissa apu Ukrainalle onkin välttämätöntä, mutta Venäjän hyökkäys ei ole poistanut sitä tosiasiaa, että Ukraina on edelleen yksi Euroopan korruptoituneimmista valtioista, eikä kymmenissä miljardeissa mitattava tuki oligarkiaan ja korruptioon pohjautuvalle yhteiskunnalle ole pitkällä aikavälillä välttämättä täysin ongelmatonta. Vaikka taistelut Venäjän kanssa saataisiinkiin päätökseen, odottaa Ukrainan oma rakenteellinen konflikti edelleen ratkaisemistaan. Jaetun historian ja identiteetin ongelma Kun konfliktia Ukrainassa tarkastellaan slaavilaisen kulttuuripiirin ulkopuolelta, on helppo unohtaa, että Ukrainan historia on osa Venäjän historiaa ja päin vastoin. Ukrainan ja Venäjän välisessä suhteessa merkillepantavaa onkin, kuinka yhteistä historiaa ja vieläpä samoja aineksia menneisyydestä voidaan käyttää täysin päinvastaisten tarkoitusperien ajamiseen. Ukrainassa on tapana korostaa niitä historian elementtejä, jotka todistelevat ukrainalaisten olevan erillinen kansa venäläisistä ja kuinka Venäjä on määrätietoisesti sortanut ukrainalaisia ja aktiivisesti pyrkinyt tukahduttamaan venäläisyydestä erilliset identiteetit. Venäjällä yhteinen menneisyys on puolestaan osoitus siitä, että venäläiset ja ukrainalaiset ovat pohjimmiltaan yhtä ja samaa kansaa, joka olisi (virheellisesti) jaettu kahteen eri valtioon. Venäläisessä historiakäsityksessä Ukraina ja ukrainalaiset ovat aina olleet osa venäläistä maailmaa. Historiallisista syistä venäläisten Venäjä käsittääkin identiteettimielessä myös Ukrainan. Venäjän valtiollinen identiteetti on saanut alkunsa nykyisen Ukrainan alueella yli tuhat vuotta sitten ja maan pääkaupunki Kiova on edelleen yksi slaavilaisen maailman merkittävimmistä hengellisistä keskuksista. Ukrainan omaehtoinen irtautuminen Venäjän vaikutuspiiristä ja yhden kansan me-hengestä on siten nostanut esiin perustavanlaatuisia kysymyksiä Venäjän omasta identiteettivarmuudesta. Jos Ukraina, josta slaavilainen henki kumpuaa voi liittyä länteen, mitä jää Venäjälle? Putinin Venäjä ei ole kyennyt päivittämään valtiollista identiteettiään Neuvostoliiton jälkeiseen aikaan, ja sota Ukrainassa on yksi tämän identiteettikriisin oireista. Venäjän nykyjohto ei pysty hyväksymään ajatusta, että ukrainalaiset identifioituisivat mieluummin omana itsenäisenä kansakuntanaan osana läntistä Eurooppaa, kuin alisteisena veljeskansana osana venäläistä maailmaa. Hyökkäyssodan aikana on käynyt yhä selvemmäksi, että valtapelien ja etupiirien lisäksi konfliktissa kamppaillaan enenevässä määrin myös identiteettien uudelleenmäärittelystä ja historian tulkinnoista. Viimeisin esimerkki kuultiin Valdai-keskustelufoorumin tilaisuudessa, jossa Putin torjui jälleen ajatuksen Ukrainan itsemääräämisoikeudesta ja omasta kansallisesta identiteetistä. Putinin mukaan Venäjä on Ukrainassa vain korjaamassa unohtuneita historiallisia vääryyksiä. Jo nyt erilaiset historiat sodasta ovat yhtä aikaa olemassa, koska Venäjällä ja lännellä on tapahtumista eri kertomukset. Venäjä tuskin pyrkii rauhaan hinnalla millä hyvänsä — sille sopii, että tietyt tilanteet jäävät auki ja jotkin kysymykset ratkaisematta. Ukrainalle tämä olisi äärimmäisen huono lopputulos. Vaikka konflikti saataisiinkin virallisesti ratkaistua, vastakkaiset historiat ja ristiriitaiset tulkinnat rauhasta jättävät Venäjälle mahdollisuuden palata erimielisyyksiin myöhemmin, kenties suotuisammissa olosuhteissa. Siksi Ukrainan on tärkeä voittaa sota varsinaisten taisteluiden lisäksi myös informaatiorintamalla — sen on kumottava Venäjän yritykset vaihtoehtoisen historian luomiseen. Kalle Heiskanen Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan Välissä olemisen vaikeus: Ukrainan kriisin ratkaisemattomuus Johan Galtungin konfliktiteorian valossa. Työn ohjaajana toimi Aini Linjakumpu. Kirjallisuutta Hahn, Gordon (2018) Ukraine Over the Edge — Russia, the West and the New Cold War. Jefferson: McFarland & Company. Plokhy, Serhii (2015) The Gates of Europe: A History of Ukraine. New York: Basic Books. Puistola, Juha-Antero & Suhonen, Johanna (2020) Itä-Ukraina — Lännen etuvartio. Jyväskylä: Docendo. Sakwa, Richard (2015) Taistelu Ukrainasta — Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät. Tampere: Vastapaino. Yekelchyk, Serhy (2015) The Conflict in Ukraine — What Everyone Needs To Know. New York: Oxford University Press. Kunnassa viranhaltijoilla on yhä enemmän valtaa suhteessa vaaleilla valittuihin luottamushenkilöihin. Viranhaltijoiden tekemissä päätöksissä kuitenkin havaittavissa huolimattomuutta sekä puutteita toimivallan näkökulmasta. Viranhaltijoiden valta kasvanut kunnallishallinnossa Kansalaisina olemme tottuneet siihen, että neljän vuoden välein äänestämme kuntavaaleissa. Äänestystulosten pohjalta muodostuu kuntaan kunnanvaltuusto, joka päättää asioistamme. Tilanne ei ole muuttunut siinä suhteessa, että edelleen on neljän vuoden välein vaalit ja edelleen kunnanvaltuusto käyttää kunnassa ylintä päätösvaltaa. Muutos on kuitenkin tapahtunut vallan jakautumisessa. Tutkimukset 2000-luvun alusta tähän päivään saakka osoittavat, että valta kunnassa on valunut yhä enemmän valtuustolta alemmille toimielimille ja aina viranhaltijoille saakka. Lisäksi viranhaltijoiden valta kunnassa on lisääntynyt valmistelun roolin kasvettua osana päätöksentekoa. Asioiden valmistelusta kunnissa vastaavat pääasiassa viranhaltijat. Päätöksissä puutteita toimivallan ilmenemisen näkökulmasta Pro gradu –tutkielmani keskittyy toimivallan ilmenemiseen kunnallisissa viranhaltijapäätöksissä. Toimivallalla tarkoitetaan viranomaisen oikeudellista kelpoisuutta päätöksen tekemiseen. Käytännössä päätös ei siis ole pätevä, jos se on tehty ilman toimivaltaa. Tutkielmani osoitti, että viranhaltijapäätöksiä osataan kyllä tehdä myös mallikkaasti. Tutkimuksen aineistossa oli lukuisia päätöksiä, joihin toimivalta oli kirjattu tarkasti auki päätökseen. Mahtavaa kuntalaisten palvelemista! Iso osa tutkimuksen viranhaltijapäätöksistä oli kuitenkin sellaisia, joissa toimivalta oli kirjattu vain viittaamalla toimivallan lähteeseen, esimerkiksi: ”hallintosääntö 17 §”. Tällaiset kirjaukset vaativat lukijalta kykyä ensinnäkin löytää toimivalta hallintosäännöstä ja toisekseen tulkintakykyä, jotta lukija voi varmistua siitä, että päätöksentekijällä on ollut toimivalta päättää asiasta. Aineistosta ilmeni myös päätöksiä, joihin toimivaltaa ei ollut kirjattu lainkaan. Kuinka helposti tavallinen kuntalainen voi tässä tilanteessa todentaa, että päätöksentekijällä on ollut toimivalta päättää asiasta? Ei kovin helppo homma. Ensiksi pitäisi hahmottaa, mistä kaikkialta toimivalta päätöksentekijälle voi tulla. Sen jälkeen pitäisi osata etsiä oikea toimivalta ja tulkita, että juuri tämä toimivalta perustelee tehdyn päätöksen. Voiko tällaista edellyttää kuntalaiselta? Mielestäni ei. Tutkielmassa ei sinänsä otettu kantaa siihen, onko päätöksentekijällä ollut toimivalta päättää asiasta. Vähintäänkin hämärän rajamailla olevia tapauksia tutkimuksen aineistosta oli kuitenkin havaittavissa. Miten toimintaa kehitetään? Kiinnostus ja luottamus kunnalliseen päätöksentekoon ei varmasti ole tällä hetkellä huipussaan. Kunta- ja aluevaalien äänestysaktiivisuudet voidaan lukea yhdeksi merkiksi tästä. Lisäksi viranhaltijoiden kasvava valta voi vieraannuttaa kuntalaisia entisestään päätöksenteosta. Kunnallishallinnossa tulisikin kaikin keinoin edistää kiinnostusta ja ennen kaikkea luottamusta kunnallista päätöksentekoa kohtaan. Se ei tapahdu ainakaan sillä, että viranhaltijoiden päätökset on huonosti valmisteltu tai niiden toimivaltaan liittyy avoimia kysymyksiä. Asioiden valmisteluun panostaminen on yksi keino kehittää kunnallista päätöksentekoa. Tämä on tärkeää jo siitä näkökulmasta, että moni asia ratkaistaan tosiasiallisesti jo valmistelussa, vaikka päätöksen tekisikin monijäseninen toimielin. Viranhaltijapäätöksissä valmistelun parantamisen ei luulisi olevan iso ongelma. Kirjataan toimivalta auki päätökseen, jolloin kuntalaiselle ei jää epäselvyyttä päätöksentekijän toimivallasta. Ja jos toimivaltaa ei viranhaltijalta löydy, tehdään päätös toimivaltaisessa toimielimessä. Hyvin yksinkertaista. Charles Pudas Lapin Yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu hallintotieteiden pro gradu -tutkielmaan: ”Toimivallan ilmentyminen kunnallisissa viranhaltijapäätöksissä”. Tutkielman ohjaajana toimi Marjo Suhonen. Kirjallisuutta: Heuru, K., Mennola, E. & Ryynänen, A. (2011). Kunta: Kunnallisen itsehallinnon perusteet. 2. painos. Tampere: Tampere University Press. Myllymäki, R. (2021). Kunnan hallintosääntömalli. Helsinki: Suomen Kuntaliitto. Mäenpää, O. (2017). Yleinen hallinto-oikeus. Helsinki: AlmaTalent. Wiberg, M. (2005). Valta kunnassa. Helsinki: Kunnallisalan kehittämissäätiö. Sukupuolen korjaushoitoihin liittyvät haasteet ja niiden seuraukset sekä edelleen vaakalaudalla oleva translain uudistaminen heikentävät transihmisten hyvinvointia ja yhteiskunnallista asemaa. Vain harvalla sukupuolen korjausprosessi etenee sujuvasti Suurin osa Suomessa sukupuolen korjaushoitoihin hakeutuvista kohtaa yhden tai useampia haasteita, jotka vaikeuttavat sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin pääsemistä, aiheuttavat pitkän tauon tutkimuksissa, hidastavat hoitoihin pääsyä tai vaikuttavat koko prosessin keskeytymiseen. Tällä on laaja-alaisia vaikutuksia transihmisten hyvinvointiin ja lisäksi seuraukset ovat usein pitkäkestoisia ja vakavia. Seta ry toteutti vuonna 2022 sukupuolen korjaushoitoihin liittyen laajan kyselyn [1], jonka vastaajista jopa 40 % oli jäänyt toistaiseksi tai kokonaan ilman toivomiaan korjaushoitoja. Vastaajista 86 % oli kohdannut ainakin yhden esteen tai hidasteen hoitoihin pääsyssä. Transprosessiin hakeutuneiden määrä on viime vuosina myös noussut voimakkaasti [2], mutta prosessiin liittyvien palveluiden resursseja ei olla kasvatettu samassa suhteessa. Tämä näkyy erityisen pitkinä jonoina ja odotusaikoina sukupuolen korjaushoitoihin [3]. Sukupuolen korjausprosessiin kuuluvat sukupuoli-identiteetin tutkimukset ja sukupuolen korjaushoidot on Suomessa keskitetty erikoissairaanhoitoon Tampereelle ja Helsinkiin. Sukupuoli-identiteetin tutkimusjakson keskeisimpinä tavoitteina on varmistua hoitoihin hakeutuneen sukupuoli-identiteetistä ja sen pysyvyydestä sekä sulkea pois mahdollinen psyykkisten sairauksien vaikutus sukupuolen kokemukseen. Lisäksi varmistetaan asiakkaan voimavarojen riittävyys korjausprosessin läpikäymiseksi. Translain uudistaminen uhkaa edelleen viivästyä Translakiuudistusta on Suomessa pyritty edistämään jo lähes kymmenen vuotta. Suomi on saanut useita huomautuksia muun muassa Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutetulta transihmisten perus- ja ihmisoikeuksien toteutumattomuudesta. Uuden translain piti astua voimaan vuoden 2023 alusta, mutta lain käsittely on viivästynyt eikä uudistuksen toteutumisesta ole edelleenkään varmuutta [4]. Moni sukupuolen korjausprosesseihin liittyvä haaste paikantuu sosiaalipalveluiden kentälle Sukupuolen korjausprosessin etenemiseen liittyvät haasteet vaikuttavat transihmisten hyvinvointiin monella eri tavalla. Erilaisten esteiden ja hidasteiden vuoksi toivotun hoidon odottaminen voi viedä vuosia, osalla hoito jää kokonaan saamatta. Tutkielmani tulosten mukaan suurin osa sukupuolen korjaushoitojen hidasteista on erilaisia rakenteellisia tekijöitä, kuten syrjintä, normatiiviset asenteet, vanhentunut lainsäädäntö, tiedon puute ja hoitojen saavutettavuus. Nämä yhdessä sosiaalisten ja taloudellisten elämäntilanteiden kanssa voivat aiheuttaa vakavia seurauksia ihmisen yleiseen hyvinvointiin, mielenterveyteen sekä työ- tai opiskelukykyyn ja johtaa pahimmillaan yhteiskunnan toimintojen ulkopuolelle joutumiseen. Vain pienellä osalla haasteet liittyvät sukupuoli-identiteettiin, sukupuoliristiriidan kokemukseen tai esimerkiksi epäröintiin hoitoihin hakeutumisessa. Sosiaalityötä tarvitaan transihmisten yhteiskunnallisen aseman parantamisessa Transprosessia läpikäyvän henkilön on yksin vaikeaa tai mahdotonta vaikuttaa kohtaamiinsa rakenteellisiin esteisiin. Rakenteellisen sosiaalityön menetelmät ja vaikuttamismahdollisuudet ovat keskeisiä näiden tekijöiden tunnistamisessa ja muuttamisessa [5]. Sosiaalityön asiantuntijuutta ja kumppanuutta tarvitaan transihmisten tukemisessa ja sukupuolen korjaushoitoihin liittyvien epäkohtien esiin tuomisessa. Nykyinen palvelujärjestelmä ei huolehdi siitä, että transihmiset saisivat tarvitsemaansa tukea kohtaamiensa esteiden ylittämiseen ja hoitojen viivästymisestä aiheutuvien seurausten kanssa selviämiseen [6]. Seta ry:n kyselytutkimuksen vastauksissa korostuu pitkäkestoinen, yksinäinen ponnistelu transprosessissa etenemiseksi sosiaalipalveluista saadun tuen loistaessa poissaolollaan. Sateenkaari-ihmiset kohtaavat edelleen syrjintää sosiaali- ja terveyspalveluissa [3]. Tämän vuoksi sosiaalityön toimijoiden on tärkeää tarkastella kriittisesti omaa toimintaansa ja asettua vahvistamaan osallisuutta ja yhdenvertaisuutta. Hanna Kuuluvainen Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan Sukupuolenkorjaushoitoihin pääsyn esteet ja hidasteet sekä niiden seuraukset hoitoihin hakeutuneiden kokemana. Tutkielman ohjaajana toimi Mari Kivistö. Kirjallisuus
Lastensuojelun jälkihuolto auttaa ja tukee itsenäistyvää nuorta oman elämän rakentamisessa. Nuoren kohtaaminen tasavertaisena kumppanina ja itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen ovat luottamuksellisen asiakassuhteen perusta. Jälkihuollon sosiaalityössä tarvitaan monipuolista, laajaa osaamista, mutta myös organisaation toimivia rakenteita ja kohtuullista asiakasmäärää, jotta työ olisi laadukasta ja vaikuttavaa.
Jälkihuolto on aina mahdollisuus nuorelle. Jälkihuoltoon oikeutettu nuori on paremmassa asemassa esimerkiksi taloudellisen tuen ja palveluiden saamisen suhteen, kuin esimerkiksi aikuissosiaalityön asiakkuudessa oleva samanikäinen nuori. Sosiaalityöntekijät saavat käyttää laajaa, itsenäistä harkintavaltaa nuorten tukemiseksi ja järjestää palveluita nopeastikin ilman ylimääräistä byrokratiaa. Kuitenkin yhteisesti laaditut sovellusohjeet takaavat sen, että linjaukset ovat selkeitä ja yhtenäisiä. Jälkihuollon asiantuntijuuden jäsentyminen Toteutin tutkimukseni fenomenografisen analyysin avulla. Tutkimuksen analyysimenetelmänä on käytetty fenomenografista analyysitapaa; Huuskon & Paloniemen [1] esittelemää menetelmää. Haastattelurunko on jäsennetty Helakorven [2] mallia käyttäen ammatillisen asiantuntijuuden osa-alueiden mukaisesti substanssiosaamisen, työyhteisöosaamisen, prosessiosaamisen ja kehittämisosaamisen teemoihin. Tutkimustulosten mukaisesti jälkihuollon sosiaalityön asiantuntijuus rakentuu tiedollisen osaamisen, taidollisen osaamisen, eettisen osaamisen ja jälkihuollon kehittämisen osa-alueista. Sosiaalityöntekijältä odotetaan juridista osaamista ja palvelujärjestelmän tuntemista, mutta henkilökohtainen, kokemusperäinen tieto on yhtä tärkeää. Tietämystä ajankohtaisista ilmiöistä nuorten maailmasta pidetään myös tärkeänä. Nuorten kanssa työskenneltäessä vuorovaikutustaitojen merkitys korostuu, ja nuoria lähestytään voimavarakeskeisellä työotteella. Moniammatillisen yhteistyön hallitseminen ja verkostojen johtaminen on keskeistä jälkihuollossa. Eettinen osaaminen arvotetaan korkealle, ja sen perustana on nuoren kunnioittaminen ja luottamuksellisen asiakassuhteen rakentaminen. Jälkihuollon asiantuntijuuden kehittämisessä organisaatiolla ja rakenteilla on suuri merkitys. Jos työolot ovat hyvät ja työnantaja on kehittämismyönteinen, työntekijät jaksavat ja työtä pystyy toteuttamaan laadukkaasti. Jälkihuollon sosiaalityön merkitys kasvaa entisestään tulevina vuosina, kun jälkihuolto-oikeus on noussut 25-vuotiaaksi saakka. Lakiuudistus on tuonut lisää aikaa tehdä pitkäjänteistä muutostyötä. Moni nuori onkin valmis sitoutumaan työskentelyyn vasta silloin, kun jälkihuolto olisi jo aikaisemmin päättynyt 21-vuotiaana. Lakiuudistus on kuitenkin aiheuttanut sen, että asiakasmäärät ovat suuria, ja työntekijät uupuvat työtaakan alle. Tämä pitäisi huomioida jälkihuollon resursoinnissa varsinkin nyt, kun on siirrytty hyvinvointialueille ja palveluita kehitetään. Essi Kumpula Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu pro gradu-tutkielmaan Me ollaan tääl nuorta varten – jälkihuollon sosiaalityöntekijöiden käsityksiä asiantuntijuudestaan. Työn ohjaajana toimi Tarja Orjasniemi. Kirjallisuus
Arvomuutos työtä kohtaan on nopealla tahdilla tapahtumassa, mutta organisaatiot ja johtaminen eivät näyttäisi pysyneen vauhdissa mukana. Kuva: Jess Bailey /Unsplash.com Työelämä muutoksen keskellä Koronapandemian vyöryminen päälle vuoden 2019 lopulla oli suuri shokki koko maailmalle. Elämä pysähtyi ja ihmiset linnoittautuivat koteihinsa. Myös työtä alettiin tehdä kotoa. Koronapandemian vaikutuksista työelämään selkein on The Great Resignation eli suuri irtisanoutumisaalto, joka alkoi vuoden 2021 alussa. Sen nähdään olevan suoraa seurausta koronapandemiasta ja sen vaikutuksista ihmisiin. Koronapandemian vaikutuksia työelämälle tarkasteltaessa keskustelun keskiöön nousee ihmisten muuttuneet arvot. Uudet arvot näyttäytyvät erityisesti ihmisten odotuksissa työlleen ja sen johtamiselle. Vaikuttaisi siltä, että johtamistyö ei ole täysin tavoittanut käynnissä olevaa työn merkityksellisyyden muutosta. Arvomuutos on tapahtumassa nopealla vauhdilla ja organisaatioilla ja niiden johdolla on vaikeuksia pysyä muutoksen mukana. Tämä aiheuttaa monenlaista ristiriitaa johtajan ja johdettavien välille, kun uudenlaista arkea rakennetaan työpaikoilla koronapandemian jälkeisenä aikana. Seuraukset näkyvät muun muassa johtamisesta johtuvina irtisanoutumisina. Lähtijät -podcast pureutuu johtamisen haasteiden ytimeen Keskustelu johtamisesta johtuvista irtisanoutumisista on lisääntynyt viime vuosina jonkin verran. Silti se on edelleen vaiettu aihe. Vaikenemista esiintyy työpaikoilla, erityisesti Suomessa, hyvinkin laajasti. Organisaation ongelmakohtia ei uskalleta ottaa puheeksi negatiivisten seurausten pelossa. Vaikenemisen seurauksena organisaatioissa ei tiedosteta niitä ongelmia, joita organisaation sisällä on. Lähtijät -podcast nostaa esiin näitä ongelmia. Se käsittelee aihetta ihmisten irtisanoutumiskertomusten pohjalta. Kuva: Nick Fewings / Unsplash.com
On muistettava, että johtamisesta johtuva irtisanoutuminen ei tapahdu ensimmäisen vastoinkäymisen vuoksi, vaan huonoa tai haitallista johtamista kestetään yleensä hyvin pitkään. On paljon organisaatioita, joissa johtamista ei johdeta millään tavalla. Tämä jättää johtajat selviytymään johtamistehtävästään yksin ilman minkäänlaista apua tai ohjausta. Tällöin myös huonoon johtamistapaan on hyvin vaikeaa puuttua. Tutkimus johtamisesta johtuvista irtisanoutumisista Pro Gradu -tutkimukseni tarkastelee Lähtijät -podcastin irtisanoutuneiden haastatteluja ja sitä, millaisista johtamiskokemukseen vaikuttavista tekijöistä sekä miten nämä tekijät ovat yhteydessä johtamisesta johtuviin irtisanoutumisiin. Tutkimukseni osoittaa, että ongelmat johtajuudessa aiheuttavat laajempia ongelmia työpaikoille. Ongelmille taas on ominaista heikentää psykologista turvallisuutta työpaikalla. Johtajuuden ongelmat ovat tyypillisimmillään kytköksissä johtajan taitoihin ja kykyihin hoitaa työtään. Lisäksi nimenomaan arvopohjaiset ongelmat ovat nousemassa keskustelun keskiöön. Johtamiseen liittyvät ongelmat ja niiden kokemuksellisuus ovat hyvin moniulotteisia. Ongelmista vaikeneminen luo maaperää niiden jatkumiselle ja vaikeuttaa ongelmiin ja negatiivisiin kokemuksiin puuttumiseen. Johtamisen varjopuolista ja niiden vaikutuksista keskusteleminen pitäisi saada osaksi jokapäiväistä työkulttuuria ja johtamiselle tarvittaisiin johtamista, jotta ongelmatilanteisiin voitaisiin puuttua ja haitalliset johtamiskäytännöt saataisiin kitkettyä pois. Laura Lasanen Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu johtamisen psykologian pro gradu -tutkielmaan ”Pari vuotta sitten otettiin organisaatioissa digiloikka ja nyt ollaan ottamassa arvoloikka.” -Johtamiskokemuksiin vaikuttavat tekijät ja niiden yhteys johtamisesta johtuviin irtisanoutumisiin Lähtijät -podcastin kertomusten perusteella. Työn ohjaajana toimi Ville Pietiläinen. Kirjallisuutta: Abalkhail, Jouharah M. (2022). Dysfunctional leadership: investigating employee experiences with dysfunctional leaders. https://www.emerald.com/insight/1362-0436.htm. Jiskrova, Gabriela Ksinan (2022). Impact of COVID-19 pandemic on the workforce: from psychological distress to the Great Resignation. https://jech.bmj.com/content/76/6/525.abstract. Morrison, Elizabeth W. (2014). Employee voice and silence. https://d1wqtxts1xzle7.cloudfront.net/48230841/Morrison_2014_Employee_Voice_and_Silence_Annual__Review-libre.pdf. Ryan, Robert J. (2021). Post-Pandemic Leadership Requires Being Part Of The Change. https://www-proquest-com.ezproxy.ulapland.fi/docview/2563517448?pq-origsite=primo. Vincent-Höper, Sylvie & Teezen, Friederike & Gregersen, Sabine & Nienhaus, Albert (2017). Leadership and employee well-being. Teoksessa Burke, Ronald J. & Page, Kathryn M. (toim.): Research handbook on work and well-being. Edward Elgar publishing. Cheltenham. 269-291. Osalla koululaisista on niin paljon poissaoloja, että heistä voidaan puhua kouluakäymättöminä oppilaina [1]. Lasten ja nuorten kanssa työskentelevien ammattilaisten mukaan tilanne on haastava, eikä ole helpottumassa tulevina vuosina. Kouluakäymättömyys ei ole vain kouluun liittyvä ongelma, sillä sen taustalla voi olla monenlaisia tekijöitä, joihin sosiaalityöllä on velvollisuus puuttua. Tarkastelimme tutkielmassamme kouluakäymättömyyttä sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta heille kohdennetun kyselyn avulla. Kuva: Jesús Rodríguez/Unsplash Syyt kouluakäymättömyyden taustalla Kouluakäymättömyydellä tarkoitetaan sitä, että suuri poissaolomäärä ja epäsäännöllisyys koulunkäynnissä aiheuttavat oppilaalle erilaisia ongelmia [1]. Kouluakäymättömyyden taustalla voi vaikuttaa monenlaisia syitä, jotka eivät ole pelkästään koulun ja siellä tarvittavan tuen ratkaistavissa, vaan sosiaalityöllä on velvollisuus puuttua tilanteeseen lapsen hyvinvoinnin takaamiseksi. Kouluakäymättömyys näyttäytyy sosiaalityön näkökulmasta katsottuna kompleksisena ja monisyisenä ilmiönä. Syitä, miksi oppilaat eivät saavu kouluun, on paljon. Tutkimuksemme mukaan syyt kouluakäymättömyyden taustalla liittyvät lapsen toimintakykyyn, terveyteen tai toimintaan, vanhemmuuteen ja kotioloihin sekä kouluympäristöstä johtuviin syihin. Aineistomme avasi monipuolisesti syitä kouluakäymättömyyden taustalla. Yleisimpänä syynä poissaoloille nähdään lasten ja nuorten kokemat mielenterveysongelmat. Kotiin ja vanhemmuuteen liittyvät syyt voivat pitää sisällään esimerkiksi arjen- ja elämänhallinnan haasteita, vanhemman päihdeongelman tai perheväkivaltaa. Jos olosuhteet kotona ovat vaikeat, on säännöllinen koulunkäynti vaikeaa. Kouluympäristöön liittyvistä syistä koulukiusaaminen ja puutteellinen tuki oppimisvaikeuksiin aiheuttivat eniten poissaoloja. Usein oppilaalla on useita yhtäaikaisia syitä poissaolojen taustalla. Poissaolojen taustalla olevien moninaisten syiden ymmärtäminen on keskeistä, sillä se mahdollistaa oikeanlaisen tuen tarjoamisen lapsille ja nuorille. Moniammatillinen työskentely kouluakäymättömyyden ratkaisemisessa Moninaiset syyt kouluakäymättömyyden taustalla korostavat moniammatillisen yhteistyön merkitystä kouluakäymättömyyden ratkaisemisessa. Lasten ja nuorten kanssa työskentelevät ammattilaiset ovat todenneet, että ongelma on niin haastava, ettei se ole minkään tahon yksin ratkaistavissa. Tällöin yhden tieteenalan näkemys ja osaaminen eivät ole riittäviä, jolloin tilanteen ratkaisemiseksi tarvitaan laajempi ryhmä ja osaaminen [2]. Monialainen verkosto mahdollistaa riittävien tukitoimien suunnittelemisen ja tarjoamisen oppilaalle sekä hänen perheelleen. Moniammatillisessa yhteistyössä voidaan etsiä ratkaisuja kouluakäymättömyyteen jaetun asiantuntijuuden ja yhteistyön keinoin. Moniammatillisen työskentelyn keskiössä on asiakas ja työskentelyn merkitys hänen avuntarpeelleen. Asiakkaan ja perheen ollessa osa työskentelyä, voidaan heidän näkemyksensä ottaa paremmin huomioon. Kouluakäymättömyyden ratkaisemisen suurena haasteena on vakiintuneiden ja selkeiden toimintamallien puuttuminen. Moniammatillisen yhteistyön haasteita on paljon liittyen vastuun, tiedonsiirron ja yhteistyön kysymyksiin. Resurssit peruspalveluissa sekä erityistason palveluissa ovat puutteelliset, eikä tarvittavaa apua haasteisiin ole aina saatavilla. Toimiva moniammatillinen yhteistyö on kuitenkin avainasemassa kouluakäymättömyyden ratkaisemisessa. Kouluakäymättömyyden ratkaiseminen on tärkeää monestakin näkökulmasta. Runsaisiin koulupoissaoloihin on tärkeää puuttua, sillä kouluakäymättömyydellä on yleensä negatiivisia seurauksia lapsen tai nuoren elämään niin kasvun, kehityksen kuin tulevaisuudenkin näkökulmasta [3]. Pitkäkestoisella pinnaamisella ja koulusta kieltäytymisellä on todettu yhteys esimerkiksi masentuneisuuteen ja päihteidenkäyttöön sekä syrjäytyneisyyteen [4]. Kouluakäymättömyys aiheuttaa muitakin haasteita. Jo esimerkiksi koulutuksen puute vaikeuttaa nuoren tulevaisuutta merkittävästi. Kuitenkin yhteiskuntamme tulevaisuus on lapsissa ja nuorissa. Tuuli Rontti ja Suvi IIvesluoto Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu pro gradu- tutkielmaan Kouluakäymättömyys sosiaalityön ja moniammatillisen yhteistyön näkökulmasta. Tutkielman ohjaajana toimi Mari Kivistö. Kirjallisuus
Päihderiippuvuudesta toipumiseen sekä siihen liittyvä minäkuvan muutokseen keskittyvä tutkimus on Suomessa melko rajallinen tutkimuksen kohde sosiaalityön kentällä. Painopiste on usein esimerkiksi päihderiippuvuuden synnyn syy- ja seuraussuhteiden sekä erilaisten päihdehoitoja koskevien kokemusten tutkimisessa. Tarkastelun kohteena tutkimuksissa koskien päihderiippuvuudesta toipumista tarkastellaan usein muun muassa erilaisia tarjolla olevat tukipalveluita, niiden puutteita tai puutosta. Päihderiippuvuuden on havaittu vaikuttavan kokonaisvaltaisesti myös yksilön käsityksiin omasta minästä niin päihderiippuvuuden aikana kuin siitä toipuessakin. [1] Tällaisia omia tulkintoja itsestä tehdään niin esimerkiksi siitä millainen äiti, nuori aikuinen tai kaveri on. Myös pohdinnat ja tulkinnat siitä millainen on verrattuna muihin ja onko ylipäätään osa muuta yhteiskuntaa ovat yleisiä. Se kuinka muut suhtautuvat päihteitä käyttäviin tai päihderiippuvuudesta toipujiin on omiaan vaikuttamaan heidän tulkintoihinsa itsestä. Yhteiskunnan hylkäämät: Päihteistä riippuvaisiin ihmisiin suhtaudutaan usein julkisessa keskustelussa tuomitsevasti ja syyttävästi. Erityisesti tämä korostuu laittomien päihteiden kuten huumausaineiden kohdalla. Päihderiippuvuus nähdään usein itse aiheutettuna, epäonnistuneena elämänvalintana ja siihen harvoin suhtaudutaan sairautena. [2] Päihteistä riippuvaisia syrjitään, jätetään ulkopuolelle eikä haluta auttaa. Heitä ei toivoteta tervetulleiksi naapureina eikä heidän kanssaan haluta olla tekemisissä. Samaan aikaan keskusteluissa vaaditaan usein kuitenkin, että he ”ottaisivat itseään niskasta kiinni” ja lopettaisivat päihteidenkäytön. Ja että sen kaiken tulisi tapahtua ensimmäisellä yrityksellä. Vaan miten tämä käytännössä tapahtuu, kun ei ole tervetullut mihinkään? Taustalla moninaiset tarinat: Päihderiippuvuuden syntyä ja siitä toipumista on tarkasteltu niin suomalaisessa kuin ulkomaisessakin tutkimuskentässä. On havaittu, että päihderiippuvuuden syntyyn usein vaikuttavat sellaiset tekijät, kuten heikko itsetunto, päihderiippuvuuden sukupolveutuneisuus, nuoruudessa koettu henkinen ja fyysinen väkivalta, läheisriippuvuus sekä tarve kuulua joukkoon. Useilla päihteistä riippuvaisilla on taustalla lukuisia traumaattisia kokemuksia, hylkäämisen tunnetta ja yksinäisyyttä. Päihderiippuvuuden myötä useilla joko entisillä tai päihteistä riippuvaisilla on runsaasti myös minäkuvan sekä yhteiskuntaan kiinnittymisen haasteita. [1] Lisäksi useiden päihderiippuvuudesta toipuneiden ihmisten elämän varrella on ollut useampia retkahduksia ennen lopullista onnistumista tavoitteessaan. On tärkeää tuoda yhä avoimemmin esiin näitä yksilöllisiä kertomuksia siitä kuinka moninaisia ovat ne polut, joiden kautta ihmisille voi muodostua päihderiippuvuus. Niiden avulla voimme lisätä ymmärrystä siitä, kuinka päihteidenkäyttö harvoin on syy vaan pikemmin seuraus jostakin. Yhdessä kohti eheämpää ja mielekkäämpää arkea: Jotta päihteistä riippuvaiset uskaltaisivat hakea apua ongelmiinsa, on julkisen keskustelun muututtava syyttävästä myötätuntoiseksi ja tuomitsevasta auttavaksi. Harva päihteistä riippuvainen etenkään päihderiippuvuuden ollessa jo pitkälle edennyt käyttää päihteitä ilon tai huvin vuoksi. Päihteistä riippuvaisten kokonaisvaltainen tukeminen edellyttää asiakkaan ja työntekijän välistä kunnioitusta ja turvallisuudentunteen lisäämistä – tilaa, jossa traumaattisiakin kokemuksia pääsee työstämään sekä löytämään vaihtoehtoisia tapoja kohdata ja käsitellä niitä. [3] Siitä syystä onkin tärkeää pyrkiä tunnistamaan ja ennaltaehkäisemään päihderiippuvuuden syntyyn vaikuttavia tekijöitä. On ojennettava käsi myös niille, joille päihderiippuvuus on jo syntynyt. Heillä on usein jo taustallaan paljon henkistä painolastia sekä minäkuvan haasteita eivätkä nämä asiat helpota sormea osoittamalla. Vain suhtautumalla inhimillisesti, vastaanottavasti, kuuntelemalla ja tarjoamalla yksilöllisiä keinoja työstää riippuvuustaustaa voimme aidosti auttaa heitä, jotka apua kaipaavat. Johanna Kadak, Lapin yliopiston sosiaalityön opiskelija Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan ”Päihderiippuvuuden monet kasvot. Nuorten naisten minäkuvan rakentuminen huumeriippuvuuden poluilla.” Kirjallisia lähteitä:
|
Yhteisillä tulillaLapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkimusyhteisön blogi. Categories |
Yhteisillä tulilla | Yhteisillä tulilla |