Venäjä on käynyt kohta vuoden raakaa hyökkäyssotaa Ukrainaa vastaan, mutta helmikuun 2022 hyökkäys muodostaa vasta yhden konfliktin monista ulottuvuuksista. Konflikti Ukrainassa on sekoitus geopoliittisia ristiriitoja maan kansainvälisestä orientoitumisesta, kansallisia kiistoja maan tulevaisuudesta ja valta-asemista sekä vastakkaisia tulkintoja menneisyydestä ja kipuilua identiteettikysymysten kanssa. Ukraina — geopoliittinen umpisolmu Tällä hetkellä on vaikea puhua Ukrainasta puhumatta samalla myös Venäjästä. Putinin sodaksikin kutsuttu hyökkäys määritteli sekä Ukrainan kriisin että eurooppalaisen turvallisuusympäristön kerralla uusiksi. Ukrainassa on kuitenkin taisteltu jo pitkään ennen Venäjän (viimeisintä) hyökkäystä — kohta kymmenen vuotta. Taistelut alkoivat maan sisäisenä selkkauksena loppuvuodesta 2013, kun maan silloinen presidentti Viktor Janukovytš ilmoitti, ettei Ukraina hänen johdollaan tulisi allekirjoittamaan EU:n kanssa neuvoteltua lähentymissopimusta. Päätöksestä syntyi kuukausia kestäneet massaprotestit, jotka lopulta johtivat vallankumoukseen Janukovytšin paetessa Venäjälle. Ukrainassa otti vallan väliaikainen hallitus, joka julisti maan olevan matkalla kohti läntisiä instituutioita, etupäässä Euroopan unionia ja Natoa. Tässä kohtaa Putin puuttui peliin. Venäjä miehitti Ukrainalle kuuluvan Krimin niemimaan ja pystytti näennäisen sisällissodan maan itäosiin. Putin osoitti, ettei hän tulisi hyväksymään Ukrainan länsimielisiä pyrkimyksiä. Aikeensa hän oli tosin tehnyt selväksi jo ennen Krimin miehitystä ja Donbassin sotaa. Kun Ukrainalle lupailtiin Nato-jäsenyyttä sotilasliiton huippukokouksessa vuonna 2008 Putin totesi, että mikäli Ukrainaa oltaisiin hyväksymässä Naton jäseneksi, lakkaisi se olemasta itsenäisenä ja toimivana valtiona. Sama kiista Ukrainan kansainvälisestä orientoitumisesta jatkuu edelleen. Kun Venäjä keräsi joukkojaan Ukrainan rajalle viime vuodenvaihteessa, vaati se samaan aikaan Yhdysvalloilta ja Natolta kirjallista lupausta, että nämä vetäisivät pois Ukrainalle aikanaan antamansa lupauksen Nato-jäsenyydestä. Kun lännestä vastattiin, että liittouman avoimien ovien politiikka tulisi jatkumaan, Putin teki päätöksensä: Venäjä tulisi hyökkäämään Ukrainaan. Sodan todellisista tavoitteista vaiettiin ja tilalle keksittiin liuta tekaistuja syytöksiä Ukrainan natsihallinnosta ja maan itäosien venäjänkielisen vähemmistön kansanmurhasta. Vaikka Venäjä on perustellut Nato-Ukrainan vastaisuuttaan pääasiassa turvallisuuspoliittisista lähtökohdista, ovat todelliset syyt kritiikin taustalla todennäköisesti moninaisemmat. Venäjä on maalannut Ukrainasta sotilaallista uhkakuvaa, koska tämä on tarjonnut Putinille keinon naamioida strategiset intressit Ukrainassa turvallisuuskysymyksiksi. Todennäköisesti Venäjä kuitenkin vastustaa liittouman laajenemista ennen kaikkea siksi, että Natoon liittyvät maat jäävät peruuttamattomasti Venäjän välittömimmän vaikutuspiirin ulkopuolelle. Ukraina mielletään Venäjällä edelleen kiinteäksi osaksi tätä vaikutuspiiriä ja siksi sen naapurin länsimaalaistumisen koetaan kaventavan Venäjän omaa vaikutusvaltaa Euroopassa. Hyökkäyssota on Venäjän viimeisiä epätoivoisia keinoja tämän vaikutuspiirin säilyttämiseksi. Kuva: Max Kukurudziak / Unsplash
Kamppailut kotimaassa Juuri nyt konfliktissa on ennen kaikkea kyse Ukrainan taistelusta Venäjää vastaan, mutta ennen hyökkäyssotaa konfliktissa oli yhtä lailla kyse myös Ukrainan omista poliittiista taisteluista sekä kamppailusta korruptioita vastaan. Tällä hetkellä ukrainalaiset vaikuttaisivat yhdistyneen lujasti yhteistä vihollista vastaan ja asettuneen presidentti Zelenskyin taakse kansakunnan kriisinaikaisena johtajana. Ennen Venäjän hyökkäystä tämä ei ollut mitenkään itsestään selvää. Zelenskyin noustessa valtaan Ukrainassa oli toivoa uudesta alusta, koska juuri valittu presidentti ei ollut olemassa olevan poliittisen järjestelmän tuotos, eikä siten kahlittu kotimaan monimutkaisiin valtapeleihin, kuten kaikki häntä edeltäneet johtajat. Monen ukrainalaisen pettymykseksi Zelenskyi näyttäisi kuitenkin lähteneen jo kautensa alussa valtapeleihin mukaan. Pian virkaanastumisensa jälkeen Zelenskyin hallinto käynnisti tutkinnan edellistä presidenttiä, Petro Porošenkoa ja tämän poliittisia liittolaisia vastaan. Porošenko on puolestaan pyrkinyt yhdistämään maan oppositiota Zelenskyiä vastaan ja asemoitumaan tämän vastarinnan johtohahmona. Porošenkon johtaman opposition tavoite olisi maalata Zelenskyistä kuva epäonnistuneena presidenttinä ja lopulta syrjäyttää hänet seuraavissa vaaleissa. Krimin ja Donbassin tilanteen ratkaiseminen on monesti jäänyt tämän valtakamppailun jalkoihin. Valtapelien lisäksi Ukrainassa on kamppailtu itsenäisyydestä lähtien maan rehottavaa korruptiota vastaan. Molemmat kriisinaikaiset johtajat — Porošenko ja Zelenskyi — nousivat valtaan lupauksillaan kitkeä korruptiota, mutta valtaapitävästä hallinnosta riippuen kyky ja halu korruptoituneen järjestelmän korjaamiseen on vaihdellut vaatimattoman ja olemattoman välillä. Molemmat johtajat löysivätkin pian itsensä vastaamassa korruptiosyytteisiin, kun luvatut uudistukset loistivat poissaoloaan. Ukrainassa näyttäisikin toistuvan trendi, että presidentit toisensa perään lupaavat muutosta, mutta päätyvät lopulta käyttämään maan korruptiolle rakennettua yhteiskuntajärjestelmää omien tarkoitusperien ajamiseen ja valta-aseman vahvistamiseen. Se osa maan väestöstä, jolla olisi parhaimmat mahdollisuudet vaikuttaa tilanteen muuttamiseen hyötyy korruptiosta kaikkein eniten. Hyökkäyssodan aikana Ukrainan omat ongelmat ovat jääneet vähemmälle huomiolle, kun on keskitytty maan tukemiseen sen taistelussa Venäjän aggressiota vastaan. Sotaponnisteluissa apu Ukrainalle onkin välttämätöntä, mutta Venäjän hyökkäys ei ole poistanut sitä tosiasiaa, että Ukraina on edelleen yksi Euroopan korruptoituneimmista valtioista, eikä kymmenissä miljardeissa mitattava tuki oligarkiaan ja korruptioon pohjautuvalle yhteiskunnalle ole pitkällä aikavälillä välttämättä täysin ongelmatonta. Vaikka taistelut Venäjän kanssa saataisiinkiin päätökseen, odottaa Ukrainan oma rakenteellinen konflikti edelleen ratkaisemistaan. Jaetun historian ja identiteetin ongelma Kun konfliktia Ukrainassa tarkastellaan slaavilaisen kulttuuripiirin ulkopuolelta, on helppo unohtaa, että Ukrainan historia on osa Venäjän historiaa ja päin vastoin. Ukrainan ja Venäjän välisessä suhteessa merkillepantavaa onkin, kuinka yhteistä historiaa ja vieläpä samoja aineksia menneisyydestä voidaan käyttää täysin päinvastaisten tarkoitusperien ajamiseen. Ukrainassa on tapana korostaa niitä historian elementtejä, jotka todistelevat ukrainalaisten olevan erillinen kansa venäläisistä ja kuinka Venäjä on määrätietoisesti sortanut ukrainalaisia ja aktiivisesti pyrkinyt tukahduttamaan venäläisyydestä erilliset identiteetit. Venäjällä yhteinen menneisyys on puolestaan osoitus siitä, että venäläiset ja ukrainalaiset ovat pohjimmiltaan yhtä ja samaa kansaa, joka olisi (virheellisesti) jaettu kahteen eri valtioon. Venäläisessä historiakäsityksessä Ukraina ja ukrainalaiset ovat aina olleet osa venäläistä maailmaa. Historiallisista syistä venäläisten Venäjä käsittääkin identiteettimielessä myös Ukrainan. Venäjän valtiollinen identiteetti on saanut alkunsa nykyisen Ukrainan alueella yli tuhat vuotta sitten ja maan pääkaupunki Kiova on edelleen yksi slaavilaisen maailman merkittävimmistä hengellisistä keskuksista. Ukrainan omaehtoinen irtautuminen Venäjän vaikutuspiiristä ja yhden kansan me-hengestä on siten nostanut esiin perustavanlaatuisia kysymyksiä Venäjän omasta identiteettivarmuudesta. Jos Ukraina, josta slaavilainen henki kumpuaa voi liittyä länteen, mitä jää Venäjälle? Putinin Venäjä ei ole kyennyt päivittämään valtiollista identiteettiään Neuvostoliiton jälkeiseen aikaan, ja sota Ukrainassa on yksi tämän identiteettikriisin oireista. Venäjän nykyjohto ei pysty hyväksymään ajatusta, että ukrainalaiset identifioituisivat mieluummin omana itsenäisenä kansakuntanaan osana läntistä Eurooppaa, kuin alisteisena veljeskansana osana venäläistä maailmaa. Hyökkäyssodan aikana on käynyt yhä selvemmäksi, että valtapelien ja etupiirien lisäksi konfliktissa kamppaillaan enenevässä määrin myös identiteettien uudelleenmäärittelystä ja historian tulkinnoista. Viimeisin esimerkki kuultiin Valdai-keskustelufoorumin tilaisuudessa, jossa Putin torjui jälleen ajatuksen Ukrainan itsemääräämisoikeudesta ja omasta kansallisesta identiteetistä. Putinin mukaan Venäjä on Ukrainassa vain korjaamassa unohtuneita historiallisia vääryyksiä. Jo nyt erilaiset historiat sodasta ovat yhtä aikaa olemassa, koska Venäjällä ja lännellä on tapahtumista eri kertomukset. Venäjä tuskin pyrkii rauhaan hinnalla millä hyvänsä — sille sopii, että tietyt tilanteet jäävät auki ja jotkin kysymykset ratkaisematta. Ukrainalle tämä olisi äärimmäisen huono lopputulos. Vaikka konflikti saataisiinkin virallisesti ratkaistua, vastakkaiset historiat ja ristiriitaiset tulkinnat rauhasta jättävät Venäjälle mahdollisuuden palata erimielisyyksiin myöhemmin, kenties suotuisammissa olosuhteissa. Siksi Ukrainan on tärkeä voittaa sota varsinaisten taisteluiden lisäksi myös informaatiorintamalla — sen on kumottava Venäjän yritykset vaihtoehtoisen historian luomiseen. Kalle Heiskanen Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan Välissä olemisen vaikeus: Ukrainan kriisin ratkaisemattomuus Johan Galtungin konfliktiteorian valossa. Työn ohjaajana toimi Aini Linjakumpu. Kirjallisuutta Hahn, Gordon (2018) Ukraine Over the Edge — Russia, the West and the New Cold War. Jefferson: McFarland & Company. Plokhy, Serhii (2015) The Gates of Europe: A History of Ukraine. New York: Basic Books. Puistola, Juha-Antero & Suhonen, Johanna (2020) Itä-Ukraina — Lännen etuvartio. Jyväskylä: Docendo. Sakwa, Richard (2015) Taistelu Ukrainasta — Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät. Tampere: Vastapaino. Yekelchyk, Serhy (2015) The Conflict in Ukraine — What Everyone Needs To Know. New York: Oxford University Press. Comments are closed.
|
Yhteisillä tulillaLapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkimusyhteisön blogi. Categories |
Yhteisillä tulilla | Yhteisillä tulilla |