Kehityskeskustelu on väärinymmärrettynä pahimmillaan ajanhukkaa. Parhaimmillaan se kuitenkin edistää työhyvinvointia ja motivoi erinomaiseen työsuoritukseen. Kehityskeskustelu on ennalta sovittuna ajankohtana pidettävä sinun ja esimiehesi välinen luottamuksellinen keskustelu, jossa arvioidaan, miten olet onnistunut menneellä kaudella työssäsi ja työyhteisössäsi. Siinä sovitaan myös tulevan kauden tavoitteesi. Onnistuneessa kehityskeskustelussa puhutaan myös jaksamisestasi ja työhyvinvoinnistasi sekä annetaan ja vastaanotetaan palautetta. Kehityskeskustelun onnistumisesta vastaat sinä yhdessä esimiehesi kanssa, joten teillä molemmilla on mahdollisuus vaikuttaa siihen, minkä tien valitsette. Kehityskeskustelu on ajanhukkaa, mikäli sen koetaan olevan pelkkä tekninen suoritus kehityskeskustelulomakkeen täyttämistä varten tai velvollisuus tavoitteiden saavuttamiseksi. Keskustelu voi olla hyödytön myös silloin, kun siihen ei valmistauduta huolella. Tällöin palautteen antaminen voi jäädä epäaidoksi kehumiseksi/moittimiseksi tai muuten pintapuoliseksi, jolloin ei päästä aidosti keskustelemaan kehittymisestä.
Palaute on yksi tärkeimmistä kehittymisen edellytyksistä. Rakentava palaute mahdollistaa työsi arvioinnin, virheiden korjaamisen ja työn kehittämisen. Minkä johdosta työn mielekkyys ja onnistumisen kokemukset lisääntyvät. Positiivinen palaute innostaa, motivoi ja saa sinut viihtymään työssäsi entistä paremmin. Aidon palautteen avulla voit kehittyä ja edistää työsi tuloksellisuuttaa ja hyvinvointiasi. Onnistuneen kehityskeskustelun käyminen vaatii sinun ja esimiehesi välisen luottamuksen, koska se on avoimen vuoropuhelun eli dialogin perusedellytys. Dialogi vaatii myös myönteisen ilmapiirin, uskallusta toisen avoimeen kohtaamiseen sekä omien tuntojen paljastamisen ja aidon läsnä olon molemmilta osapuolilta. Dialogissa toteutuu avoin olettamusten ja mielipiteiden esille nostaminen, aktiivinen kuunteleminen sekä toisten näkemysten ymmärtäminen ja omien kyseenalaistaminen. Dialogilla on kiinteä yhteys työhyvinvointiin ja sen tavoitteena on työelämän tarvitsemien uusien ideoiden ja toimintatapojen luominen. Tutkielmani tutkimustulokset tukevat kehityskeskustelujen tarpeellisuutta osana organisaation johtamisjärjestelmää. Niillä voidaan vaikuttaa lähes kaikkeen ja niillä on selkeä yhteys työhyvinvointiin niin hyvässä kuin pahassakin. Kun työntekijät voivat hyvin ja kehittyvät ammatissaan sekä ihmisinä, kehittyy samalla koko organisaatio. Päivi Määttä Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu hallintotieteen pro gradu -tutkielmaan ”Byrokratian ja työhyvinvoinnin välinen jännite – työhyvinvointia kunnassa.” Itsensä johtaminen, ja tätä nykyä myös kielikukkaselta kalskahtava itsensä johtamisen johtaminen, ovat perinteisten johtamisoppien rinnalle nousseita käsitteitä. Käsitteillä pyritään hahmottamaan ihmisten johtamista nykyajan kompleksissa ja alati hektisemmässä työelämässä, jossa vanhat jäykän hierarkkiset esimiesroolit menettävät merkitystään ja yksilöä voimautetaan ottamaan suurempaa vastuuta työnsä johtamisesta.
Työntekijän pystyvyyttä korostavan organisaationkulttuurin muutoksen pyörteissä on vaarana unohtua ihmisen inhimillisyys tunteita kokevana yksilönä. Itsensä johtamisen tutkimuskirjallisuudessa tähän haasteeseen pyrkii vastaamaan emotionaalisen itsensä johtamisen (emotional self-leadership) malli, jonka Manz ja kumppanit hahmottelivat lisäykseksi itsensä johtamisen alati kehittyvälle, jo yli kolmekymmenvuotiselle. Mallin mukaan emotionaalisen itsensä johtamisen strategioita apunaan käyttäen työntekijän on mahdollista johtaa omia tunteitaan työpaikalla positiivisempaan suuntaan lisäten näin työtehokkuttaan. Ymmärtävä ihmistiede ja poliisin tunteet Pro gradu -tutkielmassani tutkin emotionaalista itsensä johtamista suomalaisten poliisien kokemuksena. Toteutin tutkimukseni ymmärtävän ihmistieteen näkemyksestä käsin ja poikkesin näin perinteisemmästä, analyyttiseen tieteenfilosofiaan nojaavasta itsensä johtamisen tutkimuksesta. Tutkimuksessani analysoin suomalaisten poliisien kokemuksia työssä käyttämästään emotionaalisesta itsensä johtamisesta Juha Perttulan fenomenologisella metodilla. Tutkimukseni tarkoituksena oli hahmottaa eksistentialistista fenomenologiaa edustavan metodin kyvykkyyttä tavoittaa kokemuksellista tietoa ennalta määritellystä johtamisteoreettisesta konseptista. Halusin tarkastella, minkälaista lisäarvoa ymmärtävällä ihmistieteellisellä lähestymistavalla voidaan saavuttaa itsensä johtamisen tutkimuksen perinteeseen, jossa kokemuksellinen näkökulma on ollut marginaalissa. Minua kiinnosti myös, minkälaiseksi muodostuu emotionaalisen itsensä johtamisen sisältö työntekijän arjessa. Innoitus tutkimukseen syntyi halusta tarkastella emotionaalisen itsensä johtamisen teoreettista mallia nimenomaan käytännön tasolla, yksilöiden kokemuksena. Tutkimuskohteekseni valikoituivat poliisien kokemukset heidän ammattinsa ollessa luonteeltaan voimakkaasti tunnekuormittavaa. Kokemuksen tutkimus ja ymmärtävä ihmistiede puolustavat paikkaansa myös itsensä johtamisen tutkimuksessa Tutkimukseni tärkeimpänä johtopäätöksenä esitän, että ymmärtävä ihmistiede lähestymistapana puolustaa paikkaansa emotionaalisen itsensä johtamisen tutkimuksessa. Kokemusta tutkittaessa tavoitetaan emotionaaliselle itsensä johtamiselle Manzin mallin kanssa eroavia sisältöjä. Voidaan havaita, että emotionaalinen itsensä johtaminen näyttäytyy ymmärtävästä ihmistieteestä käsin kontekstisidonnaisena ilmiönä, joka poliisien tunnekuormittavassa työssä muovautuu omanlaisekseen. Emotionaalista itsensä johtamista tapahtuu poliisin työssä pitkälti Manzin ja kumppaneiden mallin kuvauksen mukaisesti, mutta poliisin työn kontekstissa painottuvat jossain määrin erilaiset asiat, kuin mitä malli esittää. Muun muassa työyhteisön sisällä käyty tunteiden jälkikäsittely näyttäytyy tärkeänä osana poliisien emotionaalista itsensä johtamista, minkä Manzin malli heikosti tunnistaa. Tutkimukseni paljastaa myös, että itsensä johtamisen päämääränä korostuu vahvemmin työssä jaksaminen ja työhyvinvointi kuin Manzin mallin esittämä työtehokkuuden paraneminen. Näkökulman vaihdoksella voidaan saada lisäarvoa itsensä johtamisen perinteiselle tutkimukselle laajemminkin kuin vain uusien sisältöjen tavoittamisella ilmiölle. Tarkastelukulmasta käsin voidaan hahmottaa emotionaalinen itsensä johtaminen ilmiönä, jota olisi syytä tarkastella ottaen paremmin huomioon eriävät työpaikkakontekstit. Parasta asiakaspalvelua poliisilta ei välttämättä ole jättää jokaista sakkolappua kirjoittamatta, vaikka näin toimien asiakastapaamisen jälkeen poliisin pakeilta lähtisikin hyvin tyytyväinen asiakas. Poliisi ei myöskään käytä emotionaalista itsensä johtamista suinkaan vain työsuorituksensa parantamiseen, vaan emotionaalisen itsensä johtamisen ilmön juurisyy löytyy syvemmältä ja parempi työtehokkuus näyttäytyy enemmänkin sivutuotteena; ilman emotionaalisen itsensä johtamisen taitoja työhyvinvointi poliisin ammatissa olisi vaikeasti saavutettavissa. Mikko Sarkkinen Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu hallintotieteen, erityisesti johtamisen psykologian pro gradu -tutkielmaan: Emotionaalinen itsensä johtaminen poliisien kokemuksena – eksistentiaalisen fenomenologian metodin soveltuvuuden arviointia Lähteet: Manz C. & Houghton J. & Neck C. & Fugate M. & Pearce C. (2016). Whistle While You Work: Toward a Model of Emotional Self-Leadership. Journal of Leadership & Organizational Studies, 23(4), 374–386. https://doi.org/10.1177%2F1548051816655993 Niinivaara, J. (2019). Itsensä johtaminen strategiana ja kokemuksena. Teoksessa V. Pietiläinen, & A. Syväjärvi (toim.) Johtamisen psykologia (2., uudistettu painos, 39–73). Jyväskylä: PS-kustannus. Perttula, J. (2000). Kokemuksesta tiedoksi: fenomenologisen metodin uudelleen muotoilua. Kasvatus: Suomen kasvatustieteellinen aikakauskirja 31(5), 428–442. Perttula, J. (1995). Kokemus psykologisena tutkimuskohteena: johdatus fenomenologiseen psykologiaan. Tampere. Suomen fenomenologinen instituutti: Tampereen yliopiston kirjasto. Vuorensyrjä, M. (2012). Poliisihenkilöstön työkyky ja työssä jaksaminen: poliisin henkilöstöbarometrin kyselytutkimukseen perustuva koetun työkyvyn analyysi. Poliisiammattikorkeakoulun raportteja, 98. https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/86761/Raportteja98_web.pdf?sequence=1&isAllowed=y Suomen ulko- turvallisuus- ja puolustuspoliittista suuntautumista ja asemaa on jatkuvasti määrittänyt maamme itäisen naapurimaan, Venäjän, läsnäolo. Mutta ovatko viimeiset vuosikymmenet muuttaneet tämän asetelman ja vieneet Suomen lopullisesti kohti läntistä maailmaa pois Venäjän ja sen edeltäjän Neuvostoliiton varjosta? Pro gradu -tutkielmassani tutkin Suomen Nato- ja Venäjäsuhteita turvallisuus- ja puolustuspolitiikan näkökulmasta katsottuna. Tutkimuksen aineistona oli Suomen valtioneuvoston ulko-, turvallisuus- ja puolustuspoliittiset selonteot vuosilta 1995-2020.
Pieni valtio suuressa maailmassa Suomen suhtautumista ja asemaa määrittää jatkuvasti sen koko ja sitä kautta muodostuva merkitys muille valtioille. Pienen valtion sijoittuminen sitä suhteellisesti paljon suuremman viereen asettaa merkittäviä rajoituksia, miten pieni valtio voi toimia ja millaisia päätöksiä se kykenee tekemään. Pienen valtion koko on monella tapaa sille etu. Sen merkitys ja vaikutus suuremmille naapureilleen on vähäinen. Samalla se on myös pienen valtion suurin ongelma, sillä se on pitkälti riippuvainen näiden naapureiden toimista ja politiikasta. Tästä syystä pienet valtiot eivät kykene toimimaan ilman useampia liittolaisia tai merkittävää suuremman valtion tukea. Naton ja Venäjän suhteen Suomen koko ja sijainti ovat olleet sen politiikkaa määrittäviä tekijöitä ja ovat sitä vieläkin. Nämä suhteet ovat kuitenkin muuttuneet ja kehittyneet monilta osin, joka on myös muuttanut Suomen omaa asemaa ja suhtautumista Natoon ja Venäjään, maailmanpoliittisen tilanteen avatessa Suomen kaltaiselle pienelle maalle myös uusia mahdollisuuksia. Irti kylmän sodan kahleista Kylmän sodan aikakaudella Neuvostoliitto ja sen kanssa solmittu sopimus ystävyydestä, yhteistyöstä ja avunannosta (YYA) määritti käytännössä Suomen ulkopoliittisen ja sitä kautta turvallisuus- ja puolustuspoliittisen aseman kiinteästi Neuvostoliittoon eikä Suomella sinällään ollut todellista liikkumavaraa suuntaan tai toiseen tässä tilanteessa. Neuvostoliiton romahdus ja kylmän sodan päättyminen mullistivat kuitenkin läntistä maailmaa ja avasivat samalla Suomelle vaihtoehtoja, mitä ei välttämättä osattu edes ajatella mahdolliseksi Neuvostoliiton ollessa alati läsnä sekä tarkkailemassa ja vaikuttamassa Suomen sisäisiin asioihin. Suomen siirtyminen kohti läntistä maailmaa ja yhteisöä käynnistyikin nopeasti sen liittyessä yksitellen erinäisiin läntisiin organisaatioihin ja sopimuksiin, mitkä olivat siltä pitkään poissuljettuja mahdollisuuksia. Neuvostoliiton seuraajan Venäjän kamppaillessa omien vaikeuksiensa kanssa, Suomella oli historiansa aikana ehkäpä eniten valinnanvaraa omien päätöksiensä tekemiseen. Yhtä vaille kaikki Suomi ei jättänyt tätä avautunutta mahdollisuutta hyödyntämättä ja liittyi nopealla aikataululla lähes kaikkiin lännen organisaatioihin, mihin sillä oli pääsy ja mahdollisuus. Yhteen turvallisuus- ja puolustuspoliittisesti merkittävimpään organisaatioon Suomi ei koskaan kuitenkaan jäsenanomustaan jättänyt, Natoon. Naton mahdollisesta jäsenyydestä käytiin välillä kiivastakin keskustelua, argumenttien ja puheenvuorojen ollessa sekä jäsenyyttä kannattavilla sekä vastustavilla välillä kiivaitakin ja enemmän kuin useasti tunne- kuin faktapohjaisia. Sotilaallinen liittoutuminen oli entiselle puolueettomaksi julistautuneelle valtiolle kova pala purtavaksi. Vaikka Neuvostoliittoa ei enää ollutkaan olemassa, myös sen seuraajan Venäjän varjo oli kuitenkin Suomen yllä vahvasti. Sekä Naton jäsenyyden kannattajat että sen vastustajat perustelivat kantaansa usein Venäjällä, vaikkakin vastakkaisista suunnista. Tämä oli yhdistävä tekijä myös muissa argumenteissa, mitä asiasta esitettiin. Vaivihkaa ja pikkuhiljaa edeten Vaikka Venäjän vaikutus näkyi Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa ja siitä käytävässä keskustelussa, se ei kuitenkaan sanellut täysin Suomen tekemiä päätöksiä. Euroopan Unionin tiiviin ja nopean integraatiokehityksen lisäksi Suomi lähestyi myös varovaisen päättäväisesti Natoa. Suomen suhtautuminen Natoon oli aluksi varovaista ja varautunutta, monella tapaa myös epävarmaa. Suomi ei kokenut Natoa omaan turvallisuusympäristöönsä positiivisena tekijänä, vaikka sisäistikin organisaation merkittävän aseman ja vaikutusvallan Euroopan turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa ympäristössä. Suomen ja Naton suhde kehittyi kuitenkin vaivihkaa ja varovaisesti, askel askeleelta edeten. Mitä pitemmälle aika kului, sitä useammassa yhteistoiminnan muodossa Naton kanssa Suomi oli mukana ja Suomen omien puolustusvoimien yhteensopivuus Naton jäsenten kanssa kasvoi. Suomen ja Naton suhteen lähentyessä myös Suomen ja Yhdysvaltojen turvallisuusyhteistyö lisääntyi merkittävästi. Nykypäivänä ollaankin tilanteessa, jossa Suomen puolustusvoimien Nato-yhteensopivuus on suurempi kuin monen Naton jäsenen ja Suomi pystyy ostamaan myös Yhdysvalloilta sellaista sotilaallista teknologiaa, mihin edes kaikilla Naton jäsenillä ei ole mahdollisuutta. Jäsen ilman jäsenyyttä, mutta mahdollisesti joskus tulevaisuudessa Naton kanssa Suomi on nykytilanteessa saavuttanut pitkälti kaiken, mitä se ilman jäsenyyttä pystyy ja kehittänyt omaa turvallisuusympäristöään sen avulla. Naton positiivinen merkitys Suomen turvallisuusympäristölle on valtiotasolla jo yleisesti tunnustettu tosiasia. Venäjä luo kuitenkin vielä Suomelle oman rajoitteensa, vaikka Neuvostoliiton aikaisesta vaikuttamisesta ei enää voida puhua. Euroopan unionin tasolla Suomi on aktiivisesti mukana yhteisessä tiukassa Venäjä-politiikassa, mutta turvallisuus- ja puolustuspolitiikan osalta se on yhä suurin rajoittava tekijä Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden kannalta eikä näiltä osin Suomi vielä seiso yhteisessä läntisessä rintamassa. Suomella on jalka Naton oven välissä tiiviisti juntattuna eikä se aio sitä takaisin vetää tai ottaa askelta taaksepäin. Tästä huolimatta se ei ole koskaan astunut siitä ovesta sisään. Aika näyttää tekeekö Suomi sen ennen kuin ovi sulkeutuu kokonaan, jonka jälkeen karhun varjo seuraa vielä hamaan tulevaisuuteen asti. Jaakko Nenonen Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu kansainvälisten suhteiden pro gradu -tutkielmaan Karhun varjosta kohti Atlanttia – Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan Nato- ja Venäjäsuhteet valtioneuvoston ulko-, turvallisuus- ja puolustuspoliittisissa selonteoissa. Opinnäytteen ohjasi Mika Luoma-aho Projekteista on tullut viimeisten vuosikymmenten aikana erittäin suosittu työ- ja organisoitumismuoto, jonka myötä projektityö koskettaa yhä useampaa suomalaista työikäistä. Syitä projektityön suosion kasvuun on monia, joista olennaisin varmaankin on markkinoiden tehostamistarpeet ja kilpaileminen. Suosion kasvussa on otettu huomioon liiketoiminnan intressit ja tarpeet, mutta millaisia merkityksiä muutoksella on ollut tavallisten työntekijöiden näkökulmasta? Ovatko projektityöntekijät olleet tämän työelämän murroksen voittajia vai häviäjiä? Perheellisten projektityöntekijöiden tapoja puhua työstään Pro gradu -tutkielmassani tutkin millaisia merkityksiä projektityö saa suomalaisten perheellisten projektiyöntekijöiden puheessa. Tutkimus tuotti kolme erilaista puhumisen tapaa eli diskurssia: näennäisen vapauden diskurssi, epävarmuuden normalisointi -diskurssi ja käypäläisdiskurssi. Diskurssit avaavat perheellisten projektityöntekijöiden näkemyksiä niin projektityöstä kuin sen laajemmista merkityksistä elämäänsä. Näennäinen vapaus
”Musta on kiva se, että voi elää semmoista näennäistä vapautta ja semmoista, että periaatteessa pystyy irtautuu helposti. Voidaan pitää pidempiä viikonloppuja ja saan suhteellisen helposti lomaa, jos tarvitsee. Sitten taas vastaavasti niin kun sanoin, niin pystyy ottaa ne työt mukaankin taas.” Näennäisen vapauden diskurssissa perheelliset projektityöntekijät arvostivat projektityön suomaa mahdollisuutta tehdä työtä hyvinkin itsenäisesti. Projektin alussa projektisuunnitelma antaa työntekijöille työtä ohjaavat suuntaviivat ja raamit, jonka puitteissa työ tulee suorittaa kohti asetettua tavoitetta. Projektityöntekijät saavat itse suunnitella ja toteuttaa arkipäivästä työtään haluamallaan tavalla eikä heitä juurikaan valvota esimerkiksi työajanseurannan keinoin. Tästä syntyy heille vapauden vaikutelma. Koettujen vapauksien myötä projektityöntekijät kokevat, että heidän tulee työstänsä ottaa henkilökohtaista vastuuta, jolloin koetut vapaudet muuttuvatkin näennäiseksi vapaudeksi. He alkavat kurinalaisesti seuraamaan ja valvomaan omaa työtänsä, joustaen omasta perhe- ja vapaa-ajastaan. Epävarmuuden normalisointi ”…kieltämättä nyt kun voin myöntää sen, että tää on lohdullista, että on alku ja loppu siinä mielessä, että jos on paska projekti niin sehän loppuu, mutta jos se ois kokoaikaa pysyvä niin se ois tosi sitovaa. Semmoista niin kun minä jotenkin nautin siitä, että asioilla on alku ja loppu, vaikka se ahistaakin, että mitä sen jälkeen tapahtuu” Projektien yksi ominaispiirre on niiden määräaikaisuus. Projekteiksi ei lasketa työtä, joka on jatkuvaa tai joka toistuu samanlaisena yhä uudestaan. (Artto ym. 2008, 26–27.) Tästä seuraa, että projektityöntekijän työsuhde voi olla toistuvasti katkolla tai heidän tehtävänkuvansa jatkuvassa muutoksessa. Työ on siis epävarmaa, millä on kauaskantoisia vaikutuksia myös työn ulkopuoliseen elämään. Erityisesti taloudellinen epävarmuus saa projektityöntekijät tarkoin pohtimaan elämäänsä koskettavia isoja päätöksiä kuten perheen perustamista. Epävarmuutta kuitenkin pyritään myös normalisoimaan ja jopa puolustamaan. Projektit on hyväksytty vallitseviksi työ- ja organisoitumismuodoiksi, jolloin myös työn epävarmuus normalisoidaan. Lisäksi epävarmuudet voivat olla myös työn suola, sillä määräaikaisuus takaa vaihtelevammat ja monipuolisemmat työtehtävät sekä mahdollisuuden odottaa kenties vielä parempaa projektia. Käypäläisyys ”Eli vaikka siihen työyhteisöön otetaankin kivasti mukaan, niin kaikki kuitenkin tiedostaa sen tosiasian, että on niin kun rajatun ajan siellä olemassa. Elikkä tavallaan semmoinen itsenäisyys ja yksinäisyys on siinä työpäivässä läsnä.” Käypäläisyydellä on historiassa tarkoitettu henkilöä, jolla ei ole ollut vakinaista asuinpaikkaa tai henkilöä, joka on työnsä vuoksi joutunut vaihtamaan kotiaan useaan otteeseen. Käypäläisyys- sanaan liittyy vahvoja historiallisia vaikutteita, joista ilmeisin on ulkopuolisuus suhteessa muihin. Samaan tapaan perheelliset projektityöntekijät rakensivat puheessa itsestään työelämän, perhe-elämän ja jopa koko yhteiskunnan ulkopuolisia käypäläisiä. Työn määräaikaisuuden vuoksi projektityöntekijällä on jatkuvassa muutoksessa joko työnantaja, työpaikka, työyhteisö tai työtehtävät. Työelämää leimaa juurettomuus ja yksinäisyys, jossa joutuu jatkuvasti sopeutumaan uuden projektin vaatimiin työntekemisen tapoihin ja todistelemaan omaa osaamista. Jatkuvasta sopeutumisesta ja todistelusta huolimatta he kokevat olevansa työelämän ulkopuolisia, joilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia erilaisiin työsuhde etuuksiin kuin muilla. Esimerkiksi vasta työyhteisöön tulleena, he eivät tohdi samalla tavalla toivoa haluamiaan lomia tai työvuoroja. Projektityön jatkuva ulkopuolisuus, sopeutuminen ja todistelu heijastuvat vääjäämättä haasteeksi yhdistää projektityömuoto perhe-elämään. No, ovatko projektityöntekijät työelämän projektisoitumisen voittajia vai häviäjiä? Projektityö rakentuu perheellisten projektityöntekijöiden puheessa ristiriitaiseksi työmuodoksi, joten vastaus on sekä että. Työssä arvostetaan itsenäisyyden ja vaikuttamisen mahdollisuuksien tuomia vapauksia sekä monipuolisia ja vaihtelevia työtehtäviä. Samaan aikaan projektityön koetaan rajoittavan perhe- ja vapaa-aikaa. Perheellisten projektityöntekijöiden näkökulmasta projektityön positiiviset puolet menevät kuitenkin negatiivisten edelle. Projektityömuodosta pidettiin, ja se voisi olla erittäin mieleinen työmuoto, mikäli se vain voisi tarjota perheellisille työntekijöille jatkuvuuden tuomaa turvaa. Elina Aarnio Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu yhteiskuntatieteiden pro gradu -tutkielmaan: Diskurssianalyysi projektityön merkityksistä suomalaisten perheellisten projektityöntekijöiden näkökulmasta. Lähteet: Artto, K., Martinsuo, M. & Kujala, J. (2006). Projektiliiketoiminta (2. painos: 2008). Helsinki: WSOY. Kuva: Pixabay.com / Anrita1705 Lastensuojelun sosiaalityöntekijät kohtaavat asiakastilanteissaan erilaisia riskejä ja uhkia, jotka kohdistuvat heihin asiakkaiden taholta. Millaiset tilanteet sosiaalityöntekijät määrittelevät riskialttiiksi tai uhkaaviksi? Miten näitä tilanteita olisi mahdollista enna-koida tai ehkäistä, jotta työn tekeminen olisi turvallisempaa?
Pro-gradu tutkielmassani tarkastelen lastensuojelun sosiaalityöntekijöihin kohdistuvia riski- ja uhkatilanteita teemahaastattelun avulla sosiaalityöntekijöiden käsityksiä, millaisina he näkevät ja kokevat asiakastilanteissa syntyvät riski- ja uhkatilanteet. Tutkimuksen mukaan sosiaalityöntekijät kohtaavat epäasiallista sanallista vuorovaikutusta ja nimittelyä jopa päivittäin tai ainakin viikoittain, eivätkä tulkitse tätä varsinaisiksi riski- ja uhkatilanteiksi, sillä he kokevat sen kuuluvan työhön, koska se toistuu niin usein. Henkistä väkivaltaa, jolla pyritään vaikuttamaan sosiaalityöntekijään ja hänen päätöksiinsä muodostaa tutkimuksen mukaan yleisimmän uhkan. Sosiaalityöntekijät saavat uhkauksia yleensä eri viestintävälineiden kautta. Kasvokkain esitetyt uhkaukset ovat tutkimuksen mukaan harvinaisempia. Myös fyysistä väkivaltaa asiakaskohtaamisissa on ollut harvoin, mutta seurausvaikutukset ovat olleet vakavampia. Uhkatilanteiden vuoksi sosiaalityöntekijät kuormittuvat usein henkisesti. Mitä vakavampi tilanne, sitä enemmän työntekijät traumatisoituvat, sitä enemmän niistä seuraa sairauslomia jälkiseurauksina. Usein konflikti- ja uhkatilanteet johtavat myös reflektointiin omasta ammatillisuudesta ja mahdollisista virheistä asiakastilanteen turvallisuusarvioinnissa. Riski- ja uhkatilanteiden kokemukset johtivat myös ammattiuran muutoksiin ja erikoistumiseen tiettyihin sosiaalisiin ongelmiin ammatillisen kehityksen myötä. Tutkimuksen tulokset: kuinka riski- ja uhkatilanteita asiakastilanteissa voitaisiin ennakoida ja ehkäistä, nousivat organisaation luomat resurssit yhdeksi tärkeäksi asiaksi. Työ lastensuojelussa on hyvin kiireistä, ja turvallisuusasiat ovat sosiaalityöntekijöillä hallussa vaihtelevasti, tai niitä ei ehditä huomioida riittävästi. Sosiaalityöntekijöiden kiire johtuu liian suurista asiakasmääristä ja organisaation asettamista resursseista, mikä näkyy liian vähäisenä tukena asiakkaille, myöhästyvinä päätöksinä sekä palveluiden aloittamisen hitautena. Asiakkaiden turhautuminen purkautuu sosiaalityöntekijän asiakastapaamisissa, jolloin konfliktitilanteiden mahdollisuus suurenee. Mikäli asiakaskohtaaminen on eskaloitunut ja tilanne on kärjistynyt uhkaavaksi, tulisi so-siaalityöntekijöiden tehdä turvallisuusilmoitus asiasta organisaatiolla. Tutkimuksen mukaan kuitenkin työn kuormittavuus ja kiire ulottautuivat myös turvallisuusilmoitusten tekemiseen, ja ne jäävät usein tekemättä. Organisaation tiedossa ei siis välttämättä ole, millaisia uhkaavia tilanteita, ja kuinka usein sosiaalityöntekijät kohtaavat. Sosiaalityöntekijöillä oli käytössään erilaisia vuorovaikutuksellisia keinoja, joilla he pyrkivät vaikuttamaan asiakaskohtaamisen kulkuun. Keinot liittyivät omien tuntemusten hallintaan, omien eleiden ja puheen rauhoittamiseen sekä asiakkaan tunnetilan ymmärtämiseen. Tarvittaessa tapaamiset keskeytetään, mikäli asiakkaan tunnetila ylittää vastaanottokynnyksen, eikä asioista voida rauhallisesti keskustella. Tapaamisissa käytetään tarvittaessa myös vartijoita sekä poliisia turvallisuuden varmistamiseksi. Vaikka lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työ sisältää riskialttiita asiakaskohtaamisia, välittyi tutkimukseen osallistuneiden kertomana, että suurin osa kohtaamisista on kuitenkin rauhallisia, ja asiakkaiden sekä heidän lähipiirinsä kanssa toimitaan hyvässä yhteishengessä. Katja Vesa Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu yhteiskuntatieteiden pro gradu -tutkielmaan: Tutkimus lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden asiakaskohtaamisissa kokemista riski- ja uhkatilanteista Työnantajamielikuva esiintyy jatkuvasti ohjelmistokonsultointiyritysten puheissa. Sen tärkeyden nimeen vannotaan lähes liturgian omaisesti, eikä ohjelmistokonsultoinnissa ole joidenkin mukaan mahdollista menestyä laisinkaan ilman työnantajamielikuvaan palaamista. Yllättävää kyllä, jäävät käytännön teot sangen vähäisiksi puheisiin verrattaessa.
Ohjelmistokonsultoinnin kova kilpailu Työnantajamielikuva on noussut ohjelmistokonsultoinnissa erittäin suureen keskiöön kilpailun kiristyessä. Uusia yrityksiä on tullut ja tulee alalle jatkuvasti, mutta asiantuntijapainotteiseen ja erityisosaamista omaavaan työvoimaan nojaava ala, joutuu luonnollisestikin kilpailemaan markkinoilla olevista alan huipuista eri keinoin. Osaajapula johtuukin oikeanlaisten osaajien puutteesta. Alalla olevat työttömät ohjelmoijat omaavat näin ollen konsultointifirmojen näkökulmasta vääränlaista, tai liian vähäistä osaamista, jolloin he jäävät rannalle rekrytointiprosessissa. Koodaripula koskee tosin myös ohjelmistoalaa kokonaisuutena kuten Kauppalehdessä julkaistu artikkeli (Kauppalehti 15.3.2018) kertoo. Alan erityisosaajista valtaosa onkin jo saavuttanut palkkahuipun. Tämä on taso, jonka jälkeen työnantajan valintaan vaikuttavat yhä enemmän muut tekijät. Tällöin työnantajamielikuva on noussut keskusteluun keinona korostaa työyhteisön muita houkuttelevia puolia. Työnantajamielikuvan tärkeys teoriassa Suoritin omaa pro gradu -tutkielmaani varten haastatteluja ohjelmistokonsultoinnin parissa toimivien organisaatioiden edustajille. Lähes poikkeuksetta työnantajamielikuvaa kommentoitiin sanoilla:
Työnantajamielikuvan tärkeys käytännössä Puheissa työnantajamielikuva koettiin lähestulkoon liiketoiminnan säilyvyyden elinehtona, mutta haastattelujen eteneminen teki sangen selväksi sen, miten paljon puheet eroavat käytännöstä. Joissain organisaatiossa työnantajamielikuva oli otettu mukaan järjestelmälliseen strategiatyöhön, mutta toisissa organisaatioissa vastaava suunnitelmallisuus puuttui. Konkreettisin erimerkki käytännön ja teorian ristiriidasta oli kuitenkin resurssit. Puheista ja hypestä huolimatta työnantajamielikuvaa rakentaa useassa organisaatiossa yksi tai kaksi HR:n työntekijää oman toiminnan ohella, jos aikaa muulta jää. Tämä kertoo konkreettisesti sen, miten hype ei täysin vastaa todellisuutta. Mikä tähän sitten neuvoksi? Orgaaninen itsestään muodostunut hyvä yrityskulttuuri ja työyhteisö ovat varmasti niitä parhaita myyntivaltteja työvoimasta kilpailtaessa, mutta jotenkin tämä viesti olisi saatava suuren yleisön tietoisuuteen. Kenties avain kaikkeen on vasta tulossa ja tekeminen opettaa. Kun parhaat käytänteet ja mittarit on saatu selvitettyä, on työtä helppo lähteä jalostamaan. Nyt olisi tärkeää pysyä tällä tiellä, kokeilla, mitata ja selvittää. Myös käytännön resurssit voivat lisääntyä, kunhan työnantajamielikuvan käsite aukenee organisaatioissa tarkemmin. Pekka Alakoski Kirjoitus perustuu hallintotieteen pro gradu -tutkielmaan ”Kriittistä on, että löydämme oikeita osaajia” – Työnantajamielikuvan rooli ohjelmistokonsultoinnin henkilöstöhankinnassa. Lähteet: https://www.kauppalehti.fi/uutiset/suomesta-puuttuu-vuonna-2025-jopa-25-000-osaavaa-koodaria-tivia-ehdottaa-ohjelmistoyliopistojen-perustamista/15f1d144-72cc-345c-93e2-e5a36e810eaf Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin yliopistojen koulutusvientiä ja siihen liittyvää osaamista. Tutkimushaastatteluissa haastateltavat nostivat esiin kulttuurien tuntemuksen kysyttäessä, minkälaista osaamista koulutusviennin parissa työskentelevät henkilöt tarvitsevat työtehtävissään.
Kulttuurien tuntemusta käsiteltiin kolmessa eri kontekstissa: koulutusviennin suunnitteluvaiheessa ulkomaisten asiakkaiden kanssa, koulutusvientipalveluiden- ja tuotteiden sisältöjen suunnittelussa sekä niiden käytännön toteutuksessa. Tutkimuksessa ilmeni, että kulttuurien tuntemusta tarvitaan jo potentiaalisten asiakkaiden kanssa neuvotellessa, sillä jo siinä suomalainen lähestymistapa saattaa poiketa muista kulttuureista. Suomalaiset haluavat tyypillisesti mennä suoraan asiaan ja vastapuoleen lähtökohtaisesti luotetaan. Muissa kulttuureissa oletetaan, että vastapuoleen tutustuminen ja luottamuksen luominen keskustelujen kautta kuuluu yhteistyön alkutaipaleeseen. Ennen varsinaiseen asiaan menemistä monissa kulttuureissa on tapana käyttää aikaa epämuodolliseen keskusteluun ja tutustumiseen, mikä saattaa suomalaisesta tuntua kummalliselta. Tutkimushaastatteluissa kävi ilmi myös se, että joissakin kulttuureissa ei mielellään sanota ei ja neuvottelutilanteessa tehdään helposti myönnytyksiä, vaikka myöhemmin vastaus saattaa muuttua kielteiseksi. Yliopistojen koulutusviejien tulisikin tiedostaa erilaisiin kulttuureihin liittyvät toimintatavat ja kyetä jossain määrin mukautumaan niihin. Kulttuurien tuntemus tuli tutkimushaastatteluissa esiin myös koulutusvientipalveluiden- ja tuotteiden sisältöjen osalta. Sama sisältö ei välttämättä toimi siirtämällä se sellaisenaan Suomesta kohdemaahan, vaan sisältöä täytyy muokata esimerkiksi kohdemaan kulttuuri ja taitotaso huomioiden. Myös opetustilanteiden dynamiikka voi olla eri maissa erilainen kuin Suomessa, jossa on totuttu, että opettajan ja opiskelijan välillä on vuorovaikutusta. Esimerkiksi mahdollisuutta kysyä ja kyseenalaistaa pidetään Suomessa itsestäänselvyytenä, kun taas jossakin toisessa kulttuurissa sitä voidaan pitää epäkunnioittavana opettajaa kohtaan. Koulutusviennin sisältöasiantuntijoiden tulisi pyrkiä huomioimaan tällaiset eroavaisuudet, mutta valmistautumisesta huolimatta kulttuuriset erot pääsevät silti usein yllättämään. Koulutusviennin parissa työskenteleviltä vaaditaan erilaisten kulttuurien ymmärtämistä myös esimerkiksi siinä tilanteessa, kun opiskelijaryhmä saapuu ulkomailta Suomeen. Erityisesti nuoria opiskelijoita täytyy usein auttaa ja opastaa meille aivan arkisissa asioissa. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi talvipukeutuminen ja arkielämän täsmällisyys. Myös koulutusviennin parissa työskentelevien täytyy huomioida esimerkiksi kulttuuriin liittyviä sääntöjä ja tapoja kohdemaihin matkustaessa. Kulttuurisääntöjen huomioimisella ja esimerkiksi paikallisen kielen opettelulla voi viestiä huomaavaisuutta ja aitoa kiinnostusta. Toisaalta kansainvälisissä tehtävissä työskentelevät henkilöt ovat ymmärtäväisiä sen suhteen, etteivät kaikki voi tuntea heidän kulttuurinsa tapoja. Haastateltavat myös kokivat, että syvällisen kulttuurintuntemuksen sijaan hyvillä suomalaisilla käytöstavoilla ja kohteliaisuudella pärjää jo mainiosti erilaisten kulttuurien kanssa toimiessa. Siina Heimo Kirjoitus perustuu hallintotieteen pro gradu -tutkielmaan "Suomalaisten yliopistojen työntekijöiden näkökulmia koulutusvientiosaamisestaan." ”Kukaan ei koskaan soita. Se on yks kaltoinkohtelun muoto. Et kun mä oon saakelin ämmä ja hankala täti. Ja sitku mä lähetin viestin et ”mitä te teette, jos mä kuolen”, nii sit ne sano et lapselle ei oo paikkoja minnekkään. Niin ku et mä en voi kuolla, mut mä en voi myöskään elää.”
Huolenpitoon liittyy aina jossain määrin epäsymmetrinen valta-asetelma. Kehitysvammaiset ovat usein riippuvaisia heistä, jotka vastaavat heidän huolenpidostaan. Vammaispalvelulain ja kehitysvammalain nojalla palveluja saavat henkilöt tekevät yhteistyötä tahojen kanssa, joita ovat esimerkiksi omaishoitaja, edunvalvoja, hoitohenkilökunta ja sosiaalihuolto. Heikoimpien puolustajat Suomalaisella hyvinvointiyhteiskunnalla on yleisesti ottaen hyvä maine ja kansalaisten luottamus palveluihin on vahva. Kehitysvammaisten kohtaama kaltoinkohtelu ilmenee kuitenkin monella tasolla asiaa lähempää tarkastellessa. Kehitysvammaiset ovat eräs yhteiskunnan ryhmä, joka pystyy puolustamaan itseään epäoikeudenmukaisen kohtelun edessä suhteellisen vähän. Tämän vuoksi jo laki säätää edunvalvojista ja omaishoitajista heidän asiassaan. Myös kehitysvammaisten muut läheiset ovat moraalisesti vastuussa heidän hyvinvoinnistaan ja usein läheiset taistelevatkin väsymättä heidän rinnallaan. Eräs heikommassa asemassa olevien yksilöiden, perheiden ja ryhmien puolustaja on sosiaalityöntekijä ja sosiaalityön tutkimuksessa haara nimeltä rakenteellinen sosiaalityö. Rakenteellinen sosiaalityö Rakenteellinen sosiaalityö keskittyy ongelmien juurisyiden etsimisessä paljon rakenteellisiin selittäviin tekijöihin. Mikäli sosiaalityöntekijän asiakkuuksissa alkaa näkyä toistuva kaava, voidaan arvioida jonkin yhteiskunnallisen rakenteen osan tai muun ulkoisen tekijän osaltaan synnyttävän tätä ongelmaa. Sosiaalityö keskittyy sosiaalisten ongelmien ehkäisemiseen, usein yksilön ei-toivottuun toimintaan kohdistuvan muutostyön kautta. Rakenteellinen sosiaalityö kääntää katsetta lainsäätäjän tai kunnallisen päätöksenteon suuntaan - ehkä myös asenneilmapiirin. Tämän teorian oikeuttamana lähdin pro gradussani tutkimaan, miten kehitysvammaiset henkilöt kokevat kaltoinkohtelun, mikä tätä kaltoinkohtelua voisi selittää ja miten tähän on yritetty puuttua. Kaltoinkohtelun muodot Tutkielman tutkimusryhmä on aina rajattu kuten tutkielman ilmiökin. Lähdin hakemaan vastauksia näihin kysymyksiin kehitysvammaisten henkilöiden omaishoitajilta teemahaastattelun keinoin. Kiinnostukseni kohdistui heidän kokemuksiinsa asiassa. Tutkielman myötä selvisi, että kaltoinkohtelua ilmenee esimerkiksi asumispalvelun hoitavan tahon huolimattomuutena. Mahdollisesti resurssivaje selittää tilanteet, joissa huolenpito on laiminlyöty kiireessä ja kehitysvammainen henkilö on jopa loukkaantunut. Kaltoinkohtelu ilmenee välinpitämättömyytenä asenteissa, mitätöintinä ja sortamisena, palvelujärjestelmän rakenteiden hankaluutena sekä kehitysvammaisille ehdottoman tärkeiden omaishoitajien hy-vin haastavan aseman myötä. Kuulin haastatteluissa asioita, joita en ole etuoikeutettuna koskaan joutunut itse todistamaan - toistuvat teemat eri henkilöiden haastatteluissa kertovat kuitenkin karua faktaa. Kaltoinkohtelun syyt ja siihen puuttuminen Kaltoinkohtelua selittäviä tekijöitä oli haastateltavieni kokemuksen mukaan vastuun väistely viranomaisessa ja muussa vastuullisessa elimessä, päättäjien mielivaltaisuus ja negatiivinen asenneilmapiiri, byrokratian haastavuus ja kehitysvammaisia henkilöitä koskevien päätösten määräaikojen venähtäminen sekä ammattitaidon vaje ja niukat resurssit palveluissa. Tulin johtopäätökseen, että valvontaa kehitysvammaisten asioiden hoitamisessa olisi hyvä lisätä sekä kohdistaa paremmin ja kehittää laadultaan. Ehkä myös yhtenäistää valtakunnallisesti. Kaltoinkohteluun oli puututtu omaishoitajien toimesta vaihtamalla palvelua järjestävää kuntaa tai palveluntuottajaa sekä hakemalla asiassa ammatillista tukea tai vertaistukea. Myös yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen oli pyritty. Haasteena puuttumisessa on kuitenkin usein omaishoitajan uupuminen prosessiin. Omaishoitajan kaltoinkohtelu on yhtä kuin kehitysvammaisen henkilön kaltoinkohtelu ja sama toisinpäin. Meidän tulee miettiä näin vaalienkin alla, minkälaisten arvojen ja ratkaisujen tahdomme läpileikkaavan poliittista päätöksentekoa? Jätämmekö heitteille ne, ketkä vähiten kykenevät puolustamaan itseään? Onko tosiaan niin, että kansantalouden tehokkuus mitataan vain rahallisesti ja julkisten palvelujen tehostaminen on yhtä kuin säästöt hyvinvoinnissa? Maija Lahtinen Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan Kehitysvammaisiin kohdistuva kaltoinkohtelu omaishoitajien näkökulmasta Twitteristä on tullut Suomessa erityisesti niin sanotun poliittisen eliitin suosima foorumi. Aiemmissa tutkimustuloksissa ovat nousseet esiin Etelä- Suomen poliitikot, vaan minkälaisia Twitterin käyttäjiä ovatkaan lappilaiset kansanedustajat? Tutkin pro gradu -tutkielmassani lappilaisten kansanedustajien Twitterin käyttöä. Tutkielman aineisto koostui kansanedustajien helmikuussa 2021 julkaisemista tviiteistä, joita oli yhteensä 542 kappaletta. Tarkastelin sekä kansanedustajien aktiivisuutta Twitterissä että heidän julkaisemiensa tviittien sisältöä. Lähestyin aineistoa itsensä esittämisen ja aitouden esittämisen teorioiden kautta. Tutkielmani tulokset osoittavat, että lappilaiset kansanedustajat ovat hyvin kirjava joukko Twitterin käytön suhteen.
Kansanedustajien aktiivisuus Twitterissä Kansanedustajien aktiivisuus vaihteli hyvin paljon tarkastelujaksolla. Vaikka kaikki Lapin kansanedustajat ovat luoneet tilin Twitteriin, sen käyttö on monella melko minimaalista. Seitsemästä lappilaisesta kansanedustajasta kaksi ei julkaissut yhtäkään tviittiä, kun taas aktiivisin kansanedustaja, keskustan Mikko Kärnä, julkaisi yksin lähes 90 prosenttia kaikista tviiteistä. Puolueista keskusta nousi esiin, sillä keskustalla on eniten kansanedustajia Lapissa ja kaikki kolme keskustan edustajaa julkaisivat tviittejä tarkastelujaksolla. Mielenkiintoinen havainto on, että valtaosa kansanedustajien tviiteistä oli vastauksia jonkun toisen Twitter-käyttäjän viestiin. Tämä selittyy hyvin pitkälti sillä, että aktiivisin tviittaaja Kärnä osallistui paljon keskusteluihin ja hyödynsi usein Twitterin vastaa-toimintoa. Tältä osin voidaan todeta, että aineistossa oli nähtävissä ainakin pyrkimistä vuorovaikutukseen. Tutkielmassa ei kuitenkaan tarkasteltu sitä, kohdistuivatko vastaukset myös tavallisille kansalaisille vai pelkästään muille eliitin jäsenille, joten todellisen vuorovaikutuksen toteutuminen ei käynyt ilmi. Kansanedustajat pyrkivät nokittelemaan ja miellyttämään muita Tviittien sisällöstä ilmeni, että kansanedustajat pyrkivät Twitterissä ensisijaisesti nokittelemaan kilpakumppaneitaan ja muita yhteiskunnallisia toimijoita. Kansanedustajat piikittelevät vastapuolen edustajia ja tuovat esiin heidän heikkouksiaan. Maalaamalla huonon kuvan vastapuolesta omille seuraajilleen kansanedustajat samalla korostavat omaa paremmuuttaan. Nokittelun lisäksi kansanedustajat yrittävät myös toisaalta aktiivisesti miellyttää muita Twitterissä. Miellyttäminen näkyy esimerkiksi siten, että kansanedustajat esiintyvät tviiteissään tuttavallisina ja miellyttävinä tavallisina ihmisinä. Nokittelu ja miellyttäminen ovat lähes päinvastaisia Twitter-strategioita, sillä siinä missä nokittelussa tarkoituksena on haastaa ja kritisoida muita, miellyttämisen tavoitteena on välttää konflikteja. Miellyttäminen liittyy myös aitouden esittämiseen. Esiintymällä mahdollisimman aitona ja tavallisena ihmisenä seuraajat voivat helpommin samastua poliitikkoon. Aitoutta voi esittää monin keinoin, esimerkiksi jakamalla yksityiselämän asioita tai vaikkapa käyttämällä murteellisia ilmauksia tviiteissä asiatyylin sijaan. Aineiston perusteella suurin osa lappilaisista kansanedustajista ei kuitenkaan halua juurikaan tuoda esiin henkilökohtaista puoltaan, vaan pitäytyvät Twitterissä mieluummin asialinjalla keskittyen pääasiassa politiikkaan. Aitouden esittäminen lappilaisten kansanedustajien tviiteissä on siis melko vähäistä. Satu Jarkko Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu politiikkatieteiden pro gradu -tutkielmaan Lappilaiset kansanedustajat Twitterissä. Gradun ohjasi Tapio Nykänen. Nuorten syrjäytymisestä ja osattomuuden kokemuksista puhutaan tänä päivänä paljon. Syrjäytymisen haastavat kokemukset koskettavat etenkin erilaisista toimintamahdollisuuksien vajeista ja haasteista kärsivien nuorten ja nuorten aikuisten elämää.
Sosiaalisen kuntoutuksen toimintamuodot ovat harvaan asutuilla alueilla, kuten Lapissa harvinaisia. Myöskään jatkokoulutuspaikkojen ja töiden etsintä ei ole alueella helppoa niiden vähyyden vuoksi. Syrjäytymisen ehkäisemistoimia ovat esimerkiksi nuoren kuuleminen, yksilöllinen tukeminen sekä heille annettu mahdollisuus olla osallisena ja vaikuttaa niin yksilönä kuin ryhmänä. SOKU -hankkeen taustaa Sosiaalityön pro gradu -tutkielmani taustalla oli sosiaaliseen kuntoutukseen liittyvä aiemmin kerätty aineisto. Aineisto koostui kuudesta SOKU-toimintaan osallistuneen nuoren aikuisen haastattelusta. SOKU-tutkimushanke toteutettiin vuosina 2015–2018. Hankepaikkakuntia olivat Kemi ja Sodankylä. Sosiaalisen kuntoutuksen toimintamuotoina olivat POTKURI- kohtaamispaikat sekä TuPA tulevaisuuspajatoiminta. Ne sisälsivät muun muassa nuoria osallistavaa ja kuntouttavaa monipuolista harrastus- ja ryhmätoimintaa, nuorten ohjaamista ja neuvontaa sekä erilaisia opintopiirejä ja työpajoja. Nuoret saivat myös mahdollisuuden osallistua psykologiseen tutkimukseen ja konsultaatioon sekä nuoren sosiaalisen tilanteen ja työ- ja toimintakyvyn kartoitukseen. POTKURI- kohtaamispaikkojen erilaiset harraste- ja toimintaryhmät muodostuivat nuorten kiinnostusten ja tarpeiden mukaan. Nuoria valmennettiin kokemustoimijoiksi ja osa heistä oli mukana myös hankkeen toimintojen suunnittelutyössä. Tutkielman tarkoituksena oli selvittää miten SOKU- hankkeeseen osallistuneiden nuorten osallisuuden kokemukset ja yksilölliset kuntoutumisen polut ovat huomioitu sekä toteutuneet nuorten asiakkaiden näkökulmasta heidän itsensä kuvaamina. Tutkimuksen tavoitteena oli tehdä nuorten yksilölliset osallisuuden kokemukset näkyviksi heidän kuntoutusprosessinsa aikana. Nuoren kohtaaminen sosiaalisessa kuntoutuksessa Kuntoutus on perinteisesti nähty Suomessa liittyvän vamman tai sairauden käsitteisiin, eikä sen määritteleminen ole ollut yksiselitteistä. Nykyään kuntoutuksen käsite ymmärretään laaja-alaisempana ja siihen lasketaan fyysisen ja psyykkisen vajaakuntoisuuden lisäksi myös sosiaalisen syrjäytymisen uhka. (Liukko 2006, 7.) Kuntoutuja voidaan nähdä kuntoutusprosessin aktiivisena toimijana, jolla pyritään yksilön toimintakyvyn ja -mahdollisuuksien lisäämiseen. Tällöin keskiössä on kuntoutujan osallisuuden mahdollisuus ja toiminnan tärkeys. (Järvikoski & Härkäpää 2011, 14, 16.) Yksilön toimijuus, osallisuus ja vertaistuki ovat sosiaalisen osallisuuden kulmakiviä (Räty 2020, 26). Sosiaalinen kuntoutus on määritelty myös lakisääteiseksi palveluksi vuonna 2015 voimaan tulleessa sosiaalihuoltolaissa (Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301, 17§). Mikäli nuorella tai nuorella aikuisella on erilaisia toiminnan vajeiden haasteita yhdistettynä esimerkiksi elämänhallinnallisiin ongelmiin sekä vähäisiin etenemismahdollisuuksiin asuinpaikkakunnallaan, astuu yleensä kuvaan sosiaalisen kuntoutuksen mahdollisuus. Nuorten aito kohtaaminen on näissä tilanteissa erityisen tärkeää. On tärkeää, että nuori voi pohtia elämänsuuntaansa ja tulevaisuuttaan samankaltaisessa elämäntilanteessa olevien vertaistensa sekä osaavien ammattilaisten kanssa. Osallisuuden toteutumisen tärkeys Osallisuuden toteutuminen yksilön elämässä tarkoittaa yksilölle suotuja mahdollisuuksia ja kokemuksia oman elämänsä hallitsemisessa sekä elämänsä kulkuun vaikuttamisessa (Isola ym. 2017, 19). Osallisuudella tarkoitetaan myös vallan jakamista ja jokaiselle annettavaa mahdollisuutta muuttaa omaa toimintakulttuuriaan tai yhteisöään (Gretschel & Kiilakoski 2012, 15). SOKU-hankkeeseen osallistuneet nuoret kokivat osallisuutensa toteutuvan pääosin hyvin. Osallisuus näyttäytyi heidän mukaansa esimerkiksi eri toimintamuotojen suunnittelussa sekä myös laajemmassa ryhmien ja toimintojen kehittämistyössä. Lisäksi nuoret toivat esille oman tärkeän roolin muiden ryhmäläisten auttamisessa ja yhteisöllisessä tekemisessä. Kaikki toivat osallisuuteen jotain omaa. Osa nuorista pääsi vaikuttamaan myös kokemusasiantuntijoina. Muutama nuori työllistyi hankkeen aikana. Nämä seikat selkeästi vahvistivat nuoria ja heidän itsetuntoaan. Yksilöllinen ja yhteisöllinen tuki täydensivät toinen toisiaan tuen ollessa kokonaisvaltaista ja säännöllistä. Kun nuorille annettiin tilaa, aikaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa, paranivat niin sosiaalinen toimintakyky kuin myös nuorten kokonaisvaltainen hyvinvointi. Yhdessä tekeminen ja voimaantuminen saivat aikaan uutta voimaannuttavaa uskallusta ja arjen rutiineja. Parhaassa tapauksessa palvelujen yhteisölliset ja yksilölliset toimintamuodot tukevat toisiaan, joista nuori hyötyy sen hetkisessä elämäntilanteessaan, mutta myös myöhemmin. Nuoret aikuiset saivat hankkeen kautta myös uusia ystävyyssuhteita, mikä oli heille yksi merkityksellisemmistä asioista, mitä he olivat hankkeen kautta saavuttaneet. Nuoret olivat tyytyväisiä myös hankkeen kautta saatuun yksilölliseen tukeen. He kokivat, että heitä oli kuunneltu heidän saadessa samalla uusia ja prosessissa tärkeitä voimaantumisen ja itseluottamuksen kokemuksia. SOKU -hankkeella on selkeästi ollut elämähallintaa lisäävää ja vastaavasti syrjäytymistä ehkäisevää vaikutusta toimintaan osallistuneiden nuorten elämässä. Erityisesti harvaan asutuilla alueilla, kuten Lapissa SOKU -hankkeen kaltaisille toimintamuodoille on tarvetta, koska palvelujen vähentyessä syrjäytymisen riski kasvaa edelleen. Positiivisen osallisuuden kehän merkitys kuntoutuksessa Tämän tutkimuksen perusteella voidaan tehdä johtopäätös, minkä mukaan osallisuuden ilmapiirissä voimaantumisen ja elämänhallinnan lisääminen ja saavuttaminen johtavat yksilöllisesti parhaimpiin tuloksiin. SOKU-hankkeen kaltaisia matalamman kynnyksen ja osallisuuteen kannustavia paikkoja todella tarvitaan. Osallisuuden positiivisessa kehässä kaikilla ryhmässä toimijoilla on toki oma vastuunsa. Osallistujan aktiivisuus ja asenne vaikuttavat sekä lisäävät osallisuuden mahdollisuuksia ja vastuuta. Ilman yksilön omaa aktiivisuutta muutosta on vaikea saavuttaa. Oman aktiivisuuden lisäksi yksilö tarvitsee vertaisryhmän ja ammattilaisten toimintaa ja tukea. Ryhmän toiminnoissa, yhdessä tekemisessä ja asioiden jakamisessa on muutosvoimaa. Yhdessä luodut toiminnot saavat aikaan uutta yhteistä ja yksilöllistä osallisuutta sekä selkeyttä omaan tilanteeseen. Muiden tuen avulla yksilön itseluottamus ja rohkeus omiin tekemisiin kasvaa ja synnyttää yksilötasolla edelleen aktiivisuuden lisääntymistä. Syntyy osallisuuden ilmapiiri, jossa osallisuus voi synnyttää kehämäisesti lisää osallisuutta. Yhdessä tekemällä saadaan aikaan enemmän, mikä vaikuttaa myös yksilötasolla parempiin ja pitkäkestoisempiin tuloksiin syrjäytymisen torjumiseksi ja ennaltaehkäisemiseksi. Riikka Lähdesmäki Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan Nuorten kokemukset osallisuudesta ja yksilöllisestä tuesta sosiaalisen kuntoutuksen prosessin aikana Lähteet Järvikoski, Aila & Härkäpää, Kristiina 2011: Kuntoutuksen perusteet. Näkökulmia kuntoutukseen ja kuntoutustieteeseen. WSOYpro Oy. Helsinki. Gretschel, Anu & Kiilakoski, Tomi (toim.) 2012: Demokratiaoppitunti. Lasten ja nuorten kunta 2010-luvun alussa. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura. Julkaisuja 118. Helsinki. Isola, Anna-Maria & Kaartinen, Heidi & Leeman Lars & Lääperi, Raija & Schneider, Taina & Valtari, Salla & Keto-Tokoi, Anna 2017: Mitä osallisuus on? Osallisuuden viitekehystä rakentamassa. Työpaperi 33/2017. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Helsinki. Liukko, Eeva 2006: Kuntouttavaa sosiaalityötä paikantamassa. SOCCA:n ja Heikki Waris -instituutin julkaisusarja 9/2206. Helsinki. Räty, Rauni 2020: Sosiaalinen kuntoutus toimintana ja käytäntöinä. Teoksessa Räty, Rauni & Pietiläinen, Raino 2020: Palvelutarpeesta palvelutuotteeksi. Sosiaalisen kuntoutuksen aseman ja toimintojen vakiinnuttaminen palvelujärjestelmässä -SOKU2-hankkeen tuotoksia, tuloksia ja kokemuksia. Lapin AMKIN julkaisuja. Sarja B. Tutkimusraportit ja kokoomateokset 1/2020. Lapin ammattikorkeakoulu. Rovaniemi, 25–30. (Sosiaalihuoltolaki 30.12.2014/1301, 17§) |
Yhteisillä tulillaLapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkimusyhteisön blogi. Categories |
Yhteisillä tulilla | Yhteisillä tulilla |