Etätyö joustavoittaa työn tekemistä mutta haastaa työyhteisön yhtenäisyyttä ja yhteisöllisyyttä. Yhteisöllisyyden puute on etäjohtamiselle haaste, minkä takia tarvitaan puhetta siitä, miten yhteisöllisyyttä voidaan etätyössä tukea ja rakentaa. Etätyö vähentää tutkitusti epävirallista vuorovaikutusta, kun arjen kohtaamiset työpaikkojen kahvihuoneissa ja käytävillä vähenevät tai jäävät kokonaan pois (Ruiller, Van Der Heijden, Chedotel, & Dumas 2019). Vuorovaikutuksen väheneminen etätyötä tehtäessä aiheuttaa tutkitusti pahimmillaan yksilölle sosiaalista eristäytymisen kokemusta työyhteisöstä, mikä heikentää sitoutumista organisaatioon (Milton, Sinclair & Vakalahi 2017). Tämä on haaste koko työyhteisölle mutta eritoten johtamiselle. Miten sitten yhteisöllisyyttä voidaan etäjohtajan toimesta etätyöajassa tukea? Mitkä ovat ne konkreettiset käytänteet, joilla etäjohtaja voi arjessaan toteuttaa yhteisöllisyyden tukemiseksi? Tämä blogiteksti perustuu Pro gradu -tutkielmaani. Tutkielmassani tarkastelin eri sektoreilla, eri toimialoilla ja eri johtotason asemassa työskenteleviä etäjohtajia haastattelemalla, millaisia yhteisöllisyyttä tukevia vuorovaikutuskäytänteitä etäjohtamisessa hyödynnetään ja miten käytänteet ovat tukeneet yhteisöllisyyttä. Vuorovaikutuskäytänteiden moninainen kirjo Tuloksissani esittämät etäjohtajien toteuttamat yhteisöllisyyttä tukevat vuorovaikutuskäytänteet voidaan jakaa viiteen vuorovaikutuskäytänteiden kimppuun, joita ovat;
Laaja käytänteiden kirjo kuvastaa työyhteisöjen moninaisuutta ja sitä, että yhteisöllisyyttä voidaan tukea eri tavoin. Olennaista onkin miettiä sitä, mitä edellä esitetyt käytänteet voisivat tarkoittaa juuri omassa työyhteisössä. Kuva: Pixabay
Epävirallisen vuorovaikutuksen merkitys yhteisöllisyydelle Läpileikkaavana teemana käytänteissä nousee kuitenkin epävirallisen vuorovaikutuksen tukeminen ja rakentaminen. Etätyö ei lähtökohtaisesti tue epävirallisen vuorovaikutuksen syntymistä vaan vähentää vuorovaikutusta. Kuitenkin vaikka kohtaamiset työpaikkojen käytävillä ja kahvihuoneissa ovat jääneet pois, voi epävirallisempaa vuorovaikutusta tukea erilaisin käytäntein. Tällaisia hyvin vapaamuotoisia käytänteitä voivat olla esimerkiksi kahvikeskustelut, perjantaivisailut tai erilaiset illanvietot eri alustoja hyödyntäen. Toisaalta, vaikka käytänne ei itsessään ensisijaisesti olisi pelkästään rakennettu vapaamuotoisemman yhdessäolon ympärille, voi eri käytänteisiin silti sisällyttää epävirallisempaa vuorovaikutusta. Esimerkiksi palaverit voi aloittaa kuulumisten vaihtamisella tai muulla vapaamuotoisemmalla keskustelulla. Keskeistä on, että käytänteisiin rakennetaan muutakin kuin työhön liittyvää keskustelua, koska epävirallisen vuorovaikutuksen rakentaminen mahdollistaa toisiinsa tutustumisen ja rennon yhdessäolon, mikä taas tukee yksilön tunnetta yhteenkuulumisesta työyhteisöön. Ester Haverinen Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu hallintotieteen oro gradu -tutkielmaan: ”Yhteisöllisyyttä tukevat vuorovaikutuskäytänteet etäjohtamisessa”. Lähisuhdeväkivallan määrä on lisääntynyt koronapandemian kestäessä, ja moni sosiaalityöntekijä
törmää siihen työtehtävissään. Mitkä tekijät vaikuttavat siihen, että lähisuhdeväkivalta tunnistetaan tai ei tunnisteta? Mitä keinoja sosiaalityöllä on käytettävissään lähisuhdeväkivaltaan puuttumiseksi ja uhrin auttamiseksi? Tätä selvitin sosiaalityön pro gradu -tutkielmassani. Kirjallisuuskatsaukseni tutkimusaineistona olleiden tutkimusartikkeleiden ja kirjojen mukaan lähisuhdeväkivallan tunnistaminen on haastavaa riippumatta siitä, missä työyksikössä sosiaalityöntekijä työskentelee. Syitä tähän on useita. Tutkimusaineiston mukaan suurimmat lähisuhdeväkivallan tunnistamista estävät syyt ovat kiire, resurssien puute, työntekijöiden kuormittuneisuus varsinaisissa työtehtävissään sekä tietämättömyys siitä, mihin mahdollinen lähisuhdeväkivallan uhri tulisi ohjata. Muita tutkimusaineistossa esiin nousseita tunnistamista estäviä tekijöitä olivat esimerkiksi konkreettisten puuttumis- tai puheeksiottamiskysymysten puute sekä ajatus siitä, että vastuu lähisuhdeväkivallan puheeksi ottamisesta on uhrilla tai tekijällä. Omaan toimenkuvaan liittyvä joustamattomuus ja haluttomuus käyttää työaikaa muun kuin omaan toimialaan kuuluvan asian selvittelyyn ovat tutkimusaineiston mukaan myös merkittävä este lähisuhdeväkivallan tunnistamiselle. Tilanne korostuu erityisesti terveyssosiaalityössä, sillä suuri osa lähisuhdeväkivallan uhreista hakeutuu väkivaltatilanteen jälkeen sairaalaan tai ensiapupoliklinikalle päivystyskäynnille. Päivystys onkin luonteva paikka paitsi vammojen hoitoon myös sen selvittämiseen, mistä vammat ovat peräisin. Tutkimusaineiston mukaan terveydenhuollon työntekijöiden keskuudessa esiintyy jonkin verran ajattelua lähisuhdeväkivallan selvittelyn kuulumisesta sosiaalitoimelle. Lähisuhdeväkivallan tunnistamiseen liittyvistä haasteista huolimatta moni sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijä kokee vahvana sosiaalityön etiikan ja halun auttamiseen. Tutkimusaineiston mukaan lähisuhdeväkivallan tunnistamista edistävät vahva työmoraali ja ajatus avuntarvitsijan auttamisesta, välittämättä muiden työtehtävien hetkellisestä siirtymisestä. Oikeutettu puuttuminen ja esimerkiksi velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus edistävät tunnistamista niissä tilanteissa, joissa väkivaltatilanteeseen liittyy lapsia. Tieto prosessin käynnistymisestä sekä uhrin ja tekijän saattaminen oikean avun äärelle luovat uskoa siihen, että lähisuhdeväkivaltaan puuttuminen kannattaa ja puuttuminen on vaikuttavaa. Sekä lähisuhdeväkivallan tunnistamista estävissä, että tunnistamista edistävissä tekijöissä on hyödynnetty tutkimusaineistona olleen Tuija Virkin ja kumppaneiden (2011) esittelemää kehysmallia. Kehysmallissa tunnistamista estäväksi kehyksiksi Virkki ym. löysivät medikaalisen kehyksen, käytännöllisen kehyksen, individualistisen kehyksen ja psykologisen kehyksen. Tunnistamista edistäviksi kehyksiksi Virkki ym. nostivat terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen kehyksen, oikeutetun puuttumisen kehyksen sekä prosessin käynnistämisen kehyksen. Tunnetuimmat lähisuhdeväkivallan uhrien ja tekijöiden tukikanavat ovat virallisia, Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen koordinoimia tukimuotoja. Näitä tukimuotoja ovat turvakodit, Auttava puhelin Nollalinja, Seksuaaliväkivallan uhrin tukikeskukset (SERI-keskukset) sekä Moniammatillinen riskinarviointikokous (MARAK). Kolmas sektori tukee THL:n tukimuotoja tarjoamalla omia tukimuotojaan, jotka on suunnattu erityisesti väkivallan tekijöille. Järjestöpohjaisia tai kolmannen sektorin tarjoamia tukimuotoja ovat miespuolisille väkivallantekijöille tarkoitetut Miessakit ry ja Miehen linja, naispuolisille väkivallantekijöille suunnattu Maria Akatemia sekä eron jälkeisessä vainotilanteissa tukea tarjoava Tukikeskus Varjo. Sosiaalityö voi auttaa lähisuhdeväkivallan uhreja huolehtimalla työntekijöiden palvelujärjestelmän tuntemuksesta järjestämällä esimerkiksi täydennyskoulutusta. Muita sosiaalityön keinoja lähisuhdeväkivallan uhrin auttamiseksi ovat moniammatillinen yhteistyö esimerkiksi terveydenhuollon ja muiden viranomaisten kanssa, lainsäädännöllinen tuki, työyksikön kollegoilta saatu tuki väkivaltatilannetta epäiltäessä sekä kolmannen sektorin tarjoama tuki. Lähisuhdeväkivaltakeskustelussa on tärkeää muistaa, että varhainen lähisuhdeväkivaltaan puuttuminen ja lähisuhdeväkivallan minimoiminen edistävät yleistä kansanterveyttä ja hyvinvointia. Lähisuhdeväkivaltaan puuttuminen kuuluu jokaiselle sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiselle toimialasta tai yksiköstä riippumatta. Erika Lindroos Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu kuvailevana kirjallisuuskatsauksen toteutettuun sosiaalityön pro gradu - tutkielmaan Sosiaalityön rooli, tehtävä ja toimintamallit lähisuhdeväkivallan tunnistamisessa. Työn ohjaajana toimi YTT, yliopistonlehtori Mari Kivistö. Lähde: Virkki, T., Husso, M., Notko, M., Laitila, A., Holma, J., Mäntysaari, M. 2011. Lähisuhdeväkivallan kehystäminen erikoissairaanhoidossa: puuttumisen ja muutoksen mahdollisuudet. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti, 48 (4), 280–293. Pro gradu -tutkielmassa analysoimassani lastensuojelun sijaishuollon tarjouspyynnössä haluttiin hankkia lapsille sijaishuoltoa minimilaatuvaatimusten mukaisesti. Sijaishuolto eli lasten koti määritellään kilpailutuksissa tuotteeksi. Sijaishuoltoa koskevat laatuvaatimukset näyttäytyivät tutkimieni kilpailuttamisasiakirjojen perusteella eräiltä osin abstrakteina. Tällöin niiden tulkinnassa voi olla eroja. Keskeistä sijaishuollon laadussa ja sen kohentamisessaTarkastelemassani kilpailutuksessa puitesopimuksen voittivat ne palveluntarjoajat, jotka tarjosivat sijaishuoltoa kaikista edullisimmin. Voidaan pohtia, onko eettisesti oikein hankkia lapsille koti minimisäännösten mukaisesti. Koska yksityiset sijaishuoltolaitokset ovat pakotettuja tarjoamaan sijaishuoltoa mahdollisimman halvalla puitesopimuksien voittamiseksi, saattaa yksityisen yrityksen omistajille syntyä halu kasvattaa yrityksen tulosta minimilaatua karsimalla.
Tarkastelemassani kilpailutuksessa sopimuskauden pituus oli kolme vuotta. Kuitenkin kilpailun pitäisi toisaalta olla jatkuvaa ja avointa. ”Aikaikkuna” milloin uudet yrittäjät pääsevät markkinoille on melko kapea. Markkinoille voi päästä oikeastaan ainoastaan kilpailutusten kautta. Sijaishuollon kilpailuttamisprosessi on työläs, ja se vaatii erityisosaamista. Sijaishuoltolaitoksen henkilökunta on taas pääasiassa sosiaali- ja terveydenhuoltoalan ammattilaisia. Kuitenkin voi käydä niin, että tarjouksen kaikkia muotovaatimuksia ei osaa tarjousta jättäessä täyttää, jolloin tarjousta ei huomioida. Tällöin suuri työ menee hukkaan ja pitää siirtää katse seuraavaan kilpailutukseen esimerkiksi kolmen vuoden päähän. Voidaan kysyä, mihin tarvitaan kilpailutusasiakirjojen laatimista, niiden tarkentamista, tarjouksia ja tarjousten vertailua, kun valinnat tapahtuvat pääasiassa hintapainotteisesti? Onko hankintalaki jo vanhentunut? Kvasimarkkinoilla on jo verkossa palveluita, mistä sosiaalityöntekijät voivat etsiä esimerkiksi kiireellisen sijoituksen yhteydessä lapselle sopivimman sijaishuoltopaikan. Tämän takia kilpailutukset käyvät mielestäni hieman turhiksi. Mikäli kilpailuttamisen kulut olisivat pienemmät, voitaisiin säästöt ohjata suoraan lasten ja nuorten olojen kohentamiseen. Ehdotan, että maassamme olisi ainoastaan yhdenmallinen palvelunkuvaus sijaishuollon laadusta. Tämä helpottaisi sekä myyjien että ostajien työtä. Tulkitsen, että se tekisi myös valvonnan helpommaksi, koska tällöin kaikilla toimijoilla olisi laadusta yhtenäisempi näkemys. Janne Pöntinen Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkimukseen: ”Tapaustutkimus sijaishuollon ostopalvelun kompleksisuudesta” Työn ohjaajana toimi professori Timo Harrikari. |
Yhteisillä tulillaLapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkimusyhteisön blogi. Categories |
Yhteisillä tulilla | Yhteisillä tulilla |