Miten sosiaalityön arvot ja ammattietiikka näyttäytyivät koronapandemian aikaisessa sosiaalityössä?30/8/2023
Pandemian aikana sosiaalityöntekijöiden tuli miettiä uudelleen, miten he voivat soveltaa sosiaalityön ammattietiikkaa ja arvoja työhönsä muuttuneessa ympäristössä. Ammattietiikan ja arvojen merkitys sosiaalityössä Sosiaalityöhön kuuluu ammatilliset arvot ja sosiaalityöntekijöiden työtä ohjaa ammattietiikka. Ammattietiikkaan kuuluu käsitys yleisesti hyväksytystä toiminnasta sosiaalityössä. Ammattietiikka ohjaa myös sosiaalityöntekijöitä pohtimaan työssään esiintyviä eettisiä kysymyksiä ja se sisältää pohdintaa oikean ja väärän välillä. Sosiaalityön arvot vuorostaan kertovat sen, mikä sosiaalityötä tehdessä on yleisesti tärkeää ja tavoiteltavaa. Ammattietiikan soveltamisen tavat muutoksessa pandemian aikana Yhteiskunnalliset ja globaalit kriisit, kuten koronapandemia aiheuttivat muutostarpeita sosiaalityön käytäntöihin [1]. Muuttuvissa ympäristöissäkin sosiaalityöntekijöiden tulee toimia työssään eettisesti ja sosiaalityön arvoja noudattaen. Tämä johti siihen, että pandemian aikana eettisten periaatteiden soveltamisen tavat piti sisällyttää pandemian aikaiseen sosiaalityöhön [2]. Pandemian aikana vanhat toimintatavat, joihin oli ns. sisäänrakennettu ammattietiikka eivät välttämättä olleet käytettävissä pandemian vuoksi. Pandemiaan liittyi hallituksen taholta omat ohjeistukset viruksen leviämisen ennaltaehkäisyyn, joka myös osaltaan muutti sosiaalityön työskentelytapoja, koska tilanteita piti ennakoida, harkita ja käytännön osalta selvittää eri tavalla kuin aikaisemmin. Sosiaalityöntekijät kohtasivat pandemian vuoksi työssään uusia eettisiä kysymyksiä, joihin ei ollut pandemian alussa yksinkertaisia tai valmiita ratkaisuja. Tällaiset kysymykset saattoivat sisältää päällekkäisiä vastuita ja velvollisuuksia, lisäksi tilanteiden mahdollisia seurauksia tuli tarkastella. Esimerkiksi, oliko oikein tavata asiakasta kasvotusten tämän oikeuksien toteutumisen näkökulmasta, vaiko suojella asiakasta mahdolliselta tartunnalta tai noudattaa työnantajan ohjetta etätyöstä? Pandemian edetessä sosiaalityöntekijät keksivät uusia vaihtoehtoisia tapoja tehdä työtään pandemia-ajan rajoituksista huolimatta, kuten suojavarusteiden käyttäminen tartuntojen ehkäisemiseksi asiakastapaamisissa, asiakkaiden tapaaminen ulkona tai asiakkaille soittaminen. Uusien tilanteiden suhteen tuli myös miettiä, miten niihin sisällytettiin ammattietiikkaa. Toisinaan saattoi olla myös eettisesti oikein kyseenalaistaa instituutioiden pandemian ajan ohjeita, jos ne olivat asiakkaita kohtaan haitallisia tai epäoikeudenmukaisia [3]. Ammattietiikka ohjenuorana Kuten mainittu muuttuvissa ympäristöissä ammattietiikan soveltamisen tavat muuttuvat, mutta samaan aikaan ammattietiikka ja arvot toimivat sosiaalityön ytimessä, ohjaten sosiaalityöntekijää toimimaan oikein silloinkin, kun tilanne on uusi tai yllättävä. Lisäksi ammattieettinen työskentely ei ole vain yksittäisten työntekijöiden vastuulla, vaan ammattietiikka rakentuu keskustelussa sosiaalityön organisaatioiden muiden jäsenten kanssa. Tämän vuoksi sosiaalialan ammattilainen, pyydä rohkeasti apua mieltä askarruttaviin eettisiin kysymyksiin työkaverilta tai esihenkilöltä uusissa tilanteissa! Ruusa Vierikko Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto. Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan: ”Diskurssianalyysi sosiaalityöntekijöiden ammattietiikasta koronaviruspandemian ensimmäisen aallon ajalta”. Tutkielman ohjaajana toimi Timo Harrikari. Lähteet:
Vuonna 1971 Yhdysvallat julistivat sodan, jollaista maailmassa ei oltu ennen nähty. Tämän sodan lopputuloksesta ei kuitenkaan riippunut vain se, raitistuuko Yhdysvaltain valtio kollektiivisesti vaiko ei, mutta myös se, loppuuko maailma sellaisena kuin se on. Vuonna 1971 julistettu sota on monella tapaa eriskummallinen ilmiö maailmamme poliittisessa historiassa. Sota, jota ei julistettu vihollisvaltiota tai -ryhmittymää, vaan passiivisia aineita ja ideoita vastaan, on historiassamme poikkeuksellinen ilmiö. Vielä eriskummallisempaa on se, että tämä sota on jatkunut jo miltei 52 vuotta, mutta siitä puhutaan tai kuullaan vain harvoin. Tämä sota on vuonna 1971 Richard Nixonin julistama huumeidenvastainen sota (”the War on Drugs”)[1], jossa Nixon yksiselitteisesti ilmaisi huumeiden olevan Yhdysvaltain vihollinen numero yksi – vihollinen, joka on voitettava, jotta estäisimme maailmanlopun. Richard Nixon ja Elvis Presley, 12. joulukuuta 1970. Tapaaminen järjestettiin Elviksen kirjoitettua Nixonille kirjeen, jossa hän pyysi päästä Yhdysvaltain huumepoliisin (DEA) agentiksi. Agentiksi Presleytä ei ilmeisesti nimetty, mutta osoitukseksi roolistaan huumeidenvastaisessa sodassa hänelle myönnettiin häntä varten teetätetty ’virkamerkki’.
Kuvan lähde: Ollie Atkins 21.12.1970, haettu Wikimedia Commonsista. Tutkielman konteksti Pro gradu -tutkielmassani keskityin tarkastelemaan Nixonin julistamaa huumeidenvastaista sotaa poliittisen teologian metateorian ja raamatullisen katechonin käsitteen kautta, hyödyntäen Nixonin tuottamia materiaaleja vuosien 1968–1974 välillä, Labovilaisen narratiivisen analyysin metodologista kehikkoa soveltaen. Katechonin käsite on salamyhkäinen ja kenties jopa esoteerinenkin käsite, joka esiintyy Raamatun teksteissä vain kahdesti. Katechon on mysteerinen jokin, joka ”pidättää, niin että hän vasta ajallansa ilmestyy”[2]. Tämä hän on ”laittomuuden salaisuus”[3], joka on tavattu ymmärtää kuvaukseksi Antikristuksesta. Katechon on siis se, joka pidättää paitsi Antikristuksen tulemista, mutta myös kristinuskon ajankierron ja historian päättymistä – maailmanloppua. Tutkielmassani käsite katechon on liitetty Nixonin narratiiveihin, joissa hän kuvaa huumeiden potentiaalia tuhota Yhdysvaltain kansakunta, yhteiskunta ja valtio, sekä niihin hänen esittämiinsä mekanismeihin, joilla tätä ”laittomuuden henkeä” pyritään suitsimaan ja pidättämään. Poliittisen teologian ja katechonin käsitteen valossa Nixonin julistama huumeidenvastainen sota näyttäytyy uskomusten jäsentämänä prosessina, joka jakoi Yhdysvaltain kansakunnan kahtia uskossaan vankkumattomiin ja tieltään harhautuneisiin. Huumeidenvastaista sotaa on aiemmissa tutkimuksissa käsitelty pitkälti laillisten raamien sekä harjoitettujen poliittisten keinojen näkökulmasta. Sen sijaan huumeidenvastaisen sodan eetos, sekä sen muotoutuminen ja konstruoiminen sen formatiivisina hetkinä on näkökulmana harvemmin tutkittu ja analysoitu kokonaisuus. Tämän johdosta hyödynnänkin Nixonin materiaalien sisältämiä narratiiveja, eli kertomuksia huumeidenvastaisen sodan syistä, keinoista ja päämääristä esittääkseni sen, kuinka tämä sota luotiin, käytiin ja perusteltiin olemassa olevaksi. Tutkielman tulokset Nixonin narratiiveista keskeisimmät huumeidenvastaista sotaa perustelevat ja oikeuttavat syyt liittyvät huumausaineiden aiheuttamiin vaikutuksiin Yhdysvaltain yhteiskunnassa. Nixonin mukaan huumeet ’korruptoivat’ paitsi yksilön, mutta myös kokonaisia yhteiskuntia, aiheuttaen kuolemaa, epäjärjestystä, rikollisuutta, kärsimystä ja perinteisten ja hyväksyttyjen arvojen rapautumista. Toisaalta ne uhkaavat myös koko valtion ja kansakunnan olemassaoloa: mikäli huumausaineiden harhaanjohdattavaa anomaliaa ei poisteta yhteiskunnasta, tai sota ei pääty huumausaineiden ”ehdottomaan antautumiseen”[4], Yhdysvaltain valtio ja sivilisaatio on uhassa loppua ja kadota historiankirjoihin. Toisin sanoen, häviö huumeidenvastaisessa sodassa olisi ollut Yhdysvaltain loppu [5], apokalypsi. Näitä kehityskulkuja ja vaikutuksia vastaan Nixon julisti huumeidenvastaisen sodan: katechonin, joka pidättää näiden vaikutusten ryöstäytymistä ja apokalyptisten skenaarioiden toteutumista. Nämä keinot näyttäytyivät kahden päästrategien kautta. Kuntouttamisen, joka sisältää paitsi päihdevieroituksen keinot, mutta myös ’yhteiskunnallisen kuntouttamisen’, jonka tarkoituksena oli palauttaa perinteisten arvojen ja elämäntapojen asema yhdysvaltalaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Tämän vastakohdaksi piirtyi toinen päästrategia, joka otti ulossulkemisen muodon: kuntouttamisen piirin ulkopuolella olevat (esimerkiksi huumausaineiden kauppiaat ja kuntoutuksesta kieltäytyvät henkilöt) oli suljettava yhteiskunnan ulkopuolelle ja vangittava, jottei heidän anomaalinen käytöksensä ja olemassaolonsa vaarantaisi sivullisia. Samoin myös huumausaineet sinänsä oli suljettava yhteiskunnan ulkopuolelle. Narratiivien sisältö ja analyysini tulokset olivat myös osin yllättäviä, haastaen totuttua tapa nähdä ja tulkita Nixonin suhtautumista huumausaineita käyttäviin henkilöihin. Vaikka yhtäältä Nixonin tavat kuvata huumausaineita käyttäviä henkilöitä on raju sekä typistynyt, hänen narratiiveissaan syyllisyyden taakka ei langennut heidän kannettavakseen, vaan huumeisiin sinänsä. Nixonin narratiiveissa huumausaineet ovatkin juurisyy kaikelle kärsimykselle ja negatiivisille ilmiöille, joita huumeidenkäyttöön liittyy, piirtyen analogiana Raamatun Antikristukselle – synnin ja harhaanjohtamisen henkilöitymälle. Tuomas Leppiaho Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, politiikkatieteet ja sosiologia Kirjoitus perustuu pro gradu -tutkielmaan The horsemen in the alleys: The political theology and katechon in Nixon’s narratives regarding the War on Drugs, 1968–1974. Tutkielman ohjaajana toimi yliopistonlehtori Mika Luoma-aho. Lähdeviitteet [1] Nixon, Richard (17.6.1971) “Remarks about an intensified program for drug abuse prevention and control”. Saatettu Online-muotoon Gerhard Petersin ja John Woolyn toimesta osana the American Presidency -projektia. Saatavilla osoitteesta https://www.presidency.ucsb.edu/node/240238 (viitattu 15.6.2023). [2] 2Tess.2:6. [3] 2Tess.2:7. [4] Nixon, Richard (18.9.1972) ”Remarks to the Washington Conference on International Narcotics Control”. Saatettu Online-muotoon Gerhard Petersin ja John Woolyn toimesta osana the American Presidency -projektia. Saatavilla osoitteesta https://www.presidency.ucsb.edu/node/254953 (viitattu 1.6.2023). [5] Nixon, Richard (3.12.1969) ”Remarks at the opening session of the governors’ conference at the Department of State. Saatettu Online-muotoon Gerhard Petersin ja John Woolyn toimesta osana the American Presidency -projektia. Saatavilla osoitteesta https://www.presidency.ucsb.edu/node/240254 (viitattu 1.6.2023). Aiheeseen liittyvää lisälukemistoa Szasz, Thomas (1982) The war against drugs. Journal of Drug Issues 12:1, 155–122. Walker, William III. (2019) A theology of the Drug War: Globalization, violence, and salvation. Lanham: Lexington Books/Fortress Academic. Williams, Gareth (2018) Decontainment, stasis, and narco-accumulation. The Global South 12:2, 90–108. Maahan muuttaneiden kotoutumisen edistäminen ei ole ainoastaan kotouttamistyötä tekevien ammattilaisten vaan kaikkien yhteiskunnassa asuvien tehtävä. Meillä on kuitenkin erilaisia tapoja ymmärtää sitä, mikä on kotoutumisen tavoite ja miten tuohon tavoitteeseen päästään. Kotoutumisen ja sitä edistävän työn määrittely pitää sisällään monenlaista normittamista ja vallankäyttöä. Maahanmuuttoa ja kotoutumista koskeva keskustelu on ajankohtaista Maahanmuutto ja maahan muuttaneiden kotoutuminen ovat jo pitkään olleet ajankohtaisia kysymyksiä Suomessa ja kansainvälisesti. Kotoutumista edistävät palvelut ovat suurten muutosten keskellä. Valtion virallista linjaa hallitsee näkemys siitä, että kotoutumisen tulisi olla nopeaa, tehokasta ja työllistymiseen tähtäävää. Kotoutumislakiin suunnitteilla olevan kokonaisuudistuksen tarkoitus on entisestään tehostaa ja nopeuttaa kotoutumista. Tämä pyritään toteuttamaan esimerkiksi lyhentämällä lakisääteistä kotoutumisaikaa [1]. Kotoutuminen on kuitenkin kattava, kaikkia elämän osa-alueita koskeva prosessi, joka voi kestää jopa vuosikymmeniä. Se, että kotoutuja on oppinut valtakielen tai käy töissä, ei vielä kerro paljoakaan kotoutumisen onnistumisesta. [2.] Asenteet maahanmuuttoa kohtaan ovat kiristyneet ja Suomessa on keskusteltu viime aikoina laajasti rasismista. Pääministeri Petteri Orpon hallitus suunnittelee tekevänsä useita kiristyksiä maahanmuuttopolitiikkaan, vaikka jo nykyinen lainsäädäntö aiheuttaa useita ongelmia kotoutujille ja tekee kotouttamistyöstä ammattilaisille eettisesti haastavaa. Ammattilaiset puhuvat muun muassa osallisuudesta ja suomalaisuudesta Sosiaalityön pro gradu -tutkielmassani tarkastelin, kuinka maahan muuttaneiden kanssa erilaisissa organisaatioissa, kuten järjestöissä työskentelevät ammattilaiset jäsentävät kotouttamista. Ammattilaiset puhuvat kotouttamistyöstä monipuolisesti ja osittain ristiriitaisesti. He jäsentävät työtään puhumalla asiakaslähtöisyydestä ja yksilöllisyydestä, mutta myös vastakkaisesti palvelujen järjestämisestä käsin. He korostavat kotouttamistyön suomalaisuuteen ohjaavaa ulottuvuutta sekä puhuvat kriittisesti yhteiskunnasta, jonka rakenteet tuottavat kotoutujille eriarvoisuutta. Ammattilaiset pyrkivät työllään tukemaan kotoutujien toiveiden mukaista, asiakaslähtöistä, voimavaraistavaa ja unelmia toteuttavaa kotoutumista. Puheenvuoroissa osallisuus näyttäytyy erityisen mahdollisena silloin, kun ”menee rohkeasti sisälle suomalaisuuteen” [3]. Tämä tarkoittaa verkostoitumista suomalaisten ihmisten kanssa, suomen kielen oppimista ja suomalaiseen kulttuuriin sukeltamista. Puhetapa tuo esiin ajatuksen, jonka mukaan voimaantumisen edellytyksenä on olla aktiivinen osa nimenomaan suomalaista kulttuuria. Jääminen omaan maahanmuuttajayhteisöön sen sijaan nähdään ei-tavoiteltavana passiivisuutena. Suomalaisuuteen ohjaava kotouttaminen muistuttaa assimilaatiota, jossa pyrkimyksenä on sulauttaa kotoutujat enemmistöväestön määrittelemiin normeihin tullakseen yhteiskunnassa hyväksytyiksi [4]. Ammattilaiset määrittelevät osallisuudelle tiettyjä kriteereitä ja tavoitteita, jolloin kyseessä on ammattilaisen alulle käynnistämä osallistaminen ja voimaannuttaminen. Kenellä on valtaa määritellä kotoutumisen tavoitteet? Osallisuuden edistäminen on hyvinvointia tuottavissa organisaatioissa nykyisin trendi. Vaikka organisaation kielenkäyttö sisältäisi kotouttamisesta osallistavaa puhetta, sen taustalla saattaa kuitenkin olla vastaanottavan yhteiskunnan näkökulma siitä, mitä pidetään toivottavana kotoutumisena. Tällöin kotoutuminen ei puheesta huolimatta ole aidosti kotoutujan yksilöllisistä toiveista ja lähtökohdista liikkeelle lähtevää. On tärkeää keskustella siitä, tavoitellaanko osallisuuspuheella esimerkiksi tietynlaista jatkuvaa itsensä kehittämiseen tähtäävää, keskiluokkaista ja länsimaista elämäntapaa, vai onko jokaisella mahdollisuus määritellä itse osallisuutensa ehtoja. Kotoutujien osallisuuden vahvistumisen katsotaan olevan yksi kotoutumisen tärkeimmistä tavoitteista. Tämän edistämiseksi on välttämätöntä purkaa yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja ottaa osaa julkiseen keskusteluun, jota käydään aktiivisesti tälläkin hetkellä. Maahanmuuttoon ja vähemmistöjen asemaan liittyvän keskustelun polarisoituessa sosiaalityön ammattilaisilla on entistä tärkeämpää sitoutua kaikkien maassa olevien ihmisten oikeuksien ja yhdenvertaisuuden puolustamiseen. Minna Raappana Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto. Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan ”Kotouttamiselle rakentuvat merkitykset: Diskurssianalyysi paikallistoimijoiden haastatteluista”. Tutkielman ohjaajana toimi Mari Kivistö. Lähteet:
|
Yhteisillä tulillaLapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkimusyhteisön blogi. Categories |
Yhteisillä tulilla | Yhteisillä tulilla |