Mitä tarkoitetaan vieraannuttamisella? Millainen kokemus vieraannuttaminen on? Miten vieraannuttamisen voi tunnistaa? Muun muassa näitä kysymyksiä pohdin pro gradu –tutkielmaa tehdessäni. Tässä blogitekstissä tuon esiin vieraannuttamiseen liittyvät pääteemat ja johtopäätökset, joita tutkimuksessanikin nousi ilmi. Mitä vieraannuttamisella tarkoitetaan? Vieraannuttaminen on lapseen kohdistuvaa väkivaltaa, jota tapahtuu vanhempien ero- ja huoltoriitatilanteissa. Lyhykäisyydessään vieraannuttamisessa pyritään kääntämään lapsi toista vanhempaa vastaan. Vanhempi käyttää erilaisia keinoja lapsen vieraannuttamisessa, kuten esimerkiksi manipulointia, yhteydenpidon- ja tapaamisten rajoittamista, toisen vanhemman mustamaalaamista sekä todellisen tilanteen vääristelyä perheen ulkopuolisille henkilöille. Vieraannuttamisen keinoja, ja täten myös vieraannuttamistilanteitakin on monenlaisia. Vieraannuttamisesta saatavaa tietoa on melko vähän, jolloin myös vieraannuttamisen tunnistaminen on vaikeampaa. Usein lapsena vieraannutetut ymmärtävät vasta aikuisuudessaan olleensa vieraannutettuja, tai silloin kun kuulevat vieraannuttamisen käsitteestä. Vieraannuttaminen on piilevä ilmiö, jonka tunnistaminen vaatii vieraannuttamisen uhrien kokemusten kuulemista ja tunnistamista. Miten vieraannuttaminen voidaan sitten tunnistaa? Vieraannuttaminen voi siis ilmetä monella eri tavalla. Vieraannuttaminen voidaan tunnistaa esimerkiksi vieraannuttamisen seurausten kautta. Vieraannuttaminen voi aiheuttaa kauaskantoisia seurauksia, kuten esimerkiksi masennusta, ahdistuneisuutta, luottamusongelmia sekä todellisen tilanteen hahmottamisen vaikeuksia. Vieraannuttamisessa vanhempi pyrkii manipuloimaan ja muuttamaan lapsen käsitystä, tunteita ja ajatuksia todellisesta tilanteesta, jolloin lapsi saattaa vielä aikuisuudessakin kärsiä vaikeuksista käsittää omaa todellisuuttaan ja ajatteluaan. Vieraannuttamisen kokemuksen ymmärtäminen edesauttaa esimerkiksi ammattilaisten, vieraannutetun, mutta myös vanhempien mahdollisuutta tunnistaa ja puuttua vieraannuttamiseen. Vieraannutetun lapsen kokemuksen tunnistamisessa vieraannuttajavanhempi saattaa tunnistaa vieraannuttamisen ja täten lopettaa oman toimintansa. Vieraannuttajavanhempi, mutta myös lapsi itse voivat seuraavien tekijöiden kautta tunnistaa vieraannuttamisen:
Vanhemmilla on molemmilla mahdollisuus tarkkailla toimintaansa ja lapsen käyttäytymisen muutosta. Koen, että ammattilaisilla on myös tärkeä rooli vieraannuttamisen tunnistamisessa, mutta myös vanhempien opastamisessa jo erotilanteen alkuvaiheella. Ammattilaiset voivat ottaa vieraannuttamisen tunnistamisessa huomioon seuraavat asiat:
Mitä siis opimme? Kuten varmasti jokainen voi päätellä, vieraannuttamisen tunnistaminen ei ole helppoa eikä siihen ole yhtä ja ainoaa keinoa. Kuitenkin erilaiset vieraannuttamisen keinot ja seuraukset voivat ohjata meitä helpompaan tunnistamiseen. Vieraannuttaminen on aina tärkeä ottaa puheeksi erotilanteita käsitellessä, sillä sen haitallisuus voi vaikuttaa vielä monien vuosienkin päästä. Lopuksi vielä tärkein muistutus vanhempien erotilanteisiin: Vanhempien katkeruus ja tunnekuohut eivät saa viedä lapsen etua ja oikeutta molempiin vanhempiin. Elisabeth Mäntynen
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan ”Lapsena vieraannutettujen aikuisten kokemuksia vieraannuttamisesta”. Tutkielman ohjaajana toimi Tarja Orjasniemi. Oletko koskaan pohtinut, koetko työssäsi työn imua: innostumisen tunteita, syvää uppoutumista työhön, merkityksellisyyden tunnetta tai flow-tilaa? Pro gradu -tutkielmassani tarkastelin eettisen johtamisen ja työn imun välistä suhdetta, millaiset tekijät ovat merkityksellisiä sosiaalialan työn imulle eettisen johtamisen näkökulmasta. Eettisyys on sosiaalialan läpileikkaava arvo Eettisyyden, eettisen pohdinnan ja eettisen päätöksenteon tulisi ohjata päivittäistä työtämme ja tekemistä sosiaalipalveluiden organisaation jokaisella tasolla. Sosiaalialan työtä ohjaa eettisten arvojen lisäksi virkamieslainsäädäntö, hyvän hallinnon periaate sekä sosiaalialan ammattietiikka. Sosiaalialan johtaminen on laaja kokonaisuus, jossa esihenkilöltä vaaditaan monipuolista osaamista. [1, 2] Lähiesihenkilön roolissa olevalta odotetaan laajaa ja vahvaa substanssiosaamista, joka mahdollistaa työntekijöiden tukemisen eettisesti haastavissa tilanteissa. Ammatillisen osaamisen lisäksi tarvitaan osaamista henkilöstöjohtamisesta sekä kykyä vastata ylempää asetettuihin säästö- ja tehokkuusvaatimuksiin. Vaikka eettisyys nähdään sosiaalialan sisäänrakennettuna arvona, jää se usein muiden vaatimusten, kuten tehokkuuden ja säästöjen jalkoihin. Eettisesti kestävää johtajuutta toteuttava esimies kohtaa työntekijänsä yksilöinä luoden työyhteisöön ilmapiirin, joka mahdollistaa avoimen dialogin. Eettisesti toimiva esimies kuuntelee ja kohtelee kaikkia inhimillisesti sekä tasa-arvoisesti. Eettisiin arvoihin pyrkivä työyhteisö vaatii toimiakseen jokaisen jäsenen panoksen ja vastuunkannon omasta toiminnastaan. Työhyvinvoinnista kohti työn imua Useat tutkimukset ovat osoittaneet sosiaalityöntekijöiden uupuvan työssään ja työvoimapula on arkipäivää sosiaalialalla [3–5]. Mielipidekirjoituksia sosiaalityöntekijöiden arjesta ja haasteista voi lukea niin sosiaalisesta- kuin painetusta mediasta säännöllisesti. Miksi emme näe uutisia tai tutkimuksia työn imusta, innostuksesta ja motivaatiosta sosiaalialalla? Työntekijöiden hyvinvoinnista puhuttaessa keskitytään usein negatiivisiin näkökulmiin: stressiin, pahoinvointiin, uupumukseen ja poissaoloihin. Työstä suoriutuminen edellyttää kuitenkin ihmistä, joka voi työssään hyvin psyykkisesti, fyysisesti ja sosiaalisesti. Työntekijöiden hyvinvointia tulisikin tarkastella kokonaisvaltaisesti, ottaen huomioon henkilön omat tavoitteet ja resurssit sekä työyhteisön voimavarat ja vaatimukset. Työhyvinvoinnin käsitystä tulee yhteiskunnan ja sote-alan murroksessa lähteä uudistamaan hedonistisesta näkökulmasta kohti eudaimonista näkemystä. Eudaimonisen näkemyksen mukaan paras hyvinvointi saavutetaan, kun ihminen toteuttaa elämässään omia inhimillisiä mahdollisuuksiaan ja saa tehdä sitä, minkä kokee arvokkaaksi ja hyveelliseksi. Työelämässä tätä voidaan kutsua työn imuksi. Hakasen mukaan työn imulla tarkoitetaan tunteita, kuten omistautuneisuutta, energisyyttä ja ylpeyttä omasta työstään, jotka saavat työntekijän sitoutumaan työhönsä sekä nauttimaan omasta tehtävästään [6]. Tutkielman tulosten mukaan sosiaalityöntekijät ja sosiaaliohjaajat kokevat tehtävissään työn imua, erityisesti asiakastyössä tulevat onnistumiset motivoivat ja innostavat jatkamaan ajoittain raskaassakin työssä. Tulevaisuuden tavoite Päästäksemme pahoinvoinnista eteenpäin ja kokemaan työn imua sosiaalialalla, tulee ravistella organisaatioiden rakenteita sekä lisätä esimiesten mahdollisuuksia eettisen johtajuuden toteuttamiseen. Tutkielman tulosten valossa voi sanoa, että moni sosiaalialan työntekijä kokee olevansa oikeassa ammatissa, mutta organisaatioiden rakenteelliset ongelmat sekä heikko johtaminen ja palkkaus johtavat helposti pohdintaan alan tai työpaikan vaihtamisesta. Uskon, että työn imun saavuttaminen on tulevaisuudessa entistä tärkeämpää, työntekijöiden pitovoiman vuoksi. Työn imua ei kuitenkaan saavuteta yksinään toimien, vaan toimenpiteitä tarvitaan organisaatioiden jokaisella tasolla. Yhteisellä näkemyksellä ja tavoitteella on mahdollista lisätä työn imua myös sosiaalialalla. Tuija Auvinen Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan ”Eettisellä johtamisella työn imua sosiaalialalle. Narratiivinen kirjallisuuskatsaus”. Tutkielman ohjaajana toimi Mari Kivistö. Lähteet:
Etsin pro gradu –tutkielmassa vastausta tutkimuskysymykseeni, miten naiserityisyys on huomioitu naisvankien kuntoutuksessa vankilasta vapautumisen jälkeen? Naisvangit ovat pieni osa vankiloissa olevista vangeista. Vankiloissa suurin osa vangeista on siis miehiä, ja vankien kuntoutuksessa on painotettu miesvankien tuen tarpeita ja heidän tarpeitaan vastaavaa kuntoutusta. Tästä johtuen naisvankien tuen tarpeisiin sekä kuntoutukseen vankilasta vapautumisen jälkeen olisi kiinnitettävä enemmän huomiota. Vankilasta vapautuminen tuo naisten eteen monenlaisia haasteita asunnon saamisesta tai esimerkiksi päihteiden käytöstä eroon pääsemiseen. Haavoittuvissa elämäntilanteissa kauan eläneiden naisten integroituminen yhteiskuntaan vaatii heidän oman motivaationsa lisäksi paljon tukea palvelujärjestelmältä sekä ympäröivältä yhteiskunnalta. [1] Naisvankien tuen tarpeet Ulla Salovaara [1] on tutkinut vankilasta vapautuvien naisten tuen tarpeita ja tukemisen mahdollisuuksia. Vankilasta vapautuvat naiset tarvitsevat erityistä tukea asumiseen liittyvissä asioissa, viranomaisasioinnissa sekä päihteidenkäytön hallitsemisessa vapautuessaan vankilasta. Päivi Viitanen [2] on todennut puolestaan väitöskirjassaan naisvankien terveydestä, työkyvystä sekä terveydenhuollon tarpeista, että naisvangeilla on enemmän terveysongelmia kuin miesvangeilla. Erityisesti mielenterveydenhäiriöt, tartuntataudit sekä huumeiden käyttö ovat yleisiä naisvankien keskuudessa. Lisäksi naisvangeilla on yleistä fyysisen hyväksikäytön ja väkivallan historia. Naisvankien erilaisista tuen tarpeista johtuen he tarvitsevat erilaista kuntoutusta vankilasta vapautumisen jälkeen kuin miehet. Toki osa naisvangeista kokee sekakuntoutuksen miesvankien kanssa paremmaksi, jossa on huomioitu enemmän miesten tuen tarpeita paremmaksi vaihtoehdoksi. Naisvankien kuntoutus jälkihuollossa Vapautuvalla vangilla on oikeus saada samoja universaaleja palveluita kuin muutkin kansalaiset ja kuntalaiset. Vapautuvat naiset eivät kuitenkaan aina koe asiakkuutta tasavertaisena. Erityisesti kokemus leimatusta sekä päihteidenkäyttäjän identiteetistä saa heidät herkästi tarkastelemaan muiden henkilöiden reaktioita. Kelpaamattomuuden kokemukset saavat uudet kokemukset tukemaan käsitystä poiskäännyttämisestä. Lisäksi valinnanvapaus kapeutuu. Tässä tilanteessa vapautuvalla on kokemus, että hänellä ei ole mahdollisuutta vaikuttaa omiin oloihin, eikä palveluihin. Tämä tarkoittaa, että joku muu päättää vapautuvan vangin asioista hänen puolestaan. [1] Vankien jälkihuolto tarkoittaa kaikkia hallittuun vapauteen liittyviä toimenpiteitä ennen vapautumista ja vapautumisen tapahduttua toteuttavia toimenpiteitä Vangilla on itsellään keskeisen suunnittelijan sekä toteuttajan rooli näissä toimenpiteissä. Kunnat ovat mukana tuomion julistamisesta rangaistuksen suorittamisen kautta vapautumiseen. Varsinainen kunnallinen jälkihuoltotyö alkaa yhteistyössä vankeinhoitolaitoksen kanssa ajoissa ennen vapautumista ja jatkuu paikallistason työnä niin kauan kuin jälkihuoltotarve vaatii sitä. [3] Naiserityisyyden merkitys kuntoutuksessa Naiserityinen kuntoutus tarkoittaa naisten tarpeita huomioivaa kuntoutusta. Naiserityisyys on yhdistetty monesti päihdekuntoutukseen, mutta naiserityisyyttä on mahdollista soveltaa myös muihin kuntoutusmuotoihin. Naiset ovat kuitenkin yksilöitä, joten naisten tuen tarpeet voivat erota keskenään. Naisvangeilla on kuitenkin monella taustalla päihteiden käyttöä, väkivaltaa sekä uhrina että tekijänä, mielenterveyden haasteita sekä traumaattisia kokemuksia. Naiserityinen kuntoutus mahdollistaa yleensä naisten kuntoutumisen onnistumisen tehokkaammin. Vankilasta vapautuneiden naisten kokemuksia kuntoutuksesta Vankilasta vapautuneilla naisilla on kokemuksia eri kuntoutusmuodoista. Naiset ovat saaneet sosiaalista kuntoutusta, päihdekuntoutusta, ammatillista kuntoutusta sekä lääkinnällistä kuntoutusta. Sosiaaliseen kuntoutukseen sisältyi sosiaaliohjaus sekä sosiaalityö. Päihdekuntoutuksessa naiset osallistuivat itsehoitoryhmiin sekä vertaistukiryhmiin. Naiset ovat opiskelleet sekä olleet työkokeiluissa, joka on ammatillista kuntoutusta. Lääkinnällistä kuntoutusta naiset ovat saaneet psykoterapiana. Naiserityisyyden huomioiminen kuntoutuksessa Naisten tarpeet ja naiseuden huomioiminen myös kuntoutusprosessissa on tärkeää. Naisille tunne- elämään liittyvät asiat voidaan kokea tärkeimpinä. Sekaryhmä perustaisessa kuntoutusryhmässä olevat miehet voivat aiheuttaa pelkoa naisissa, jos heillä liittyy huonoja kokemuksia miehiin tai kokemuksia alistavista valtasuhteista esimerkiksi erilaisissa päihde- ja rikosmaailman ympyröissä. [1] Vankilasta vapautuneiden naisten kertomusten mukaan naiserityisyyttä on huomioitu kuntoutuksessa naisten tarpeisiin vastaamalla. Naiserityisyyden kehittämiskohteet kuntoutuksessa Naiserityisyyden sekä naisten tarpeita vankilasta vapautumisen jälkeen pitäisi tutkia enemmän. Ymmärrystä naisvankien tuen tarpeisiin liittyen tulisi lisätä. Naisten vapauduttua vankilasta on hyödyllistä olla jatkumo johonkin kuntoutukseen, jotta naiset eivät jää tyhjän päälle. Kokemusasiantuntijoiden käytön lisääminen kuntoutuksen ja palveluiden kehittämisessä edistää ymmärrystä naisvankien tuen tarpeista sekä elämänkokemuksista. Naisvankien kanssa työskentelevien työntekijöiden kouluttautuminen käyttämään naiserityistä työotetta edistää naiserityisen kuntoutuksen toteuttamista. Sosiaalityön mahdollisuuksien sekä saatavuuden parantaminen vankiloissa sekä vankilasta vapautumisen jälkeen lisää naisvankien hyvinvoinnista huolehtimista. Emilia Hotti Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto. Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan: ‘’Naiserityisyyden huomioiminen naisvankien kuntoutuksessa vankilasta vapautumisen jälkeen”. Tutkielman ohjaajana toimi Pia Skaffari. Lähteet
Nykyään lastenvalvoja tunnetaan, jos tunnetaan, erolasten huollon sovittelijana. Etenkin kun vanhempien välit ovat riitaisat. Ammatin synnyllä ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä avioerolasten ja heidän huoltonsa kanssa. Synnistä syntyneen uskottu mies, edun ja oikeuksien valvoja ja elatuksen perijä Vuosisata sitten naisen pahin kohtalo oli saada avioliiton ulkopuolinen lapsi, tällöin äiti ja lapsi kohtasivat moraalisen tuomion sekä aineellista hätää. Isät pystyivät pakenemaan vastuutaan vain katoamalla näköpiiristä. Aviottomat lapset olivat synnistä syntyneitä, joten kristillisen yhteiskunta katsoi heidän heikomman aseman olevan oikeutettu. Aviottomien lasten lapsikuolleisuus oli korkea ja elinolot surkeat. Yhteiskunnan oli puututtava tähän ja aviottomien lasten puolestapuhujaksi perustettiin 1922 laissa (Laki avioliiton ulkopuolella syntyneistä lapsista) lastenvalvojan virka. Lastenvalvojan tehtävänä oli toimia aviottoman lapsen uskottuna miehenä, valvoa lapsen etua ja oikeutta sekä periä elatus aviottoman lapsen äidin makaajalta. Koettiinko lapsien elinolojen kohentamisen olevan välttämätöntä lapsien itsensä vuoksi vai siksi, että yhteiskuntaan tarvittiin halpaa työvoimaa, tavoiteltiin pahatapaisten lasten ja rikollisuuden vähentämistä tai köyhäinhoidon menojen pienentämistä? Yhtä kaikki, ensimmäinen askel aviottomien lasten olojen parantamiseksi oli tehty. Aviottomien lasten asema ei kuitenkaan uudesta laista ja virasta huolimatta juurikaan kohentunut. Laki edelleen jätti aviottomat lapset huonompaan asemaan kuin aviolapset, makaajalle lankesi vain velvollisuuksia eikä oikeuksia sekä makaajia oli vaikea tavoittaa tai heillä ei ollut varallisuutta maksaa elatusta. On myös todettava, että lastenvalvojan viralle ei oltu asetettu minkäänlaisia pätevyysvaatimuksia. Virassa pystyi toimimaan niin virkamies, maanviljelijä, poliisi kuin eläkeläinen, kuka vaan kuka suostui viran ottamaan vastaan. Mielellään ”elämän kovan koulun” käynyt henkilö, joka oli lannistumaton ja lapsirakas, juridinen taipumus oli hyvästä. Avioliiton asema heikkenee Teollistuminen ja kaupungistuminen ravisteli pitkään vallalla ollutta familistista perhekäsitystä, jonka mukaan vain kerran rakastutaan ja mennään naimisiin, lapsia hankitaan paljon, äiti jää lasten kanssa kotiin ja avioliiton päättää ainoastaan puolison kuolema. 1960-luvulla individualistinen perhekäsitys otti sijaa, ja sen mukaan voidaan rakastua useasti ja nämä suhteet päätyvät tai eivät avio– tai avoliittoon, lapsia hankitaan vähän ja äitien työelämässä olemista tuetaan ja suhde kestää niin kauan kuin osapuolilla on siinä hyvä olla. Asenneilmaston muutoksen lisäksi myös naisten, äitien, ansiotyö lisääntyi, jolloin ainoa elatus ei enää tullut avioliiton kautta ja tämä kasvatti avioerojen määrää huomattavasti. Avioerojen ja täten avioerolasten lisääntyessä tuli ajankohtaiseksi ja tarpeelliseksi kyseisten lasten elatuksesta sopiminen. Tämän myötä lastenvalvojan virka ulottui vuoden 1975 isyyslain myötä koskemaan myös avio- tai asumuserolasten elatuksesta sopimisen. Lakiuudistusten taustalla ollut ajatus yhdenvertaisuudesta eri perhemuotojen välillä. Lastenvalvojan viralle ei lakimuutostenkaan myötä pystytty asettamaan kelpoisuusvaatimuksia. Juridinen pätevyys tai lainopillinen tuntemus oli hyvästä mutta ei vaatimus. Lopulta pätevyydeksi säädettiin sosiaalihuollon hallinnon virkamiehen pätevyys eli sosiaalihuoltajan tutkinto tai muu tutkinto. Huollon sovittelijaksi Lapsen huollosta sovittaessa Suomessa ei ole koskaan kumpaakaan sukupuolta suosittu. Kuitenkin lapsen edun ihannetulkinta on ollut äidin hoiva. Vuosien 1930–1965 korkeimman oikeuden ratkaisuissa huolto määrättiin isälle vain mikäli äiti oli syyllinen avioeroon ja tällöinkin vain mikäli syyllisyys osoitti moitittavuutta äidin roolissa. Äidin ensisijaisuus lapsen huoltajana ja kasvattajana alkoi kuitenkin väistymään 1970-luvun lopulla, kun tasa-arvovaatimukset ja lapsen etu -periaate saivat sijaa. Ennen vuoden 1983 lakiuudistusta huolto oli mahdollista määrätä vain toiselle vanhemmista, lakiuudistuksen jälkeen yhteishuoltajuus oli vihdoin mahdollista. Yhteishuollolla tavoiteltiin, ja saavutettiin, yhdenvertaisuus au-lasten ja aviolasten huollossa sekä lapsen edun ensisijaisuus. Yhteishuolto oli tutkimuksien mukaan lapsen edun mukaista. Yhteishuolto lisääntyikin huomattavasti lakiuudistuksen jälkeen. Nykyään lastenvalvoja toimii perheoikeudellisessa yksikössä, jonka tehtäviin kuuluu turvata lapsen oikeus isyyteen, elatukseen, huoltoon ja vanhempien tapaamiseen. Lastenvalvojan luona asioidaankin etenkin juuri erotilanteissa ja lapsen huollosta ja elatuksesta sovittaessa. Lastenvalvojan työtä määrittelee monet lait kuten vanhemmuuslaki, laki lapsen tapaamisesta ja huollosta, sosiaalihuoltolaki sekä monet muut. Lastenvalvojan kelpoisuusvaatimuksena on nykyisin sosiaalityöntekijän tutkinto tai tehtävään soveltuva ylempi korkeakoulututkinto, kuten sosionomi YAMK tai ylempi oikeustieteen tutkinto. Vaikka laki ei ole koskaan suosinut huollossa kumpaakaan sukupuolta on edelleen vallalla käsitys, että huoltoriidassa äidillä on paremmat mahdollisuudet saada huoltajuus tai lähivanhemmuus. Onko lastenvalvoja täysin irrottautunut äitimyytin vallasta? Lastenvalvojan asiantuntijuudella on tässä suuri rooli. Maria Lundström Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta. Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan Lastenvalvoja – turvaamassa lasten oikeuksia elämään, elatukseen ja kahteen vanhempaan. Tutkielman ohjaajana toimi Harri Jokiranta. Kirjallisuutta:
Rikosseuraamusalan arvopohjaisen ja kuntouttavan työn toteutuminen on tärkeää koko yhteiskunnan kannalta. Kukaan ei ole rosvo syntyessään Yhteiskunnallisissa keskusteluissa ja median kirjoituksissa on korostunut lähiaikoina yhteiskunnassa lisääntynyt rikollisuus. Tapaukset ovat nostattaneet myös tiukempaa kriminaalipolitiikkaa ajavia keskusteluita yhteiskunnassa. Näistä keskusteluista jää usein kuitenkin huomioimatta ihminen tekojen takana. Sosiaalityön pääasiallisena tehtävänä on auttaa jokaista apua tarvitsevaa, hänen taustoistaan riippumatta. [1] Rikosseuraamusasiakkaat ovat lähtökohtaisesti heikossa asemassa, mutta heidät saatetaan herkästi leimata tehtyjen tekojen kautta. Tällöin helposti ihmiselle luodaan leimaavia identiteettejä, eikä hänen ihmisyyttään tunnisteta tekojen taustalla. Jokainen ihminen tulisi pystyä taustoista riippumatta kohtaamaan ihmisarvoisesti. Ihmisarvoisen kohtaamisen merkitys on huomioitava rankaisun rajapinnassa. Rikosseuraamusalalla vaakakupissa painaa niin rangaistuksen mielekäs ankaruusaste kuin rikoksentekijän sopeutumismahdollisuudet palata takaisin yhteiskuntaan. Arvopohjaisen työskentelyn ja kohtaamisen sekä kuntouttavan työotteen on nähty antavan asiakkaalle kunnollinen mahdollisuus sopeutua takaisin yhteiskuntaan. Mahdollisuuden saaneen rikoksentekijän on todennäköisesti helpompi asettua muutokseen ja tosiasiallisesti palautua ainakin lähes kokonaisvaltaiseksi yhteiskunnan jäseneksi. [2] Rikosseuraamusala erityispiirteisenä sosiaalityön toimintakenttänä Rikosseuraamusalaa voidaan ajatella erityispiirteisenä sosiaalityön toimintakenttänä. Aloilla on yhteneväistä arvopohjaa ja työskentelyä tehdään marginaalissa olevien ihmisten kanssa, joita pyritään ennen kaikkea tukemaan muutoksessa kunnioittaen asiakkaan ihmisarvoa ja autonomiaa. Vaikka rikosseuraamusala ja sosiaalityö ovat erillisiä toisistaan, on sosiaalityöllä kuitenkin jalansijaa erityisesti rikosseuraamusalan kuntouttavan työn ja rikoksista irtaantumisen näkökulmista käsin. [3] Sosiaalityön professiossa korostuu työskentelyn eettiset lähtökohdat samaan tapaan kuin rikosseuraamusalalla ja aloilla on yhteinen historia. Sosiaalityön perinne ja eetos näkyy rikosseuraamusalan arvoissa ja kuntouttavan, rikoksista irtaantumista tukevan työotteen painotuksena rikosseuraamustyössä. Rikosseuraamusala ja sosiaalityö ovat erityispiirteisiä aloja, joissa liikutaan rankoissa sekä sensitiivisissä aihepiireissä, jotka tulevat lähelle ihmisen ydintä – myös työntekijän. Rikosseuraamusalalla läsnä olevat aiheet sekä leimalliset ja negatiiviset sekä ennakkoluuloiset asenteet yhteiskunnalta rikollisuudesta irtautuvia kohtaan haastavat myös työntekijöitä. [4] Asiakkaan kokonaisvaltainen kohtaaminen on merkityksellistä rikosseuraamustyöskentelyssä, jonka vuoksi myös vuorovaikutuksellinen kohtaaminen nousee merkittävään asemaan. Auttamistyön peruslähtökohdat sekä arvopohjainen työskentely näyttäytyvät rikosseuraamusalalla, kun ensisijaisen tärkeää on säilyttää kokonaisvaltainen ja pitkäkestoinen tuki asiakkaalle. [5] Kokonaisvaltainen ja pitkäkestoinen tuki ei pääse toteutumaan ilman ihmisarvoa ja autonomiaa kunnioittavaa asennoitumista ja niitä arvolähtökohtia, jotka toimivat profession lähtökohtina kaikkeen sen toimintaan. Kokonaisvaltaiseen ja pitkäkestoiseen tukeen tarvitaan työntekijältä jatkuvaa arvojen kautta työskentelyä, jonka vuoksi työntekijän on sisäistettävä profession eettiset lähtökohdat ja pohtia omaa sitoutumistaan niihin. Erityisesti työskennellessä marginaalissa olevien ihmisten kanssa asiakkaan ihmisarvo ja hänen autonomiaansa liittyvät kysymykset nousevat olennaiseen tarkasteluun suhteessa työskentelyyn, ja työntekijän tehtävänä on pitää huolta näiden toteutumisesta jokaisen asiakkaan kohdalla. [6] Ihminen työskentelee ihmisen kanssa vuorovaikutuksessa Tutkielmani aineiston perusteella on selvää, että yhdyskuntaseuraamustoimistojen työntekijät ovat eettisesti valveutuneita ja osaavat itse tunnistaa arvoja haastavia tekijöitä. Työntekijät tunnistavat myös eettistä problematiikkaa alalla, jossa asiakkaat nousevat eriarvoiseen asemaan keskenään ja samaan aikaan oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen eettinen auttamistyö vaarantuu väkisin. Merkityksellisimmäksi tekijäksi työssä nousee asiakkaiden ja työntekijöiden yksilöllisyys ja erilaiset tilanteet. Ihmisen työskennellessä toisen ihmisen kanssa on erityisen tärkeää, että työ tapahtuu vastavuoroisessa vuorovaikutuksessa toista kunnioittaen. Rikosseuraamusalan ja sosiaalityön tulisi työskennellä yhä tiiviimmässä yhteistyössä, huomioiden nykyistä paremmin kokonaisvaltainen ja pitkäaikainen tuki asiakkaalle hänen matkallaan kohti muutosta ja siellä pysymiseen – unohtamatta ihmisarvoista kohtaamista ja arvopohjaista työskentelyä. Sosiaalityön ja rikosseuraamusalan on pidettävä yhtä ja ennen kaikkea pitää yllä ihmisarvoista kohtaamista rankaisun rajapinnassa. Maria Kannisto Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto. Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan ”Ihmisarvoista kohtaamista rankaisun rajapinnassa. Tutkimus yhdyskuntaseuraamustyöntekijöiden asenteista ja arvoista rikosseuraamustyöskentelyssä.” Tutkielman ohjaajina toimivat Sanna Hautala ja Marianne Silén. Lähteet:
Talousvaikeuksien myötä pakottavan kontrollin kohteena olevat naiset joutuvat vastentahtoisesti pysymään pidempään pahoinpitelevissä parisuhteissa. Taloudellinen väkivalta on muodoltaan useimmiten taloudellista kontrollia, hyväksikäyttöä, työssäkäynnin häirintää ja rajoittamista sekä eron jälkeistä taloudellista vainoa [1]. Yleisellä tasolla parisuhdeväkivaltaa voi kohdata koulutus- ja sosiaaliseen taustaan katsomatta, eikä taloudellinen väkivalta tästä juuri poikkea. Kokonaisuudessaan ilmiö on vielä piilossa, sillä parisuhdeväkivaltaa käsittelevä tutkimus keskittyy lähinnä näkyvämpiin väkivallan muotoihin, kuten fyysiseen parisuhdeväkivaltaan. Välttämättä fyysisen väkivallan ulkopuolista parisuhdeväkivaltaa ei edes tunnisteta tai ymmärretä, millä on taloudellisen väkivallan uhrin kannalta negatiivisia vaikutuksia ja puutteita lainsäädännössä ja palvelujärjestelmässä. Tällä hetkellä yhteiskunnallisella tasolla mahdollisuuksia tarjota apua tai tukea taloudellista väkivaltaa kohdanneille on niukasti. Pakottava kontrolli rajoittaa yksilön elämää ja vapautta Taloudellista väkivaltaa värittävät vahvasti pakottavan kontrollin keinot, jotka rajoittavat uhrin elämää, itsenäisyyttä ja mahdollisuutta osallistua niin arkisiin kulutusasioihin kuin omaa elämää suuresti koskettaviin taloudellisiin päätöksiin. Taloudelliseen väkivaltaan kuuluvan pakottavan kontrollin seurauksena joutuu todennäköisesti jäämään parisuhdeväkivaltaa sisältävään parisuhteeseen. Yksi konkreettinen taloudellisen väkivallan, mutta myös pakottavan kontrollin keino on pakotettu velanotto. Mikäli nainen on pakotettu parisuhteessa ottamaan velkaa joko tietoisesti tai tekijän salaa esimerkiksi pankkikortin tiedot varastamalla, merkintä luottotiedoissa on kuusi kertaa todennäköisempi. Pakotetun velanoton tilanteiden ja kokemusten myötä on 2,5 kertaa todennäköisempää, että nainen on taloudellisesti riippuvainen puolisostaan. Velkaa voi ottaa todella helposti niin omissa kuin muiden nimissä esimerkiksi nettipankin kautta. Tämä luo uuden pelikentän parisuhdeväkivallalle ja taloudelliselle hyväksikäytölle. Miten taloudellista väkivaltaa kohdannutta tuetaan? Koska palvelujärjestelmässä on niukasti apu- ja tukikeinoja taloudellista parisuhdeväkivaltaa kohdanneille naisille, toipuminen ja elämän uudelleenrakentaminen on haastavaa. Sosiaalista tukea voivat tarjota niin sukulaiset, naapurit, ystävät kuin viranomaisetkin. Tuki voi olla aineetonta, kuten kohtaamista, arvostuksen saamista tai keinoja kohottaa naisten itsetuntoa. Sosiaalinen tuki voi olla myös aineellista ja konkreettista, kuten ruokatukea tai taloudellista tukea. Sosiaalisen tuen avulla uhrit voivat päästä takaisin jaloilleen taloudellisen väkivallan kohtaamisen jälkeen. Sosiaalinen tuki ei kuitenkaan voi estää taloudellisen väkivallan tapahtumista. Vaikean taloudellisen väkivallan jälkeen naisilla saattaa olla vaikeuksia esimerkiksi toimeentulossa tai asumiskysymyksissä. Koska taloudellinen väkivalta ja siihen kuuluva kontrolli vaikuttavat niin oleellisilta osin yksilön elämään, parisuhdeväkivalta voi jopa kaventaa sosiaalisen tuen muodostamista ja sen vaikuttavuutta. Sosiaalinen tuki voi olla vahvasti kontrollin värittämää. Jonna Kuisma Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto. Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan: ’’Naisten kohtaama taloudellinen väkivalta parisuhteissa – Pakottavan kontrollin ja sosiaalisen tuen saamia merkityksiä’’. Tutkielman ohjaajana toimi yliopistonlehtori Pia Skaffari. Lähteet:
Päihteiden käyttöä ja sen vaikutuksia on tutkittu paljon. Esimerkiksi kannabiksen käyttö on kasvava trendi ja joka vuosi ilmaantuu noin 40 000 uutta kannabiksen käyttäjää [1]. Käytöstä johtuvat lieveilmiöt yltävät käyttäjänsä ulkopuolelle. Erityisesti käyttäjän läheiset joutuvat kohtaamaan huumeiden käytön aiheuttamat seuraukset. Vanhemmuus koetuksella Vanhemmuus on vanhemman näköistä, ja jokaisella on rooli oman lapsensa elämässä. Vanhemmuus on henkilökohtainen matka, mutta sille asetetaan myös yhteiskunnallisia odotuksia. Odotukset kohdistuvat lapsen kasvattamiseen, hoivaamiseen ja opastamiseen. Lapsen odotetaan saavan tietyt eväät kotoa, jotta hän pystyy toimimaan eri instituutioissa ja sosiaalisissa ympäristöissä. Lapsen päihteiden käyttö tuo vanhemmuuteen tummia sävyjä. Oman lapsen päihteiden käyttö herättää huolta ja surua, mutta aiheuttaa myös syyllisyyttä ja saa kyseenalaistamaan omat kykynsä vanhempana. Häpeä, syyllisyys ja pelko ovat universaalisti tunteita, joiden kanssa vanhempi joutuu käsittelemään oman lapsen käyttäessä huumeita [2;3].
Huumeiden käytön vaikutukset perheeseen Vanhemman kriisi on myös koko perheen kriisi. Huumeiden käyttö ja sen seuraukset vaikuttavat perhesuhteisiin heikentävällä tavalla. Huumeet luovat laittoman luonteensa vuoksi häpeää ja salailua salaisuuksia, joka vääristää vuorovaikutussuhteita perheen sisällä. Muut perheen asiat, tunteet ja tarpeet hautautuvat huumeongelman alle. Käyttäjä ja huumeriippuvuus alkaa hallita perheen ilmapiiriä ja perhedynamiikka mukautuu vähitellen riippuvuuden mukanaan tuomiin muutoksiin [4]. Vanhempien keskinäinen suhde on koetuksella, sillä huumeita käyttävä lapsi vie voimia parisuhteen ylläpidolta. Tutkimukseeni osallistuneet kuvasivat vaikeuksia parisuhteessa, sillä huumeiden käytöstä nousevat tunteet vaikeuttavat ymmärretyksi tulemista ja positiivista yhteyttä vanhempien välillä. Se vie myös voimia olla vanhempi perheen muille lapsille. Sisaruksetkaan eivät ole immuuneja huumeiden käytön vaikutuksille. Huumeiden käytön myötä muuttuvat perhesuhteet johtavat siihen, että sisarukset ottavat roolin, jossa pyrkivät mahdollisimman vähän kuormittamaan vanhempia omilla asioillaan, sillä he näkevät vanhemman uupumuksen [5]. Sisarukset voivat myös joutua huumeita käyttävän luotetuksi, jolloin he saavat tietää käytöstä jo ennen sen paljastumista vanhemmille tai jopa joutuvat näkemään huumeiden käyttöä. On selvää, että huumeet aiheuttavat laajamittaisia vaikutuksia käyttäjän ympärille. Huumeiden käyttö ei ole vain yksittäinen haaste vaan siihen limittyy erilaisia, kumuloituvia ongelmia. Ne kokoavat yhteen vyyhdin, joka ei ole kenenkään henkilökohtainen tragedia vaan koskettaa laajasti käyttäjän lähipiiriä. Perheen näkökulmasta vanhempien ja sisarusten kokemusten näkyväksi tekeminen ja häpeän lieventäminen on askel oikeaan suuntaan vyyhdin purkamiseksi ja huumeiden käyttäjän läheisten avun saamiseksi. Kristiina Penna Lapin yliopisto, yhteiskuntatieteiden tiedekunta Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan: ”Vanhempien kokemuksia lapsen huumeiden käytön paljastumisesta”. Työn ohjaajana toimi Tarja Orjasniemi Lähteet:
Köyhyys on sitä kokevalle ihmiselle muutakin kuin käytettävissä oleva rahasumma tai kuluttamista rajoittava tekijä. Ylisukupolvistunut köyhyys rakentaa ihmisen arkea ja olemassaoloa, vaikuttaa hänen kokemukseensa omasta itsestään sekä siihen, miten hän kokee itsensä suhteessa ympäristöön. Köyhyys lukujen takana Köyhyyttä lähestytään usein tilastojen ja lukujen avulla. Ne kertovat meille, missä kulkee euromääräinen raja köyhän ja keskituloisen välillä. Luvut kertovat myös, kuinka suuri joukko kansasta tuon rajan alapuolelle asettuu. Määrälliset tilastot eivät kuitenkaan kerro, millaisia ihmisiä niiden takana on, mitä he tekevät ja mitä ajattelevat. Millaista on elää köyhänä tämän päivän Suomessa? Entä miten kokee köyhyyden sellainen ihminen, jolle vähävaraisuus on ollut todellisuutta syntymästä asti? Köyhyyden ylisukupolvistuminen Pro gradu -tutkielmani käsitteli sellaisten ihmisten arkista elämää ja kokemuksia, joille köyhyys oli siirtynyt jo edellisiltä sukupolvilta. Suomessa köyhyyden ylisukupolvistuminen on monitahoinen ongelma. Köyhyyteen liittyy usein myös muuta huono-osaisuutta, kuten työttömyyttä, alhaiseksi jäänyt koulutustaso tai mielenterveyden ongelmia. Lapsuudenperheessä koetun köyhyyden ja huono-osaisuuden on todettu olevan yhteydessä siihen, millaiseksi perheessä kasvaneiden lasten hyvinvointi ja taloudellinen toimeentulo muodostuvat. [1,2] Köyhyyden perintö voi olla raskas taakka, jota lapsi kantaa mukanaan koko elämänsä. Lapsuudessa koettu taloudellinen turvattomuus ja heikot kasvuolosuhteet voivat vaikuttaa siihen, millaisia valintoja itsenäistyvä nuori tekee ja miten hän suunnittelee tulevaisuuttaan. Kotoa saatu malli ja arvostus tai arvostuksen puute esimerkiksi kouluttautumista ja työntekoa kohtaan voi ohjata nuoren tekemiä ratkaisuja. [3] Köyhyyteen liittyvät arvottomuuden tunteet ja pettymykset saattavat myös heikentää nuoren itseluottamusta ja uskoa omaan pärjäämiseen [4]. Pitkään jatkunut köyhyys synnyttää helposti toivottomuutta ja voi jopa sulautua osaksi identiteettiä. Kun lähtökohdat ovat aina olleet muita huonommat, voi tuntua turhalta edes yrittää ponnistaa niistä ylöspäin. Köyhyyden kokemuksia Köyhyys aiheuttaa monille toiseuden ja häpeän tunteita. Vähävarainen voi kokea ulkopuolisuutta ja erilaisuutta verratessaan tulotasoaan ja kuluttamisen mahdollisuuksiaan muihin. Erityisen kipeästi vähävaraisuus koskettaa lapsia ja nuoria silloin, kun se jättää heidät ystäväpiirin tekemisten ja harrastusten ulkopuolelle [5]. Toiseutta ja häpeää aiheuttaa myös tapa, jolla muu yhteiskunta kohtaa köyhän. Epäasiallista, eriarvoistavaa ja vihamielistä kohtelua kokee moni vähävarainen esimerkiksi seuratessaan köyhyydestä käytävää keskustelua sosiaalisessa tai julkisessa mediassa. Myös viranomaisten kanssa asioidessa kohtelu voi olla asiatonta, syyllistävää ja jopa nöyryyttävää. Yhteiskunta on rakentunut heitä varten, joilla on keskimääräiset tai hyvät mahdollisuudet kuluttaa rahaa erilaisiin palveluihin ja hankintoihin. Köyhä sopeuttaa elämänsä ja tarpeensa tulotasonsa mukaan, mikä usein tarkoittaa tinkimistä ja sinnittelyä. Se tarkoittaa luopumista kaikesta sellaisesta, mikä ei ole elämisen ja hengissä pysymisen kannalta aivan välttämätöntä. Kun kaikki ylimääräinen kuluttaminen on karsittu pois, on jäljelle jäävistä välttämättömyyksistäkin selvittävä mahdollisimman pienillä kuluilla. Silloin on säästettävä myös esimerkiksi ruoasta ja lääkkeistä. Köyhyyteen kietoutuu hyvin usein sairaus. Pienituloiset ovat sairaampia kuin ylempiin tuloluokkiin kuuluvat. Silti he käyttävät hoidontarpeeseensa suhteutettuna vähemmän terveyspalveluja kuin suurituloiset. [6] Köyhyys voi sairastuttaa ja sairaus köyhdyttää. Rahattomuuden aiheuttama stressi ja ahdistus voivat edesauttaa esimerkiksi mielenterveyden ongelmien kärjistymistä. Toisaalta taas terveydestä huolehtiminen ja sairauden hoito kärsivät, kun ei ole varaa lääkkeisiin, lääkärikäynteihin tai terveelliseen ravintoon. Erityisen huolestuttavina voidaan pitää tutkielmassani esiin nousseita tilanteita, joissa köyhyyttä kokeneen sairaus jäi tutkimatta, tunnistamatta tai sitä ei huomioitu taloudellista tukea haettaessa. Köyhyyden kokemuksesta avautui tutkielmassani toisenlaisiakin näkökulmia. Haasteista ja ongelmista huolimatta elämään saattoi kuulua myös iloa, tyytyväisyyttä ja uskoa tulevaan. Usein positiivinen asenne elämää kohtaan oli opittu jo lapsuuden kodista. Esimerkiksi ihmissuhteiden arvostaminen, muiden ihmisten auttaminen ja omien arvojen mukainen elämä nousivat tärkeysjärjestyksessä taloudellisen toimeentulon edelle. Vähäinen kuluttaminen ja sen myötä ekologinen ja luontoa säästävä elämäntapa antoivat aihetta olla ylpeä ja tuntea jopa olevansa esimerkillinen kansalainen. Köyhyys tutkimuskohteena Omakohtaisten köyhyyskokemusten tutkiminen tuottaa tärkeää tietoa käytännön sosiaalityöhön. Niiden avulla tavoitetaan köyhyydessä elävien todellisuus, lisätään ymmärrystä köyhyyden vaikutuksista arkipäivän elämään ja löydetään keinoja köyhyyden torjumiseksi. Erityisesti ylisukupolvistuneen köyhyyden tutkimus laajentaa käsityksiä siitä, millaiset elämänkulut ja valinnat ovat lapsuudessa köyhyyttä kokeneille mahdollisia ja millaisella yhteiskunnallisella päätöksenteolla niihin tulee puuttua. Kiinnittämällä huomiota perheiden olosuhteisiin ja panostamalla lasten ja lapsiperheiden palveluihin voidaan katkaista ylisukupolvistuneita ketjuja ja taata tasa-arvoiset mahdollisuuden tulla toimeen yhteiskunnassa lähtökohdista riippumatta. Sukupolvirajat ylittävän köyhyyden ja huono-osaisuuden kierteen katkaisemiseksi olisi myös tarpeen tutkia yksilöiden selviytymiskeinoja sekä tunnistaa niitä vahvuuksia ja voimavaroja, joiden avulla toiset selviytyvät haastavassa elämäntilanteessa paremmin kuin toiset. Marja Juuri-Oja Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro-gradu-tutkielmaan ”Köyhiksi syntyneet. Köyhyyden merkityksiä ylisukupolvistunutta köyhyyttä kokeneilla.” Tutkielman ohjaajana toimi Liisa Hokkanen. Lähteet:
Taloudellinen väkivalta on ilmiönä hyvin monimuotoinen ja se saa usein hienovaraisiakin ilmenemismuotoja, jotka vaikeuttavat ilmiön tunnistamista niin yksilötasolla kuin palvelujärjestelmässäkin. Taloudellinen väkivalta lähisuhdeväkivallan muotona Haasteellinen taloustilanne ja inflaatio ovat lisänneet taloudellisesta väkivallasta käytävää julkista keskustelua, ja samalla myös taloudellisen väkivallan kokemukset ovat yleistyneet. Taloudellisella väkivallalla tarkoitetaan toisen ihmisen taloudellisen itsemääräämisoikeuden tahallista loukkaamista tai rajoittamista [1]. Taloudellinen väkivalta voi ilmetä monella eri tavalla, esimerkiksi rahankäytön kontrollointina, työssäkäynnin häiriköimisenä ja rajoittamisena, taloudellisena hyväksikäyttönä tai eron jälkeisenä taloudellisena väkivaltana [2]. Ilmiön monimuotoisuus vaikeuttaa taloudellisen väkivallan tunnistamista ja erontekoa tavanomaisten rahariitojen ja taloudellisen väkivallan välillä. Taloudellinen väkivalta aiheuttaa kokijalleen monenlaisia haittoja, esimerkiksi fyysisen ja psyykkisen terveydentilaan ja taloudelliseen asemaan liittyen. [3]. Auttamisjärjestelmän ammattilaisten on tärkeää tunnistaa taloudellista väkivaltaa, jotta väkivallan kokijoita osataan auttaa ja ohjata oikeanlaisten apu- ja tukimuotojen piiriin. Taloudellisen väkivallan kartoitusmittari Pro gradu -tutkielmamme tarkastelee taloudellisen väkivallan kartoitusmittarin käyttäjäkokemuksia eri ammattilaisten käytössä ja sitä, millä tavoin kartoitusmittari tukee taloudellisen väkivallan tunnistamista ja puheeksiottamista. Kiinnostuksemme kohdistui myös kartoitusmittarin edelleen kehittämisiin. Tutkielmamme on toteutettu yhteistyössä Taloudellinen väkivalta tutuksi –hankkeen kanssa. Hankkeen tavoitteena on tehdä taloudellisen väkivallan ilmiötä ja sen seurauksia tunnetummiksi, helpottaa väkivallan kokijoiden avunsaantia, lisätä ammattilaisten osaamista ja kykyä tunnistaa taloudellista väkivaltaa sekä edistää yhteiskunnallista keskustelua taloudelliseen väkivaltaan liittyvissä kysymyksissä että nostaa esille muutostarpeita auttamisrakenteissa ja -käytännöissä. [4] Kartoitusmittari sisältää neljä taloudellisen väkivallan muotoa Anniina Kattilan ja Leo Nyqvistin [3] tekemän jaottelun mukaisesti; rahaan liittyvä kontrollointi, taloudellinen hyväksikäyttö, työnteon tai opiskelun häirintä ja eron jälkeinen taloudellinen väkivalta. Kartoitusmittaristo pitää sisällään 24 erilaista kysymystä, sekä listan mahdollisista jatkotoimenpiteistä taloudelliseen väkivaltaan puuttumiseksi. Kokemuksia kartoitusmittarin käytöstä Taloudellisen väkivallan kartoitusmittari koettiin merkityksellisenä työvälineenä sosiaali- ja terveysalalle. Taloudellinen väkivalta koettiin suhteellisen tunnistamattomana ilmiönä, jonka puheeksi ottamiseen kartoitusmittari nähtiin hyvänä tukena. Tutkimus tuotti myös muutamia pieniä kehitysehdotuksia kartoitusmittariin, sekä ajatuksia sen jalkauttamiseen liittyvään koulutukseen. Taloudellisen väkivallan ilmiöön liittyy edelleen paljon tutkittavaa, esimerkiksi sukupuolten välisiin kokemuksellisiin eroihin taloudellisessa väkivallassa. Taloudellisen väkivallan tunnistaminen ja puheeksi ottaminen on sekä kokijan, että yhteiskunnan kannalta merkityksellistä. Lähisuhdeväkivaltaa voidaan vähentää vain siitä avoimesti puhumalla. Noora Nieminen ja Satu Utriainen Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto. Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan: ‘’Taloudellinen väkivalta ja ilmiön tunnistamisen mahdollisuudet’’. Tutkielman ohjaajana toimi Pia Skaffari. Lähteet:
Asiakkaan taholta kohdistettu henkinen väkivalta ei ole sosiaalialalla uusi ilmiö, vaikkakin se jää usein muunlaisen, esimerkiksi fyysisenä tekona ilmentyvän väkivallan alle. Julkisen vallan käyttö on osa sosiaalityöntekijän professiota Pro graduni tarkastelee sosiaalityöntekijöiden kokemuksia oikeudellisesta prosessista ja siihen saamastaan tuesta sen jälkeen, kun heitä on uhattu laittomasti työtehtävän yhteydessä. Laittomasta uhkauksesta puhutaan, kun työntekijää on uhattu rikoksella siten, että hänellä on syytä pelätä turvallisuutensa tai omaisuutensa vuoksi. [1.] Tutkimuksessani haastattelin neljää sosiaalityöntekijää, jotka ovat kokeneet laittoman uhkauksen ja käyneet sen vuoksi läpi oikeusprosessin ainakin osittain. Sosiaalialan sisällä sosiaalityöntekijät muodostavat oman professionsa ja työtehtäviensä vuoksi he ovat riskialttiita kohtaamaan asiakkaiden taholta tulevaa epäasiallista käytöstä. Sosiaalityöhön liittyy vahva tuki-kontrollisuhde, joka on omiaan aiheuttamaan vastakkainasettelua työntekijän ja asiakkaan kesken. Sosiaalityöntekijän ja asiakkaan välillä voidaan todeta olevan aina jonkinasteinen valtasuhde. Mikä on estänyt sosiaalityössä laittomaan uhkauksen puuttumisen ja oikeusprosessin eteenpäin viemisen? Haastateltavien kokemusten perusteella työssä kohdattu uhkaus on vakavasti otettava asia. Heidän kokemuksensa saadusta tuesta vaihteli ja erityisesti työnantajalta saatu tuki koettiin usein riittämättömäksi. Etenkin oikeusprossin aloittamisen jälkeen työntekijä on ollut omillaan. Tutkimuksessani olen tuonut johtopäätöksinä esille haastattelujen ja teorian yhdistelyn kautta seikkoja, jotka kuvaavat sosiaalityöntekijöiden esteitä puuttua aktiivisesti laittomiin uhkauksiin. Jokainen teema on yhteydessä työhyvinvointiin, työssä jaksamiseen sekä yleisesti sosiaalityöntekijöiden alalla pysymiseen.
Rikoslain muutos antaa mahdollisuuden myös toisenlaiseen kokemukseen Tutkimukseni viittaa osittain aikaan ennen lokakuussa 2021 voimaan tulleeseen rikoslain uudistukseen, jonka myötä laiton uhkaus on muuttunut yksilöoikeudellisesta asiasta virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi. Rikoslain säännöstä muutettiin siten, että kun laiton uhkaus kohdistuu työtehtävää suorittavaan henkilöön, voi syyttäjä nostaa jatkossa syytteen laittomasta uhkauksesta myös työnantajan tekemän ilmoituksen johdosta. Lakimuutoksen on tarkoitus parantaa uhkauksen kohteeksi joutuneiden työntekijöiden asemaa, oikeusturvaa ja työturvallisuutta. [1.] Aiemmin oman oikeusturvan toteuttaminen on ollut monelle esteellistä työnantajan tuen puutteen vuoksi. Lakimuutos tuo näin mahdollisuuksia puuttua uhkauksiin ja ajaa siten viranomaisten etua, koska uhkailun ja väkivallan osalta tulisi noudattaa linjausta siitä, ettei minkäänlainen uhkailu ole suotavaa. [8.] Aiheesta tarvitaan myös lisää jatkotutkimusta, etenkin tulevat oikeustapaukset rikoslain uudistuksen jälkeen näyttänevät suunnan lakiuudistuksen toimivuudelle. Rikoslain uudistus ei kuitenkaan itsessään tuo muutosta, vaan tarvitaan myös aktiivista puuttumista itse sosiaalialan sisällä toimiviin rakenteisiin ja ammattilaisten arvoihin. Reetta Pylkkänen Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Lapin yliopisto Kirjoitus perustuu sosiaalityön pro gradu -tutkielmaan ”Työssään laittomasti uhattujen sosiaalityöntekijöiden kokemuksia oikeudellisesta prosessista ja prosessin aikaisesta tuesta”. Tutkielman ohjaajina toimivat Timo Harrikari (tutkimussuunnitelma) ja Anna Nikupeteri. Lähteet
|
Yhteisillä tulillaLapin yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tutkimusyhteisön blogi. Categories |
Yhteisillä tulilla | Yhteisillä tulilla |